”Sinä, sinä opetit meitä näkemään ihmisyyden, opetit meitä etsimään ihmisyyttä ja löytämään sen sieltäkin, missä maailma ei tahtonut sitä nähdä eikä tunnustaa olevan. Tämä rakkautesi on suurin lahja, minkä kansallesi annoit, sillä sinä sillä toteutit tuota ikuista suurinta käskyäsi: rakasta lähimmäistäsi.” (Lucina Hagmanin puheesta Minna Canthin hautajaisissa)
 
Eräs parhaimmista ystävistäni on savolainen ja hän asuu Kuopiossa, joten olin nyt liikkeellä Itä-Suomessa. Itselläni on myös jonkinlainen sukuyhteys Savoon, lapsuusvuosinani kerrottujen tarinoiden perusteella lähes myyttiset mittasuhteet mielikuvituksessani saaneen isoukkini Akseli Huttusen kautta. Niin vankasti lappilainen kuin olenkin, niin näkymät Puijon tornista (ja se ah niin hassu murre!) tuntuivat herättävän esiin jonkinlaiset rotuvaistot monien, monien sukupolvien takaa.
 
Kuopion-vierailuni ajankohdalle sattui pyhäinpäivä. Meillä Suomessa se ei ole, eikä toivottavasti koskaan tulekaan olemaan mikään Halloween-juhla kurpitsoineen ja pääkalloineen. Pyhäinpäivä on vainajien muistopäivä, ja kristilliseltä kannalta tarkasteltuna nimenomaan uskossa poisnukkuneiden, jo perille iankaikkiseen kotiin ja kirkkauteen päässeiden muistopäivä.
 
Koska en ollut pohjoisessa, en päässyt omaisteni haudoille, mutta kävinpäs erään koko tälle Suomen kansalle tärkeän, jo kauan sitten Jeesukseen turvaten poisnukkuneen upean naisen, rouva Minna Canthin haudalla Kuopion isolla hautausmaalla. Jonkin aikaa siinä kesti, kun ystäväni kanssa haeskelimme hautapaasia, mutta sieltä se löytyi, sankarihautojen läheltä - kaksi yksinkertaista, korutonta, korkeaa kivipaasia. Oikeanpuoleiseen oli kaiverrettu Minna Canthin ja vasemmanpuoleiseen hänen tyttärensä nimi. Siinä lepäsi ylösnousemuspäivää odottamassa kenties merkittävin nainen, mitä Suomen suvusta on koskaan siinnyt ja syntynyt.
 
Silloin kun Suomen kansa heräsi aamunkoittoon ja olemassaolonsa tietoisuuteen, silloin kun kansallistunne syntyi, oman kulttuurin, kielen ja yhteisen historian merkitys kansakuntana ymmärrettiin, silloin Sallimus antoi tähän maahan suuria ihmisiä viitoittamaan Suomen kansan tietä. Lönnrot kokosi ikiaikaisen kansanperinteet Kalevalaksi ja Runeberg loi runoutemme perustan. Snellman taisteli meille oman rahan ja Cygnaeus koululaitoksen. Suomen kieli, tiede ja taide nousivat kukoistukseen.
 
Näiden miesten rinnalle kohoaa vähintään yhtä kirkkaana tähtenä rouva Minna Canth. Vaikka hänenkin maallinen elämänsä on kauan sitten sammunut, loistaa hänen tähtensä majakkavalon tavoin viitoittaen Suomen kansan tietä jatkuvasti kohti onnellisempaa tulevaisuutta. Ja etenkin tänä aikana, jolloin niin monet perinteiset ja kestävät arvot on poljettu lokaan, tarvittaisiin Minna Canthin kaltaisia naisia yhteiskuntamme eteenpäin viejinä.
 
Minna Canthin elämänvaiheista
 
Minna Canth ei käsittääkseni ollut sukujuuriltaan savolainen, mutta hän asui elämässään useaan otteeseen Kuopiossa. Köyhistä oloista kohtuulliseen toimeentuloon kohonnut kauppias-isä lähetti Minna-tytön useisiin tyttökouluihin. Tuolloin tyttöjen kouluttaminen ei ollut tyypillistä, ja silloin kun tytöt pääsivät opintielle, koulutettiin heitä lähinnä avioliittoa varten. Suuri osa oppitunneista koostui käsitöistä, mikä ei tyydyttänyt Minnan tiedonjanoa. Sittemmin hän lähti Jyväskylän uuteen opettajaseminaariin, vastoin vanhempiensa tahtoa. Tämä koulu oli ensimmäinen Suomessa, mistä naiset saattoivat valmistua muuhun kuin sairaanhoitoon liittyviin ammatteihin.
 
Minnan opinnot keskeytyivät perinteisellä tavalla, kun hän meni naimisiin opettajansa Johan Ferdinand Canthin kanssa. Lehtori Canth joutui kosimaan kolme kertaa ennen kuin myönteinen vastaus syntyi. Ehkäpä moni arveli, että nyt Minna saatiin pois höpöhaaveistaan itsenäisestä toiminnasta yhteiskunnassa, edessä olisivat arkiset huolet äitinä ja vaimona. Pariskunnalle syntyikin seitsemän lasta. Mutta Minnan toimeliaisuus ulottui pian myös kodin ulkopuolelle. Kun hänen miehensä ryhtyi sanomalehtialalle, alkoi Minna julkaista kannanottoja miehensä lehdissä ja toimi ensimmäisenä suomenkielisenä sanomalehtinaisena.
 
(Sivumennen sanottakoon, että luulin lapsena, että Immanuel Kant oli Minna Canthin mies - samoin kuin että Hannu Karpo on Greta Garbon poika.)
 
Se elämänura, joka teki Minna Canthista sen kansallisen ikonin, mikä hän tänä päivänä on, alkoi vasta traagisen tapahtuman jälkeen. Hänen aviomiehensä kuoli vuonna 1879, vähän ennen seitsemännen lapsen syntymää. Minna joutui lapsikatraansa kanssa taloudelliseen ahdinkoon, ja kuten hän itse myöhemmin avoimesti kertoi, hänen henkinen tasapainonsa järkkyi viimeisen synnytyksensä jälkeen. Pian Minna nousi kuitenkin jaloilleen, palasi lapsuutensa Kuopioon ja alkoi hoitaa edesmenneen isänsä liiketoimintaa. Vaikka Minna oli taiteilijaluonne, oli hän myös hyvin käytännöllinen ja liiketoimintaa ymmärtävä nainen, ja kauppiaana hän sai pian perheensä taloudellisen toimeentulon kuntoon. Nyt hän saattoi vihdoin keskittää tarmonsa isänmaan asioihin.
 
Minna Canthin kauppiasuralta muuten mainittakoon, että hän tuli valituksi vuonna 1895 ensimmäisenä suomalaisena naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiasten kokoukseen. (Seuraavan kerran vastaavanlaiseen elinkeinoelämän yleisjärjestön ylimpään toimielimeen nainen valittiin vasta 1989, siis yli sata vuotta myöhemmin!)
 
Toimittaja, joka oli tavannut Minna Canthin pian tämän miehen kuoleman jälkeen, kuvaili myöhemmin tätä kohtaamista: ”Hän, keski-ikäinen, juuri leskeksi joutunut rouva oli silloin ryhdikäs, pulska, reipas, punaposkinen nainen, jonka silmistä välkkyi harvinaisen naisellisen itsetunnon voimaa ja uskallusta osoittava tuli, minkä ainoastaan hetken syvä suru lievensi. Mutta tuon pontevan voiman ohessa loisti kirkkaista, suurista silmistä kuitenkin erinomainen hyvyys ja ystävällisyys, hellyys ja hyväntahtoisuus; ja ne lämpimät muistosanat, jotka hän vieraallensa lausui mies-vainajastaan ja hänen taudistaan, uhkuivat mitä voittavinta myötätuntoisuutta kaikkea kärsimystä kohtaan.” (Karjalatar, 15.5.1887)
 
Kynä, josta sinkosi kipinöitä
 
Ammattinimike, joka Minna Canthin nimeen liitetään, on tietysti useimmiten kirjailija. Mutta kirjailijoita on niin monenlaisia, että tämä nimike ei oikeastaan tee oikeutta hänen elämäntyölleen. Minna Canth toki kirjoitti lukuisia kirjoja ja erityisen tunnettu hän on näytelmäkirjailijana. Nämä kirjat eivät olleet tarkoitetut kuitenkaan kevyeksi lomapäivän lukemiseksi ja ihmisten viihtyvyydeksi. Teoksissaan rouva Canth puhui julki kokemuksensa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista, kaikesta siitä köyhyydestä, kurjuudesta ja tekopyhyydestä, joka maassamme vallitsi.
 
Muistan itsekin järkyttyneenä lapsuudessani lukeneeni Minna Canthin Työmiehen vaimoa, jossa juoppo mies otti väkisin omiin tarkoituksiinsa ne rahat, jotka vaimo oli omalla työllään hankkinut perheen toimeentuloa varten. Tuolloinhan tällainen menettely oli laillisestikin täysin mahdollista, sillä naisella ei ollut sellaista oikeutta omaan omaisuuteensa kuin tänä päivänä.
 
Tuohon aikaan sellainen suorapuheisuus, jota Minna Canth kirjoissaan osoitti, ei ollut yleisesti hyväksyttyä. Hän toi julki yhteiskunnalliset epäkohdat niin räikein, mutta samalla todenmukaisin kuvauksin, että maan mahtavat eivät voineet olla huomioimatta niitä. On muistettava, että elettiin aikaa ennen televisiota ja radiota. Tuolloin sanomalehdet ja teatterilavat olivat niitä vaikuttamispaikkoja, mitä nyt ovat median eri kanavat ja varsinkin Internet. Hänen julkiset kannanottonsa ja ennen kaikkea näytelmänsä saivat valtaisan suosion. Tavalliset kansanihmisetkin ryntäsivät niitä katsomaan. Taisteluhuuto, jonka Minna Canth herätti, kiiri halki Suomen. Ja niin konkreettisesti ja kouriintuntuvasti Minna Canth toi esiin köyhien ihmisten hädän ja naissukupuoleen kohdistuneen sorron, että siihen huutoon ei voitu olla vastaamatta.

Vaikka rouva Canth ei itse ollutkaan valtiollisissa luottamustehtävissä - ei voinut, sillä naisia ei tuolloin valittu valtiopäiville eikä heillä ollut edes äänioikeutta! - niin hänen nostattamansa myrsky tuntui myös valtiopäivillä, jossa naisten asemaa ei voitu enää jättää huomiotta. Suomen naiset järjestäytyivät ja myös hyvin monet valveutuneet miehet olivat samassa rintamassa.
 
Savonlinna-lehti kirjoitti 18.5.1897: ”Joka on lukenut Minna Canthin teokset, on huomannut että hän niissä koko voimallaan taistelee yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi. Työväestön, köyhän kansan ja naisen aseman kohottaminen näyttävät olleen tämän naiskirjailijamme kalliina sydämen asiana. Paljon onkin hän tässä kohden ja etenkin naisasiassa aikaan saanut, sillä suurimmaksi osaksi hänen ansiokseen on luettava se, että naisasia on meidän maassamme jo saavuttanut niin suuren tunnustuksen, kuin monet näilläkin valtiopäivillä tehdyt naisasiaa koskevat anomusehdotukset osoittavat.”
 
Monessa mukana
 
Nykypäivänä Minna Canth muistetaan erityisesti naisten oikeuksien puolustajana. Niin tärkeä osa kuin se olikin hänen elämäänsä, oli se vain yksi osa hänen toimintaansa. Minna Canth oli kansanvalistaja, joka uskoi koulutuksen merkitykseen. Ihmisiä hän kannusti oppiin ja työhön, laiskuutta hän ei voinut sietää. Tunnettu on Minna Canthin ajatelma: "Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse."
 
Minna Canth oli myös raittiustaistelija. Hän itse oli ehdottoman raittiuden kannalla ja kävi ankaraa sotaa alkoholijuomien käyttöä vastaan. Jo aviovaimona ollessaan hän teki raittiustyötä palavilla kannanotoillaan miehensä toimittamassa sanomalehdessä. Pahaksi onneksi yksi lehden omistajista sattui omistamaan myös viinapolttimon. Minnan kannanotot johtivatkin siihen, että molemmat Canthit joutuivat luopumaan tästä työstään.
 
Kun Minna Canth puhui niin paljon niiden perheenäitien puolesta, joiden elämää aviomiehen juopottelu murensi, surisi hän epäilemättä syvästi nähdessään, miten myös naisten alkoholinkäyttö on nykyisellään yleistynyt, ja miten laajalti hyväksytty ajanviettotapa itsensä humalaan juominen on nyt kaikissa yhteiskunnan kerroksissa.
 
Yhteiskunnassa vallitsevaa kaksinaismoralismia rouva Canth niin ikään arvosteli äänekkäästi. Selvin sanoin hän toi julki mielipiteensä esimerkiksi eräästä tunnetusta oikeusjutusta, jossa prostituutiota harrastaneet naiset tuomittiin rangaistuksiin, mutta heidän luonaan asioineet miehet jätettiin vaille seuraamuksia. Kirkonmiesten kanssa Minna Canth ajautui monesti vastatusten. Kuopion piispa Johanssonin kanssa Canth kävi sananvaihtoa, ja voin kuvitella, millaisena hirvityksenä tämä patriarkaalinen hahmo piti räiskyvää rouva Canthia, joka toi julki mielipiteensä kaksinaismoralistisista seurakunnista, joissa aviottoman lapsen äiti tuomittiin siveettömäksi naiseksi, mutta lapsen naimisissa isä saattoi kulkea vihitty vaimo rinnallaan ehtoolliselle kirkkokansan hyväksyvien katseiden alla.
 
Naiskysymys oli yksi kirkon ja rouva Canthin välisten riitojen aiheita. Kuopion piispan asenne kun esimerkiksi oli, että olisi jo luonnonjärjestyksen vastaista sallia naisten saada korkeampaa opillista sivistystä. Mitä kaikkea sillä ”Nainen vaietkoon seurakunnassa” -kohdalla onkaan kautta aikain vastustettu!
 
(Muistan, kun kirjoitin oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellessani gradua eräiden seksuaalirikosten sääntelystä ja oikeuskäytännöstä erityisesti 1880-luvulla. Tuolloin kohtasin samaisen piispa Johanssonin pappissäädyn valtiopäiväasiakirjoista. Vaikka hän olikin samaa mieltä sinällään niistä prostituutiota ym. vastustavista mielipiteistä, joita tuolloinen naisliike esitti, piti hän sopimattomana, että naiset ylipäänsä keskustelivat ”sellaisista rumista asioista”.)
 
Kirkosta ja moraalista
 
Minna Canthin kärhämät kirkon edustajien kanssa eivät merkinneet sitä, että hän olisi ollut kristinuskon vastustaja. Hänellä oli toki elämässään vaiheita, jolloin hän suhtautui varsin kriittisesti kirkon oppeihin ja toi esiin tieteen uusimpia saavutuksia ja Darwinin oppeja tavalla, joka herätti ärtymystä kristillisissä piireissä. Henkilökohtainen uskonelämä oli kuitenkin hänen tärkein voimanlähteensä ja maailmankuvan perusta. Vuosien myötä, taistelujen jälkeen, hän palasi entistä vahvemmin lapsuudenuskoonsa. Elämässään hän kohtasi paljon vastustusta, häväistystä ja pilkkaa. Rauha löytyi Golgatan ristin juurelta.
 
Joskus Minna Canthin radikaaleja ajatuksia on käytetty todisteena siitä, että hän olisi ollut jonkinlainen vapaa-ajattelun ja uskonnonkieltämisen puolustaja. Tällaisille väitteille ei ole mitään perusteita. Canth toki puolusti uskonnonvapautta yhteiskunnassa, mutta eihän siinä sinällään ole mitään kristinuskoa vastaan. Minna Canth kävi taistelua ulkokultaisuutta, tekohurskautta ja nimenomaan maallistunutta kirkkoa ja naisiin alentuvasti suhtautuneita kirkonmiehiä kohtaan. Tässä taistelussa hän teki joskus ylilyöntejä ja ampui ohi todellisen maalin.
 
