Tässä kuvassa emäntä on Helsingin lentoasemalla lähdössä tapaamaan Kaliforniassa tuolloin asunutta poikaansa. Elämänsä hän eli kuitenkin pääosin kaukana keskuksista, lapsuus Javaruksen kairoilla keskellä Luoteis-Kemijärven kymmenien kilometrien asumattomia korpitaipaleita ja sitten Alakylässä, Kemijärven-Rovaniemen tien varressa maa- ja porotilan emäntänä.

Lapsena hän oli joutunut kestämään suurta köyhyyttä ja häpeän isän vankilaan joutumisesta. Omille lapsilleen hän toivoi parempaa, opetti työteliäisyyteen ja yrittämiseen, ja itseään säästämättä hän astui päättäväisesti pitäjän sosiaalisia askelmia ylöspäin. Siinä missä hänen äitinsä oli joutunut kerjäämään ihmisiltä rahoja isän ollessa vankilassa, kuoli hän itse aikanaan vauraan porotilan emäntänä. Mutta se tie kulki myös monien vaikeuksien ja niin raskaiden olosuhteiden läpi, että niitä on vaikea edes käsittää. Miniäksi sukuun, jossa oli monia myrskyjä, leskeksi jääminen nuorena 14 lapsen äitinä. Monet sairaudet ja niin hirvittävät vastoinkäymiset koettelivat, että vielä sukupolvienkaan päästä ei niistä kaikkia halua julkisesti kirjoittaa, mutta tila oli sittenkin hoidettava, lehmät lypsettävä ja lapset pidettävä ruoassa. Neljästi hän joutui kokemaan myös oman lapsensa kuoleman, jopa löytämään vapaaehtoisesti elämästä lähteneen poikansa ruumiin tai seisomaan syöpään 23-vuotiaana kuolleen tyttärensä paarien äärellä. Ja sittenkin: "Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen..."

Ukkini ja myös hänen veljensä usein sanoivat minulle, että miten kaunis heidän äitinsä lähtö oli. Ei tarvinnut maata sairaaloissa eikä kokea olevansa muille vaivaksi, mikä olisi ollut hänelle kauheaa. Työteliäänä loppuun saakka, kaatua täysinäisen mustikkaämpärin viereen.

"Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien."