Julkaisin viime kuussa pienen kirjan Neliapilan lehdet, jossa koetan kuvailla Keskusta-aatetta neljän Maalaisliitto-Keskustan alkuaikojen vaikuttajan ideologian kautta. He ovat tietysti Santeri Alkio, Kyösti Kallio, J. E. Sunila ja Kalle Pykälä. Ajattelin heistä jokaisen yhdeksi neliapilan lehdeksi.

Myönnän auliisti, että yksi motiivi kirjan kirjoittamiseen oli taloudellinen. En toki kerää sillä rahoja itselleni, vaan luovutan tuoton kahden keskustalaisen kuntavaaliehdokkaan kampanjan hyväksi, Susanna Junttilan Rovaniemellä ja Terhi Haapaniemen Helsingissä. Kannustan muitakin kirjoittamaan kirjoja tai kehittämään muita varainkeruutuotteita. Meillä keskustalaisilla ei ole suurpääomaa tai ay-liikettä tukenamme, joten vaalirahoitus on hankittava pienistä puroista.

Kirjalla on kuitenkin olevinaan myös syvällisempi tarkoitus. En ole ammattihistorioitsija tai muutenkaan suuri puolueemme historian tuntija, mutta haluan analysoida Keskustan aateperustaa ja peilata sitä 2020-luvun haasteisiin. Miksi kansanliike on tullut tähän tilanteeseen? Jos joku on minun kanssani johtopäätöksistä eri mieltä, niin hyvä on, ne saa haastaa. Mutta olisi tärkeää, että mahdollisimman moni näkisi keskustalaisen päivänpolitiikankin osana suurta, vuosisataista kertomusta, ei vain poukkoiluna ja reagointina kulloisenkin ajan vaikeuksiin.

Professori Kari Hokkanen, jonka jäsentelemään Keskusta-aatteen neljän syvävirtauksen malliin kirjani perustuu, antoi taannoisessa Suomenmaan blogissaan kirjasta myönteisen arvion. Tämä tietysti lämmitti mieltäni, vaikka minun kirjani ovatkin räpöstyksiä Hokkasen rinnalla. Hokkasen suurtyö Maalaisliitto-Keskustan ideologian tutkimisessa on aarreaitta, josta riittää ammennettavaa vielä vuosikymmenten ajaksi.

Jos Keskusta ei tunne juuriaan, se ei voi kasvaa, vaan se surkastuu. Vastustajat ilkkuvat nyt, että Keskustan tie suomenkieliseksi RKP:ksi on alkanut. Ehkä omissakin riveissämme on jo tapahtunut henkistä valmistautumista siihen, että puolue on jatkossa kannatukseltaan noin 10 % puolue.

Puolue on kuitenkin aina ennenkin selvinnyt vaikeuksista. Se ei ole tae, että niin kävisi myös jatkossa, mutta näistäkin tapahtumista voi ottaa oppia. 1960- ja 1970-lukujen keskustanuoret eivät näperrelleet marginaaliasioiden parissa, vaan tutkivat suurta aatteellista yhteiskuntatavoitetta ja löysivät unohdetun Alkion. Syntyi Vihreäksi aalloksi kutsuttu liikehdintä kansanliikkeen nuorison parissa. Se tuki omalta osaltaan puolueen selviämistä, kun nimi oli muuttunut Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi ja rakennemuutos sekä SMP iskivät rajusti.

Korona-aika on osoittanut, että hajautetun yhteiskuntajärjestyksen ja omavaraisen tuotannon ihanne on Suomelle edelleenkin hyvä. Jopa Helsingin Sanomissa oli tänä aamuna pääkirjoitus, jossa arvosteltiin Helsingin liian voimakasta kasvua ja haluttiin, että pääkaupunkikin pysyy ihmisen kokoisena, vehreänä ja avarana. Samoin yhä useampi näkee etätyön tuomat mahdollisuudet elämän rakentamiseksi keskusten ulkopuolelle, maaseudulle ja puutarhakaupunkeihin.

Kannatuksemme pitäisi olla siis huippulukemissa. Mutta näin ei ole. Se ei kuitenkaan johdu siitä, etteikö aateperustamme olisi oikea ja kannatettava.

Toivon puolueen vastuunkantajille viisautta ja rohkeutta tulevien kuukausien vaikeisiin päätöksiin. Tämä kansanliike rakentuu vain juuriltaan, ja äänestäjien luottamus rakentuu vain tekojen, ei sanojen kautta. Neliapiloita tarvitaan tässä maassa edelleen.