Minna Canthin uskonnollinen käsitys tulee joka tapauksessa ilmi esimerkiksi hänen eräälle pastorille 27.9.1886 lähettämästään kirjeestä: ”Voin vaan sanoa, että kaikista kysymyksistä, kaikista epäilyksistä ja protesteista huolimatta, lopullisesti minulla kuitenkin on luja luottamus Jumalaan ja niiden moraalisten totuuksien voitolle pääsemiseen, jotka Kristinopissa löytyvät, sekä vihdoin toivo sielun kuolemattomuudesta, niin pimeältä kuin se nyt järjelle näyttääkin.”
 
Moni voi ajatella, että Minna Canth olisi hyvillään nähdessään nykyisen kehityksen Suomen kirkossa. Minä puolestani väitän, että Minna Canth olisi hyvin surullinen, jos näkisi kirkkonsa tilan tänään. Siitä hän uskoakseni olisi iloinen, että naisille on avattu tie kirkon eri tehtäviin, niin virkoihin kuin luottamustehtäviin. Mutta miten niin naiset kuin miehet kirkkomme vastuullisissa asemissa toimivat? Kertovatko he ihmisille, millaisen rauhan evankeliumin ilosanoma meille tarjoaa? Julistavatko he henkilökohtaisen uskonratkaisun merkitystä itse kunkin pelastuksen ratkaisevana tekijänä? Vai pyrkivätkö he miellyttämään etupäässä maallista yhteiskuntaa välttäen sellaisia aiheita, joita tämän maailman meno ei hyväksy? Juuri tästä, kirkon maallistumisesta, Minna Canth kantoi jo omana aikanaan huolta.
 
Nykyään Minna Canthin nimeä tuodaan esiin monesti hyvinkin ääriliberaaleja mielipiteitä esitettäessä. Tällaisia näkemyksiä esittävät eivät ole selvästikään tutustuneet rouva Canthin ajatusmaailmaan. Minna Canth toki puolusti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Mutta hän piti hyvin korkeassa arvossa kristillistä avioliittoa, ja pitäisi sitä epäilemättä arvossa tänäkin päivänä. Minna Canth ei ollut mikään ikävä moralisti, hänellä oli ymmärtämystä ihmisten heikkouksille ja virheille, niin kovaa kieltä kuin hän käyttikin. Mutta missään nimessä hän ei olisi hyväksynyt sellaista perinteisistä arvoista vapautumista, että vapaat sukupuolisuhteet ja jatkuva hetkellisten nautintojen tavoittelu täytyisi yleisesti hyväksyä. Hän uskoi kestävien moraalisten arvojen olevan paras tae ihmisen onnelle ja hyvälle perhe-elämälle.

Kun Minna Canthille tällaista esitettiin, että naisten vapautuminen merkitsisi sitä, että nyt naiset voisivat elää samalla tavalla kuin hänen arvostelemansa miehet, piikoja ja työläisnaisia vietelleet isännät ja tehtaanpatruunat, vapaina harjoittamaan sukupuolielämää ilman mitään moraalisia rajoituksia, kenen kanssa vain halusivat, oli rouva Canthilla luonteensa mukainen vastaus valmiina: ”Tähän saakka me naiset olemme olleet orjia! Nytkö meidän on vielä ryhdyttävä huoriksi?”
 
Feminismissään rouva Canth ei sitä paitsi ollut mitenkään ehdoton ja lyhytnäköinen. Kun hän vaati yhteiskunnalta naisille oikeuksia, vaati hän myös naisilta näiden oikeuksien edellyttämien velvollisuuksien täyttämistä. Juuri naisten hän katsoi olevan avainasemassa myös miesten moraalin rakentumisen suhteen. Varsin suorasukaisesti Minna-rouva moitti niitä naisia, jotka eivät pitäneet mitään tasoa seuralaistensa suhteen. Jos naiset vaatisivat korkeita elämänarvoja ja hyvää kohtelua niiltä miehiltä, joiden kanssa he seurustelevat, tulisi ryhtiä ja itsekasvatusta miesten puolelle. Mutta kun naiset tyytyvät vähään, ei miehilläkään ole syytä pyrkiä muutokseen.
 
