Kun olen joutunut makaamaan koko päivän kykenemättömänä puhumaan suukirurgisen leikkauksen jäljiltä, niin on ollut aikaa ajatella. Toimettomana oleminen on minulle hyvin vastenmielistä. Kerjään turpaan varmaan tällä kirjoituksellani, mutta koska suu on veressä muutenkin, että menköön.
Viime päivinä on nähty mediassa runsaasti kannanottoja Nato-jäsenyyden puolesta, tänään Vihreiden mepit ovat alkaneet hehkuttaa Natoon liittymisen etuja. Osassa kannanotoista on sanottu avoimesti, että syynä on Venäjän politiikka ja Venäjän poliittisen johdon käytös. Käytännössä tarkoitetaan sitä, että Venäjä on jotenkin arvaamaton ja että Suomen turvallisuusasema paranee, mitä syvällisemmin meidät kytkettäisiin Naton sotilasliittoon ja mekanismeihin mukaan.
Itse en voi näihin ajatuksiin yhtyä. Ensinnäkin on kysyttävä, tajuavatko ne suomalaiset, joita pelotellaan Venäjällä, ettei Nato ole perustettu Suomen suojaksi. Se on Yhdysvaltain johtama sotilasliitto, jonka jäsenyys vetäisi meidät mukaan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten konflikteihin. Se vie meidät varmasti paljon todennäköisemmin myös vastusten tuon monien pelkäämän itänaapurin kanssa kuin se, ettemme siinä mukana olisi. Ja onko Suomen sotilaiden tehtävä kaatua vieraiden valtioiden sodissa? Näin helpostiko olemme valmiita unohtamaan Paasikiven ja Kekkosen kovat ulkopoliittiset oppitunnit? Moniko meistä on vannonut sotilasvalansa Natolle?
Viime päivinä on puhuttu myös etupiireistä – että niitä ei saisi olla. Mutta onko mikään pieni kansakunta lopulta täydellisesti suvereeni? Eikö isompien intressit ole kuitenkin aina enemmän tai vähemmän huomioon otettava? Eivätkö suurvallat ole aina tarkkoja siitä, mitä niiden rajoilla tapahtuu? Kun Kennedy esti neuvosto-ohjusten tuomisen Kuubaan, niin eikö se ollut USA:n etupiirin vartiointia? Ja meistä kai se oli hyvä, että Nikita veti ohjuksensa pois Kuubasta? Mitä jos Kanada päättäisi antaa Venäjälle tukikohdan jostain USA:n takamaiden tuntumasta? Me varmastikin pitäisimme sitä sopimattomana ja hyväksyisimme Amerikan vastatoimet. Mutta samalla meidän mielestämme Naton aseita pitäisi saada viedä Ukrainan ja Venäjän rajalle?
Tietysti meille, joilla on länsimainen oikeusjärjestys ja demokratia, voi esim. Yhdysvaltain vaikutuspiirin levittäytyminen näyttää hyväksyttävämmältä kuin jonkun muun suurvallan kohdalla. Edustammehan kuitenkin monin tavoin samoja arvoja. Mutta erityisen onnistuneiksi ei voi lännenkään viime vuosikymmenien operaatioita kehua. (Ja kyllä, Irakin sotaa sympatisoin aikanaan itsekin, että kaatuu sentään yksi tyranni. Olen viime vuosina joutunut myöntämään, että Irakissa on tainnut moni asia itse asiassa mennä paljon huonommin Saddamin kaatumisen jälkeen. Puhumattakaa, mikä on Afganistanissa tilanne. Kaiken verenvuodatuksen ja miljardien tuhlaamisen jälkeen – Taleban on jälleen vallassa.)
Venäjän ja Ukrainan suhde ja konflikti, jolla Suomessa nyt ihmisiä pelotellaan Nato-jäsenyyden taakse, ei ole sekään verrattavissa Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. On täysin historiatonta väittää niin. Ukrainan konflikti on monisyinen ja niin itä kuin länsikin omaavat vahvoja intressejä tuon maan suhteen. Siihen sekaantuminen, saati sen ratkaiseminen, ei ole meidän asiamme.
