Mietin, kirjoitanko mitään tästä vuosipäivästä. Melkein päätinkin, etten kirjoita. Elämme aikaa, jolloin voi tuntua arveluttavalta kirjoittaa mitään edes Venäjän historiasta tai osoittaa kiinnostusta venäläisyyttä kohtaan. Kuitenkin - nykyisestä kireästä tilanteesta huolimatta - itänaapurin vaikutus maamme vaiheissa on ollut voimakas. Eikä historiaa koskevaa tietoa kannata torjua. Muistelin käyntejäni Tampereella Lenin-museossa Tampeereella. Moni varmaan haluaisi senkin museon suljettavaksi. Itse pidän hyvänä, että museo on edelleen olemassa - toki on ollut tarpeellista kehittää museota niin, että se antaa ylistyksen ja ihannoinnin sijaan tasapuolisemman kuvan Leninin toiminnasta ja ylipäänsä Neuvostoliitosta.

21.1.2024 tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun aikansa kommunistisen liikkeen merkittävin johtaja, Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja V. I. Lenin kuoli 21.1.1924 aivohalvauksen murtamana huvilalla Gorkin kylässä. Vaikka Lenin oli toivonut tulevansa haudatuksi äitinsä viereen Pietariin, ruumis tunnetusti balsamoitiin ja on edelleen esillä Moskovassa. Kerrotaan, että kun Leninin leski jouduttuaan Stalinin epäsuosioon ja tultuaan karkotetuksi Moskovasta (hän kuoli sittemmin syötyään 70-vuotispäivänään Kremlistä hänelle lähetettyä kakkua) oli käynyt viimeisen kerran katsomassa miehensä ruumista ja todennut: "Minä olen joka kerta vanhempi, mutta sinä näytät aina yhtä nuorelta."

Leninin vaikutus Suomessa on ollut erittäin suuri. Hänhän asui täällä useaan otteeseen, milloin maanpaossa ja milloin vapaammin. Hän tunsi Suomen olosuhteet ja osoitti niitä kohtaan mielenkiintoa. Vanhan tarinan mukaan Lenin lupasi jo vuonna 1905 Tampereen työväentalolla, että jos hän pääsee joskus valtaan Venäjällä, niin hän tunnustaa Suomen itsenäisyyden. - Toinen asia tietysti on, kuinka suuri painoarvo tälle puheenvuorolle on annettava ja uskoiko Lenin itsekään vielä tuolloin vallankumoukseen omana elinaikanaan.

Suomen ja Leninin tiet kohtasivat kaikkein voimakkaimmin 31.12.1917, kaksi minuuttia vaille puolenyön. Siperiassa karkoitettuna olleen, porvarillisen Suomen suuren valtiomiehen, kunnioitetun oikeustaistelija P.E.Svinhufvudin johtama lähetystö sai Venäjän uusilta vallanpitäjiltä tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle. Kerrotaan, että paperi tuotiin koruttomasti jonkun virkailijan toimesta käytävällä odottaneelle lähetystölle. Joku sentään huomasi, että pitäisi meidän edes tavata ja kätellä Leniniä. Näin kohtasivat ja kättelivät Suomen suuri itsenäisyystaistelija ja kommunistisen vallankumouksen ympäri maailman tunnustettu johtaja. Miehet toki halveksuivat toisensa aatteita, mutta yhtä kaikki, hetki oli historiallinen. "Oletteko nyt tyytyväisiä", Lenin kysyi. Svinhufvud vastasi venäjäksi, että "erittäin tyytyväisiä." Mitä muuta siellä puhuttiin, ei ole kai varmassa tiedossa. Myöhemmin Svinhufvud oli kuvaillut tapahtumaa, että "sanottiin vain suruttomat kiitokset erokirjeestä".

Tämä tapahtuma on sitäkin merkittävämpi, kun ottaa huomioon, että länsivallat eivät halunneet tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen neuvostohallituksen päätöstä.

Mikä Leninin motiivi tälle teolle oli? Uskoiko hän aidosti julistamaansa kansojen itsemääräämisoikeuden ihanteeseen? Missään tapauksessa tämä kommunistijohtaja ei toivonut Suomesta vapaata, demokraattista maata - ainakaan siinä mielessä kuin meistä suomalaisista suurin osa vapauden ja demokratian nykyisin käsittää. Epäilemättä hän toivoi, että punaiset olisivat ottaneet maassa vallan ja sosialistinen Suomi olisi tullut Neuvosto-Suomeksi.