Minna Canthia on eri aikoina arvioitu niin konservatiiviksi kuin liberaaliksi. Molemmat arviot ovat turhan mustavalkoisia. Minna Canth puolusti niitä perinteisiä arvoja, joita hän piti ihmisille hyvänä, mutta lähtökohtaisesti hän oli valmis aina kyseenalaistamaan olemassa olevat auktoriteetit. Paremmin kuin konservatiivi tai liberaali, Minna Canth oli radikaali.
 
Ääni, joka kuului, mutta sammui varhain
 
Helsinki oli tietysti jo tuolloin Suomen pääkaupunki ja kulttuurielämän keskus. Minna Canth tunsi kuitenkin epäluuloa Helsinkiä kohtaan ja viihtyi nähtävästi parhaiten Savossa, vaikka ainakin eräässä kirjoituksessaan arvostelikin savolaisia melko räikein sanankääntein. Minna Canthia pyydettiin myös puhujaksi Yhdysvaltoihin, mutta tästä kunniasta hän kieltäytyi. Kuopiosta tuli hetkeksi suomalaisen edistysmielisyyden eräänlainen hermokeskus. Mitä rouva Canth Kuopion tuomiokirkon vieressä sijainneessa talossaan kirjoitti, levisi se ukkosmyrskyn tavoin halki valtakunnan.
 
Kenestäkään ei ole syytä tehdä kiiltokuvaa kuoleman jälkeenkään. Minna Canth ei ollut helppo ihminen niille, jotka ajautuivat hänen kanssaan törmäyskurssille. Jatkuvat solvaukset ja hyökkäykset hänen henkilöään vastaan katkeroittivat. Pohjimmaiselta luonteeltaan hän vaikuttaa olleen lähimmäistensä parasta vilpittömästi ajatteleva, mutta kannanotoissaan hän oli ajoittain melko jyrkkä ja mustavalkoinen. Idealismissaan rouva Canth hipoi joskus utopian rajoja. Taiteilijalle se toki suotakoonkin, mutta yhteiskunnalliselle toimijalle moinen ei aina sovellu kovin hyvin. Ja kaiketi oli niin, että diplomatia ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Em. Savonlinna-lehden muistokirjoituksessa rouva Canthin tätä puolta kuvailtiin kauniisti: ”Yhtä lahjakas kuin hän oli kirjallisissa toimissaan, yhtä innokkaana otti hän osaa paikkakuntansa henkisiin rientoihin. Sydämellinen ja herttainen oli hän myös ihmisenä. Ja joskin hän joskus totuutta etsiessään hiukan harhaankin häipyi, niin taistelu oikeuden ja totuuden voittoon oli kuitenkin hänen elämänsä päämäärä.”
 
Olen joskus pohtinut, mitä kaikkea Minna Canth olisi saattanut vaikuttaa tässä maassa, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Hän kuoli juuri ennen sortokauden alkua. Millaisen panoksen hän olisi antanut taisteluun Bobrikovin tyranniaa ja Suomen venäläistämispyrkimyksiä vastaan? Jos Minna Canth olisi saanut elää kymmenen vuotta pidempään, olisi hän nähnyt Suomen eduskunnan synnyn. Epäilemättä hän olisi ollut eturintamassa vaatimassa naisten äänioikeutta. Kuopiolaiset olisivat varmasti valinneet hänet eduskuntaan - millaisia puheita eduskunnan keskustelupöytäkirjat olisivatkaan täynnä! Jos Minna Canth olisi saanut elää reilut kaksikymmentä vuotta pidempään, olisi hän ehtinyt nähdä rakkaan isänmaansa itsenäisenä. Hän olisi varmaankin tuntenut olojensa parantamista vaatinutta työväestöä kohtaan, mutta ei olisi hyväksynyt punakaartin aseellista vallankumousyritystä. Hän olisi tehnyt kaikkensa kansallisen sovun synnyttämiseksi vapaussodan voittajien ja häviäjien välille.
 