Tällainen Nato-jäsenyyden vastainen puhe alkaa kuitenkin Suomessakin käydä yhä hankalammaksi. Valtamediassa on paljon vahvaa kannatusta Nato-jäsenyydelle. Syytetään uussuomettumisesta tai jopa putinistiksi, jos koettaa tarkastella maailmanpolitiikan realiteetteja Puhumattakaan, jos uskaltaa mainita, että Venäjälläkin on esim. Suomenlahden alueella omat turvallisuusintressinsä, eikä se hymyile, jos me tuomme Naton aseet lähelle kaupunkia, jossa on yhtä paljon asukkaita kuin koko tässä maassa. Aivan oikein – Suomi tekee itse omat ratkaisunsa kenenkään käskemättä – mutta koska emme elä tyhjiössä, niin myös ympäristön realiteetit on näitä päätöksiä tehtäessä otettava huomioon.
Toivon, että Suomen kansan enemmistö ymmärtää kuitenkin, että seikkailupolitiikan tielle ei pienellä maalla ole varaa lähteä. Itsenäisyytemme ja vapautemme takaa edelleenkin parhaiten vahva maanpuolustustahto ja yleinen asevelvollisuus sekä taitava, rauhantahtoinen ulkopolitiikka, jolla vaalitaan hyvin suhteita kaikkiin maihin, etenkin naapurimaihin.
Venäjä on ollut tietysti maallemme vuosisatojen ajan uhka, mutta se on ollut myös mahdollisuus. Onko joku ylpeys hukata ainutlaatuinen asemamme, kaupankäynti ja yhteistyö suuren naapurimaan kanssa. Onko meillä todella niin heikko itsetunto, että kaikin keinoin on voitava julistaa, kuinka Kekkosen aika oli ”harmaalla alueella olemista” ja enää emme ole ”ryssän rajamaa”?
Tällä en tarkoita tietenkään sitä, että meidän pitäisi jotenkin ihannoida Venäjää tai kannattaa sen kansainvälispoliittisia pyrkimyksiä. Arvoiltamme olemme tietysti osa länttä. Ikuisesti kiitos esi-isille, jotka taistelivat ja saimme pitää vapautemme. Monta omaakin sukulaistani lepää sankarihaudoissa, venäläisten luotien läpäisemänä. Emmekä saa koskaan unohtaa, miten Karjala, Salla ja Petsamo meiltä vietiin. (Vaikka meidänkään politiikkamme 1930-luvulla ei ollut ehkä aina virheetöntä, niin mikään ei oikeuta sitä, että Stalin hyökkäsi päällemme 1939.) Edelleenkin meidän ja suuren itäisen naapurimme hallintotavat eroavat suuresti toisistaan. Esimerkiksi Venäjän viimeiset duuman vaalitkaan eivät täyttäneet länsimaista käsitystä vaalien demokraattisuudesta. Paitsi että oppositiopuolueiden toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajattuja ja näkyvyyden saaminen vaikeaa, niin ääntenlasku ei vaikuta menneen aivan nappiin. On sangen ilmeistä, että Venäjällä kommunistien kannatus olisi paljon suurempi, jos äänet olisi laskettu oikein. (Toinen asia sitten on, olisiko kommunistien paluu valtaan Venäjän saati Maapallon etu?)
Mutta meidän pitää ymmärtää, että jokainen maa kasvaa omilta juuriltaan. Venäjän nykytila on vuosisataisen kehityksen seurausta, eikä meidän tehtävämme ole lähteä sitä sorkkimaan. Suurvallat ovat herkkiä asemastaan ja arvovallastaan. Niin on ollut ennen ja nin on nytkin. Meidän pienenä maana on sitä vaikea käsittää. Mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ne ajat, jolloin Venäjä on ollut heikko, ovat olleet aikoja, jolloin paikalliset konnat ja länsivallat ovat olleet äkkiä pyrkimässä saaliinjaolle.
