(Osa on toki sitä mieltä, että kannatuksen putoamisen syynä olemme me kriittiset ja perinteistä maalaisliittolaisuutta vielä haikailevat keskustalaiset – kuten tehtyäni kuukausia eduskuntavaalityötä vaalien jälkeisenä aamuna muuan keskustalainen ranualaismies lähetti minulle viestin, jossa kiitteli minua ”Perussuomalaisten hyväksi tekemästäni työstä”. – Vaikka kyse ehkä vain yksittäisen ihmisen minuun kohdistuvasta halveksunnasta ja mielenpurkauksesta, niin se kuvastaa kuitenkin laajemmin niitä tuntoja, joita kentällämme on. Ja jotka osaltaan ovat syynä keskustelukulttuurin ongelmiin ja puolueen alamäkeen.)

No, yhtä kaikki. Kirjoitetaan presidetinvaaleista nyt.

Oma tuntumani on, että presidentinvaalit ovat olleet poikkeuksellisen laimeat ja ponnettomat – vaikka juuri nyt jos koskaan, nykyisissä geopoliittisissa oloissa, presidentinvaalien pitäisi tuntua äärimmäisen tärkeältä. Ehkä tähän on osaltaan vaikuttanut se, että kokoomuslaisesta kamreeripoliitikosta koko kansan presidentiksi kasvaneen Sauli Niinistön varjossa ei ole helppoa kampanjoida. Luulenkin, että jos laki sen sallisi ja asiasta olisi pidetty kansanäänestys, kansan enemmistö olisi antanut hänelle kolmannen presidettikauden. Niinistön toiselle kaudelle ajoittuu vaikea maailmanpoliittinen tilanne, Ukrainan sota ja siitä osaltaan seurannut Suomen uusi turvallisuuspoliittinen linja.

Sellaisia ilmiöitä, kuten ”Manu”, ”Lillan” ja ”Mara” -ilmiöt aikanaan olivat, ei ole siis mielestäni näissä vaaleissa koettu. Ei myöskään sellaista draamaa, mitä vuoden 2000 presidentinvaalit tarjosivat, kun ensin Elisabeth Rehnin ja sitten Riitta Uosukaisen tähdet loistivat hetken, mutta lopulta kisa tiivistyi Tarja Halosen ja Esko Ahon väliseksi. (Ellei draamaksi tällä kertaa voi laskea Aaltolan kuplan puhkeamista.)

Uskoakseni useimmat nykyisistä ehdokkaista pystyisivät hoitamaan presidentille kuuluvat tehtävät, ainakin poliittisen kokemuksen ja henkilökohtaisen osaamisensa perusteella. Vaikka poliitikkoja kovasti haukutaan, niin jokaisen sopii koettaa lähteä vaaleihin ja rakentamaan poliittista uraa. Se on kovaa työtä ja tähdenlennot harvoin monta vaalikautta kestävät.

Gallupeissa johdossa on ollut Kokoomuksen ehdokas, tohtori Alexander Stubb. Hänen pätevyyttään ja laajaa kansainvälistä kokemustaan ei voi kiistää. Kysyä kuitenkin voi, onnistuiko hän aikanaan pääministerinä ja Kokoomuksen puheenjohtajana niin hyvin, että presidenttiys olisi seuraava sopiva askel? Minua henkilökohtaisesti myös ärsyttää se, että kun Stubbia aikaisemmin arvosteltiin liian terävistä ja äkkinäisistä mielipiteistä, niin kampanja on rakennettu nyt ilmeisen tietoisesti ”kieli keskellä suuta”, jotta ennakkosuosikin asema ei horjuisi. Ja pohdin myös, että kun meillä on kokoomuslainen pääministeri ja hyvin oikeistolainen hallitus, niin onko presidentinvaaleissa tätä värisuoraa tarpeen vielä vahvistaa?

Vihreiden kansanedustaja Pekka Haavisto yrittää nyt kolmatta kertaa presidentiksi. Myös hänellä on laaja kokemus poliittista tehtävistä, viimeksi ulkoministerin paikalta. Ajatus siitä, että maamme presidentti nousisi Vihreiden riveistä, ja sen vaikutus Vihreiden poliittisen painoarvon nousemisessa, ei tunnu kuitenkaan hyvältä. Mielessäni on myös tapaus "al-Hol". Ja senkin uhalla, että joku tästä pahastuu, niin sanon kuitenkin, etten pidä presidentille meriittinä sitä, ettei hänellä ole suoritettuna mitään loppututkintoa enkä puolustusvoimain ylipäällikölle sitä, että hän on valinnut suorittaa siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. (Itsekin toki olen vain reservin korpraali...)

Moni on kysynyt minultakin, että mitä tehdään toisella kierroksella, jos siellä on Stubb ja Haavisto vastakkain. Kun ei oikein ole paloa äänestää kumpaakaan. Olisiko ratkaisu siinä, että koetettaisiin muuttaa tätä oletettua toisen kierroksen asetelmaa?