Minna Canthin aktiivisin ura kesti vajaat kaksikymmentä vuotta. Hän ei ehtinyt nähdä monien tavoitteidensa toteutumista. Jumala näki hyväksi kutsua rouva Canthin täältä pois silloin, kun isänmaa odotti häneltä vielä suuria. Minna Canthin viisikymmenvuotisjuhla oli Kuopiossa vuoden merkkitapaus. Samana iltana syntymäpäivän viettäjä sai ensimmäisen sydänkohtauksensa. Sen jälkeen hän vielä jatkoi toimintaansa horjuvan terveyden asettaessa rajoja. Keväällä 1897 rouva Canth oli vähitellen voimistumassa ja hänen työkykynsä odotettiin elpyvän. Sitten toukokuun 12. päivänä, jolloin hänet oli vielä päivällä nähty kävelyllä Kuopion keskustassa, päätti uusi äkillinen sydänkohtaus hänen maallisen elämänsä. Minna Canth oli tuolloin 53 vuoden ikäinen.
 
Tuon ajan sanomalehdet kertovat, ettei Kuopiossa ollut milloinkaan nähty toista yhtä vaikuttavaa surusaattuetta. Hautausmaa oli ääriään myöten täynnä ja liikutus oli niin syvää, että vain vaivoin saattoivat saattoväen harjaantuneetkaan puhujat lausua muistosanojaan.
 
Kuopion naisyhdistyksen puolesta seppelettä laskenut rouva E. Stenius lausui mm. seuraavaa: ”Monet olivat harrastuksesi, monipuoliset toimesi. Et huolinut ihmisten moitteista etkä kiitoksista. Oikeutta ja totuutta olet aina hakenut. Olit uskollinen puoliso, hellä äiti, hyvä emäntä, lastesi aineellinen turva, isänmaallisten, kunnallisten ja yleisinhimillisten rientojen harrastaja ja suuri kirjailija. Mutta ennen kaikkea olit lakkaamatta köyhien, onnettomien ja sorrettujen innokas, väsymätön puoltaja.”
 
Mainittakoon, että samassa lehdessä, josta äskeisen lainaukseni otin (Uusi Savo, 18.5.1897), kerrotaan säätyvaltiopäivien toiminnasta. Naisten osallistumista kunnallishallinnon luottamustehtäviin oli käsitelty - ja esitys oli jälleen tullut tyrmätyksi. ”Naisen vaalikelpoisuutta kunnallisiin toimiin kaupungeissa koskeva ehdotus on rauvennut, kun rit[aristo] ja aateli sekä pappissääty ovat sen hylänneet.”
 
(Kun katsoo, miten syvällä vihalla Internetin keskustelupalstoilla haukutaan eräitä kemijärveläisiä naisvaltuutettuja, niin tulee ajatus, että kotiseudullani keskuudessamme on kenties edelleen sellaisia miehiä, jotka toivovat, että naiset olisi tullut pitää kunnallishallinnon ulkopuolella.)
 
* * *
 
Kävin Kuopiossa katsomassa myös Minna Canthin patsasta. Olen jostakin divarista hankkinut vuosia sitten pienen kirjasen, Minna Canthin muisto, jota oli alkujaan kaupattu patsashankkeen hyväksi. Minna Canthin jäämistöä on näytteillä myös paikallisessa museossa, mutta pyhäinpäivänä se oli tietysti kiinni. No, patsas tuli kuitenkin nähtyä. Se ei ole mikään abstrakti teos, vaan perinteinen näköispatsas, joka kuvaa varsin mahtavannäköistä rouva Canthia istumassa tuolillaan.
 
Minna Canthin patsas on varmaankin hyvin paljon samannäköinen kuin rouva Canth todella eläessään oli. Ainakin valokuvista hänet tunnistaa helposti samanlaiseksi. Jämerät kasvonpiirteet ja päättäväinen ilme antavat ymmärtää, että kyseessä oli vastuksia pelkäämätön, määrätietoinen ja elämässä monia esteitä polultaan raivannut persoona. Ja rehevät, naiselliset muodot - rouva Canth ei ollut mikään hoikka tyttö - osoittavat huonompinäköisemmällekin katselijalle, että kumpaa sukupuolta muistomerkin kuvaama henkilö edusti ja kenties muistuttavat ohikulkijaa siitä, kumman sukupuolen ääntä hän erityisesti piti yhteiskunnassa kuuluvilla.