Kaiken tämän Venäjä-vihamielisyyden keskellä on hyvä muistaa, että historiassamme on saatu idästä myös toisenlaisia vaikutuksia ja tekoja. Venäjän keisarinna Elisabet Petrova oli ensimmäinen maailmanhistorian hahmo, joka julkisesti teki esityksen, että Suomi voisi olla itsenäinen valtio. Keisari Aleksanteri I nosti Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon siinä missä osana Ruotsia olimme vain Ruotsin raaka-ainevarasto. Keisari Aleksanteri II antoi meille oman rahan ja eduskuntalaitoksen, mahdollistaen kansallisen heräämisemme, suomen kielen, kulttuurin, taiteen ja tieteen kehityksen. Vladimir Leninin kynällä allekirjoitettiin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen vuodenvaihteessa 1918. Tokkopa kukaan näistä Venäjän hallitsijoista toimi yksinomaan rakkaudesta Suomea kohtaan. Elisabet halusi Suomesta Venäjälle vasallivaltion (ja veti lopulta senkin lupauksensa pois), Aleksanterit tahtoivat suomalaisista kuuliaisia alamaisia ja Lenin odotti punakaartien ottavan Suomessa vallan. Mutta yhtä kaikki – Venäjän merkitys Suomen historiassa on ollut valtavan suuri, eikä sitä tule tarkastella yksinomaan sotien ja sortovuosien kautta.
Nykyään tuntuu, että Venäjästä saisi puhua vain kielteiseen sävyyn täällä. Kuitenkin se on naapurimaamme, jonka ihmiset suhtautuvat meihin yleensä hyvin ystävällisesti, jopa sydämellisesti. Venäjän kulttuuri on mitä mielenkiintoisin ja se on antanut Maapallon yhteiseen kulttuuriperimään eräät sen lahjakkaimmista kirjailijoista, säveltäjistä ja taidemaalareista. Venäjän tieteen saavutukset ovat myös moninaiset. Venäläinen keittiö on mitä herkullisinta. Venäjällä esim. perhearvot, vanhojen ihmisten kunnioittaminen ja tiettyjen perusarvojen vaaliminen ovat edelleen arvossaan. Siunattu asia on myös, ettei ateismin pitkä yökään voinut hävittää maasta sen tuhatvuotista ortodoksista uskoa, ja jälleen kirkonkellot soivat kaikkialla tuota valtavaa maata. Mikä lohtu on kristinusko ollut tälle paljon kärsineelle kansalle sen vuosisataisissa kohtalonhetkissä!
Venäjän kulttuurisesta vaikutuksesta on sanottu joskus, että vaikka meidän valtiollinen järjestyksemme ja oikeuskäsittemme ovat lännestä, niin kansanluonne ja sielunmaisemamme on itäistä tekoa. Ja on siinä ajatuksessa paljon perää. Monella meistä löytyy myös itäistä geeniperimää. Itsellänikin – vaikka pääosa tunnetuista esivanhemmistani onkin asunut Suomessa – löytyy molempien vanhempieni sukujuurista myös venäläistä vaikutusta.
Itse olen käynyt Venäjällä useita kertoja turistimatkoilla eikä minulla ole mitään kielteistä sanottavaa näiltä matkoilta. Venäjän kulttuurin tuntijana en voi silti itseäni pitää. Minulla ei ole Venäjällä asuvia tuttavia ja osaan kieltä melko huonosti, vaikka itseopiskelun tuloksena jonkun verran yksinkertaisia lauseita kykenenkin jo lukemaan.
Suuri presidenttimme J. K. Paasikivi, vanha kokoomuslainen porvari ja mitä isänmaallisin mies, kirjoitti päiväkirjaansa 2.8.1944 ulkopoliittisesta ohjelmastaan:
a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia.
b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään.
c) Konflikteja vältettävä.
d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä.
e) Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea
Me sanomme helposti, että nyt aika on toinen kuin kylmän sodan aikana. Niin kuin onkin. Mutta onko kaikki silti toisin? Onko todella? Lakimiehenä olen nähnyt, että parempi on riidellä sukulaisten kuin naapureiden kanssa. Sukulaisista pääsee tarvittaessa jotenkin eroon, mutta naapureista ei, ellei halua muuttaa. Onko itseisarvo, että sitä parempi suomalainen on, mitä huonompia välejä naapurimaahan toivoo? Onko historiasta sittenkin jotain opiksi otettavaa?