Samalla tietysti voi muistaa, että monet "valkoiset" venäläiset eivät olisi olleet valmiita hyväksymään Suomen itsenäisyyttä vielä vapaussodan jälkeenkään. Ja myös Lenin tunnusti tosiasiat lausuessaaan Venäjän kommunistisen puolueen VIII edustajakokouksessa 19.3.1919: "Joka tapauksessa siellä kaikki tulee käymään toisin kuin meillä. Jos sanoisimme, että emme tunnusta mitään Suomen kansakuntaa, vaan ainoastaan työtätekevät joukot, se olisi mitä täydellisintä hölynpölyä. Ei voida olla tunnustamatta sitä, mikä on olemassa: se pakottaa itse tunnustamaan itsensä."

Pitkään on elänyt myytti, että jos Lenin olisi saanut elää, niin Neuvostoliitosta olisi tullut humaanimpi ja kaikin puolin kivempi paikka. Totta on, että sairastunut Lenin yritti ennen kuolemaansa varoittaa Stalinista, ja pitävänsä tätä liian raakana miehenä puolueen pääsihteeriksi. En silti jaksa uskoa, että se sorto ja terrori, mitä vallankumouksellisen, ateistinen marxilaisuus synnytti, olisi jäänyt kokonaan pois, vaikka Lenin olisi saanut elää pidempään. Muistettakoon vaikka sekin, että hän antoi tsaariperheen - lapsia ja palvelijoita myöten - tulla murhatuksi. Jos Lenin ei itse suoranaisesti määrännyt heitä tapettavaksi, niin hän ei kuitenkaan tehnyt mitään sen estämiseksi ja olisi epäuskottavaa väittää, ettei hän tiennyt, mitä Uralilla saattaisi tapahtua.

Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen, kevään 1918 tapahtumien myötä, Leniniin suhtauduttiin Suomessa julkisuudessa lähinnä kielteisesti, laitavasemmistoa lukuun ottamatta. Näyttäytyihän Lenin punakaartilaisten taustavoimana, Suomen demokraattisesti valittua eduskuntaan ja hallitusta vastaan nostetun kapinan lietsojana tai ainakin henkisenä tukena. Sotien jälkeen uudessa idänpolitiikan ilmapiirissä alettiin korostaa Leninin myötämielisyyttä Suomea kohtaan ja etenkin roolia itsenäisyyden tunnustamisessa.

Ymmärrän hyvin, että vaikka Baltian maassa Leninin patsaat kaadettiin, koska ne symboloivat neuvostovaltaa, johon maat oli väkivalloin Stalinin aikana pakotettu. Mutta meillä Suomessa ei vastaavanlaisia vallanvaihdoksia ole koettu. Kun täällä on patsaiden nimistä väännetty, niin olen miettinyt, että koskahan Helsingin Senaatintorin keskellä oleva, rakastetun keisarimme Aleksanteri II:en patsas, tai Kauppatorin rannassa oleva kaunis Keisarinnankivi vaaditaan kaadettavaksi, vain siksi, että ne edustavat venäläistä vaikutusta maassamme.

Venäjän nykyinen johto on pyrkinyt irrottautumaan Leninin perinnöstä, nimenomaan mitä vanhaan Venäjän imperiumiin kuuluneiden kansojen itsenäistymiseen tulee. Tämänkin takia on ollut hämmentävää, miksi meidän pitäisi hävittää kaikki Leninin muistot maastamme. Juuri Venäjän "rajamaiden" kansojen itsemääräämisoikeus, jota Leninin politiikassa Venäjän nykyinen johto on arvostellut, on kai asia, jota meidän nimenomaan tulee kannattaa.

Suomi ei saanut itsenäisyyttään Leninin lahjana, vaan osana kansallisesta heräämisestä alkanutta kehitystä, joka nostatti Runebergin runot, Lönnrotin Kalevalan ja Snellmanin valtiotyöt - sekä viimein Eugen Schaumanin luodit ja jääkäriliikkeen.

Mutta sittenkin moni tapahtuma oli riippuvainen ensimmäisen maailmansodan kehityksestä ja viimein siitä, että Lenin omalta osaltaan Neuvosto-Venäjän johtajana antoi Suomen itsenäistyä. Hänen motiivinsa voidaan perustellusti kyseenalaistaa. Mutta siitä huolimatta se on teko, josta saamme suhteessa Leniniin olla tyytyväisiä.

Kun Leninin syntymästä tuli 100 vuotta, 22.4.1970, lausui presidentti Urho Kekkonen Helsingin yliopistolla pidetyssä juhlassa: "Kaikkialla maailmassa muistetaan tänä päivänä Vladimir Iljitsh Uljanov Leninin satavuotispäivää ja sielläkin, missä hänen työnsä saa osakseen kielteisesti väritettyä arviointia, on pakko tunnustaa tämän valtiomiehen suuri maailmanhistoriallinen merkitys. Meille suomalaisille tämä merkkipäivä on poikkeuksellisen tärkeä, sillä Lenin vaikutti ratkaisevalla tavalla Suomen itsenäisyyden kansanväliseksi tunnustamiseksi."