Neljäs kirkolliskokouskauteni Suomen ev. lut. kirkossa alkoi Turussa. Valiokunnat järjestäytyivät eilen ja tulin edelleen valituksi kirkon lakivaliokuntaan, mikä olikin oma toiveeni. Olen ollut kirkon lakivaliokunnan jäsen nyt 12 vuotta. Kaikki muut jäsenet ovat tänä aikana tainneet vaihtua. Jakautuminen liberaaleihin/konservatiiveihin on nyt alkavalla kirkolliskokouskaudella paljon näkyvämpää kuin aiemmin. Ei kai sille mitään voi. Muistakaa työtämme esirukoksin.

Jäljessä kaksi puhetta, jotka pidin tänään. Toinen on avioliittoasiasta, jota mediassa taas kovasti seurataan, vaikka kirkolliskokouksessa käsittellään niin paljoa muutakin. Toinen on Kirkkokäsikirjan 3. osan eli Kirkollisten toimitusten kirjan uudistamista koskevasta lähetekeskustelusta.

* * *

Arvoisa puheenjohtaja. Hyvät sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa.

Käytän nyt neljännen kirkolliskokouskauteni aluksi puheenvuoron aiheesta, joka on kovasti leimannut ja polarisoinut työskentelyämme ainakin niillä kolmella edellisellä kaudella, jotka olen saanut olla täällä mukana, kenties hieman jo sitä edeltävilläkin kausilla.

Mietin, että jospa tämä kaikki energia olisi käytetty Suomen kansan evankelioimiseen, niin missähän lie olisimme?

Ymmärrän tämän esityksen taustalla olevan hyvän ja vilpittömän tavoitteen kirkon yhtenäisyyden vaalimiseksi. Mutta itse en tehtyä esitystä voi kuitenkaan kannattaa.

Aina maailmanhistoriassa on erilaisia perhe- ja parisuhdemuotoja ollut. Kaikkien ihmisten tulee tulla tervetulleiksi kirkkoon. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että kristillisen kirkon tulisi muuttaa Jeesuksen selvää opetusta avioliittokäsityksestä.

Minä ymmärrän toki sen, että Raamatussa on monia kohtia, jotka on tulkittava oman aikansa kontekstissa. Mutta Vapahtajamme ei ole vain jonakin aikana historiassa toiminut ihmiskunnan suuri opettaja, vaan Elävä Jumala, joka on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Täällä on paljon puhuttu syrjinnästä, mutta Jeesuksen opetus ei ole syrjintää.

Muuten, mitä Vapahtajan Raamatussa kerrottuihin opetuksiin tulee, niin yhdyn siihen, mitä edustaja Pauli Niemelä äsken sanoi, joten en toista niitä enää. Omalta kohdaltani haluan vain lyhyesti lisäksi todeta, että – ja sanon tämän nyt aivan avoimesti omana henkilökohtaisena tuntonani, en minkään järjestön tai seurakunnan edustajana – että jos voisin ajatella, että tässä olisi kyse yksinomaan avioliittoasiasta, olisin kenties valmiimpi myönnytyksiin. Mutta koen, että tämä on vain yksi osa sitä kehitystä, jolla liberaaliteologia saa yhä suuremman vaikutusvallan kirkossa, myös muissa kysymyksissä.

Tämän asian taustalla on tietysti yleinen arvojen liberalisoituminen Suomessa, ja käsitän sen muodostaman paineen kansankirkkoa kohtaan, johon edelleen kuuluu yli puolet kansastamme. Mutta tämä kirkko on myös kuluneina vuosina linjannut avioliittokäsityksensä niin monta kertaa, että en jaksa uskoa löytyvän raamatullisia perusteita sen muuttamiseksi.

* * *

Arvoisa puheenjohtaja! Veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa!

Arvelen, että nämä käsikirjoja ja virsikirjoja ynnä muita koskevat esitykset eivät ole täällä kirkolliskokouksessa herättäneet sellaista huomiota ja intohimoja kuin moni muu asia, vaikka juuri nämä toimitukset ovat niitä tilanteita, joissa keskivertosuomalainen kohtaa kirkon jos yleensä kohtaa. Siis ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa – ja nykyään etupäässä viime mainituissa. Tosin uskonnottomien hautajaistenkin määrä lisääntyy, mutta edelleenkin hyvin suuri osa suomalaisista vainajista siunataan edelleen kirkollisesti hautaan.

Olemme siis kristinuskon sanoman levittämisen ja tavoittamisen kannalta erittäin tärkeän asian äärellä. Etenkin aikana, jolloin tieto kristinuskon perusasioista on entistä ohuempaa kansamme keskuudessa.

Viime istuntokaudella hyväksyimme täällä kirkollisten toimitusten uusia kollehtarukouksia. Prosessin aikana käsikirjavaliokunta teki rukouksiin monia teologisesti selkeyttäviä muutoksia, joita avattiin myös meille kirkolliskokousedustajille. Lopputulos oli mielestäni hyvä.

Hyvät kokousedustajat! Vaikka kieli elää ajassa, niin liturgia nojaa vuosisataiseen perinteeseen. Selkeyden ja nykykielisyyden lisäksi kirkon kielessä on muitakin arvoja.

Vuonna 1926 tuolloin 14-vuotias koulutyttö Armi Airaksinen kirjoitti päiväkirjaansa: ”On vain yksi velvollisuus – kauneus.”

Kirkon kielessä on oma merkityksensä myös traditiosta nousevalla estetiikalla. Toivon, että myös tämä näkökulma on uudistamistyössä esillä.

Kollehtarukouksia viimeksi käsiteltäessä silloinen edustaja Marjaana Toiviainen käytti 9.5.2023 hyvän puheenvuoron tästä asiasta. Vaikka olin varmaan monesta asiasta eri mieltä mainitun edustajakollegan kanssa, niin annan suuren arvon tälle puheenvuorolle ja kannustan tämän asian valmistelijoita sen lukemaan. Se löytyy vanhoista pöytäkirjoista.

Tuon äsken mainitsemani, kauneudesta kirjoittaneen koulutytön jälkimaailma tuntee nimellä Armi Ratia. Ja vaikka yhteiskuntamme maallistuu, niin ehkäpä moni ihminen silti edelleen tuntee, kuten Armi Ratia eräässä haastattelussa lausui: ”jonkun suojelukseen suuressa ihmisen yksinäisyydessäni turvaan.”

Kristuksen kirkolla on onneksi evankeliumin aarre ja tieto siitä, mihin me voimme turvata. Toivottavasti evankeliumin sanoma läpäisee kirkkaasti myös uudistetun Kirkollisten toimitusten kirjan.