Vuonna 1937 Suomen presidentiksi valittiin Kyösti Kallio. Me keskustalaiset emme sitä ehkä mielellään muistele, mutta Kallio ei ollut henkilönä erityisen suosittu. Noissa ja edellisissä presidentinvaaleissa hänellä ei ollut ensisijaista kannatusta kuin omassa puolueessaan, eikä siinäkään kokonaisuudessaan. Mutta moni vasemmalla oli lopulta valmis taipumaan hänen tukijakseen, koska hän ei ollut Svinhufvud. Ja moni oikella oli valmis taipumaan hänen tukijakseen, koska hän ei ollut Ståhlberg. – Ja niin hän, joka ei todellakaan ollut ennakkosuosikki, tuli valituksi maamme päämieheksi, missä tehtävässä hän jäi historiaan kansankunnan yhtenäistämisen loppuun viejänä ja talvisodan presidenttinä. Suokoon Korkein, ettei seuraava presidenttimme ole jälleen sota-ajan presidentti!

Keskusta tukee näissä vaaleissa kansanliikkeen asettamaa ehdokasta, pankinjohtaja Olli Rehniä, jolla on toki pitkä ura Keskusta-liikkeessä takanaan jo nuorisojärjestön ajoilta lähtien. Hän on Stubbin ja Halla-Ahon tavoin myös tohtori koulutukseltaan, ja Rehnin ura käsittää kansanedustajuuden, ministeriyden, Euroopan parlamentin jäsenyyden ja 10 vuotta EU-komissaarina ennen Suomen Pankin pääjohtajaksi siirtymistä. Rehn on toisaalta ollut jo jonkin aikaa poissa kotimaan päivänpolitiikasta, ja jäänyt senkin takia ehkä hieman vieraaksi monille äänestäjille.

Puolueiden sisällekin mahtuu monenlaisia mielipiteitä, henkilö- ja linjavaaleja kovine vääntöineen, jotka jättävät jälkiä. Kaikille keskustalaisille, itseni mukaan lukien, Rehnin ehdokkuus ei ollut täysin helppo asia. Itse kuulun esim. niihin keskustalaisiin, jotka olisivat äänestäneet EU-jäsenyyttä vastaan v. 1994 ja joita intergaation syveneminen kuluneina vuosikymmeninä ei ole miellyttänyt. Kuitenkin tosiasia on, että nyt olemme EU:ssa eivätkä Stubb tai Haavisto ole varmastikaan Rehniä ”EU-kriittisempiä”.

Ainoa muu ehdokas, jolla olisi kenties mahdollisuus päästä toiselle kierrokselle, on Perussuomalaisten ehdokas, eduskunnan puhemies Jussi Halla-Aho. Hän on älykäs kaveri. Luin hänen blogiaan jo paljon ennen kuin Suomen kansan enemmistö tiesi hänen nimeään, ja arvelin, että pitkälle menee. En toki ole pitänyt kaikista hänen mielipiteistään, mutta tosiasia kuitenkin on, että hän toi esiin maahanmuuttopolitiikan ongelmiakohtia aikana, jolloin ns. vanhat puolueet olivat asioista hiljaa. – Mutta millaisia maakuntien puolustajia Perussuomalaiset ovat, sen tämä hallituskausi tulee näyttämään. Toivottavasti ne maakuntien ihmiset, jotka jättivät Keskustan sen liian heikkona pidetyn aluepoliittisen otteen takia, eivät joudu pettymään.

On varmasti joitakin asioita, joissa itse olisin lähempänä Halla-Ahoa kuin Stubbia saati Haavistoa, jos nämä kaksi olisivat toisella kierroksella. Mutta Perussuomalaiset koetaan kuitenkin sen verran radikaaliksi puolueeksi, että minun on vaikea uskoa heidän ehdokkaansa saavan toisella kierroksella yli puolet äänistä, olipa vastassa kuka tahansa edellä mainituista ehdokkaista.

Siksikin Rehnin valinta toiselle kierrokselle olisi tarpeellista, jos haluaa aidon haasteen Stubbille tai Haavistolle. Arvelen myös, että nykyisinä polarisoituneina aikoina tarvitsemme enemmän painoa poliittiselle keskikentälle. Jos ehdokasta on haukuttu harmaaksi tai värittömäksi, niin eikö se näinä myrskyävinä aikoina ole osaltaan myös hyve? Mainittakoon myös, että monet arvostetut RKP:n vaikuttajat, kuten pitkäaikainen ministeri Ole Norrback ovat asettuneet Rehnin taakse.

Joka tapauksessa on todettava, että miten paljon presidentinvaalien alla eri ehdokkaita arvostelemmekin, ovat Suomen presidentit kasvaneet yleensä tehtäviensä mukana. Toivoa sopii, että näin käy myös tällä kertaa. Ajat ovat vaikeat ja tarvitsemme myös EU- ja Nato-jäsenyyden aikana itsenäistä, aktiivista, rauhantahtoista ja ennen kaikkea Suomen ja suomalaisten etuun perustuvaa ulkopolitiikkaa.