Kaksikymmentä vuotta sitten Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin iltakävelyllä Tukholman keskustassa. Pohjola havahtui, ettei se olekaan mikään turvallinen lintukoto. Maan ylin poliittinen johtaja saatettiin murhata pääkaupungin sydämessä kenenkään estämättä. Hänellä ei ollut henkivartijoita, hän halusi hieman jaloitella vaimonsa kanssa palatessaan teatterista kotiin.

Olof Palme oli poikkeuksellinen poliitikko. Jos murhassa voi nähdä jotakin hyvää, niin Palmen muistosta se teki kuolemattoman ja samalla hänen työnsä maailmanrauhan puolesta jää pysyvästi ihmisten mieliin. Olof Palme ei tyytynyt hoitamaan oman maansa asioita, vaan esiintyi päättäväisesti kansainvälisenä toimijana, erityisesti kehitysmaiden hyväksi.

Kerrotaan, että Olof Palme kohtasi ruotsalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen paljon vastustusta ja häntä vastaan tehtiin monenlaista häväistyskampanjaa. Muistaakseni taiteilijaprofessori Kari Suomalainen sanoi, että suuresta osasta poliitikkoja voidaan sanoa mitä he ovat: eivät juuri mitään. Sitten tulee joku, joka on jotakin, ja sen tunnistaa siitä, että kaikki alkavat räksyttää ja hyöriä kimpussa.

Uutisissa on kerrottu useasti Palmen murhaan liittyvien tutkimusten hitaasta etenemisestä ja erilaisista salaliittospekulaatioista. Me nuoremmat olemme saattaneet hyvinkin perehtyä Palmen murhan yksityiskohtiin. Sen sijaan hänen työnsä maailmanrauhan puolesta ja rotusorron poistamiseksi on jäänyt ehkä jo unohduksiin. Sen tutkiminen olisi kuitenkin suunnattoman paljon tärkeämpää.