Piispainkokouksen esitys kahden erilaisen avioliittokäsityksen hyväksymisestä kirkossa on herättänyt tänään kovasti huomiota. Asia tulee esille myös alkavalla kirkolliskokouskaudella. Rehellisesti sanoen olisin toivonut, että kansankirkollamme olisi vähitellen jo muuta käsiteltävää kuin tämä sama asia, joka on repinyt ja jakanut kirkkoamme ja leimannut myös kirkolliskokouksen työskentelyä ainakin ne 12 vuotta, mitä itse olen siellä toiminut. Niin monta mietintöä on asiasta kirjoitettu, mutta aina sama asia tuodaan – yleisen mielipiteen vaikutuksesta ja maallisen lainsäädännön sukupuolineutraalista avioliittolaista selkänojaa hakien.

Pohdin nykyistä tilannetta tässä lyhyesti, mutta sitä ennen toistan sen, minkä olen aiemminkin sanonut: oma vakaumukseni siitä, että avioliitto on Raamatussa ilmenevän kristillisen opin ja myös Jeesuksen selkeän opetuksen mukaisesti miehen ja naisen välinen liitto, ei tietenkään muutu miksikään. Tällä kirjoituksella tarkoitukseni ei ole mitenkään pehmentää tai pyöristellä tätä asiaa. Tulen äänestämään perinteisen kristillisen avioliittokäsityksen mukaisesti, tulipa siitä kuinka paljon arvostelua tai painostusta tahansa.

(Toin tämän korostetusti tässä esille, koska kotiseudullani aina silloin tällöin liikkuu väitteitä, että olisin jotekin muuttanut teologisia käsityksiäni liberaalimmaksi. Liberaalit ystäväni Etelä-Suomessa, jotka tuntevat minut paremmin, ovat kovin huvittuneita, kun kuulevat tällaisia väitteitä. En tiedä, kuka näitä levittää ja ehkä parempikin niin, koska olen kovin heikko kristitty enkä jaksa aina antaa kovin helposti anteeksi ja unohtaa perättömiä puheita.)

Mutta itse asiasta.

Kirkolliskokous on useita kertoja torjunut aloitteet avioliittokäsityksen muuttamisesta. Selkeästi on todettu Raamatun ja maailmanlaajuisen kristillisen yhteisön valtavan enemmistön käsitys – avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.

Toisaalta ns. sukupuolineutraali avioliittokäsitys on ollut kirkossa todellisuutta jo pitkään. Eduskunnan hyväksymän lain ei pitänyt vaikuttaa mitenkään kirkkoon, no sen uskoi silloin joka sen tahtoi. Nyt meillä on pappeja, jotka vihkivät vastoin Raamatun opetusta ja kirkolliskokouksen linjausta avioliitosta eivätkä piispat siihen puutu.

Joku voi kysyä, eikö kirkon pitäisi vain todeta vallitseva asiantila. Tämän toteaminen esitetyllä tavalla merkitsisi avioliittokäsityksen muuttamista. Ja ne meistä, jotka uskomme Jumalan tahdon olevan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, emme voi toimia vastoin vakaumustamme.

Ja jos kyse olisi vain avioliitosta. Mutta kun ei ole. Kyse on, ainakin minä sen niin koen, liberaaliteologian vahvistuvasta otteesta kirkon linjaan. Ja on selvää, että jos tämä näin hyväksyttäisiin, alettaisiin perinteisellä avioliittokannalla olevia pappeja syyttää syrjinnästä, vaadittaisiin heidän erottamistaan tai ainakin, ettei tällaisia henkilöitä enää jatkossa vihittäisi papeiksi. Näin tämä on mennyt askel askeleelta tähänkin asti. Mediassahan myös harva se päivä tuodaan esiin erilaisia ”polyamoria” suhteita. Samoilla perusteilla, joiden nojalla vaaditaan sukupuolineutraalia avioliittoa, voisi vaatia myös lukumääräneutraalia avioliittoa. Kaltevan pinnan argumentaatiota? – Ehkäpä, mutta näin se on mennyt ennenkin.

Tuskinpa tämä piispainkokouksen esitys kirkolliskokouksessa hyväksytyksi kuitenkaan tulee, ellei sitten määräenemmistösäännöstä onnistuta jollakin konstilla puljaamaan ohi. (Tästäkin on kokemusta.) Mutta vääntö asiasta varmasti jatkuu ja haukkuminen, kuinka änkyrämaallikot estävät kaiken uudistamisen kirkossa. (Tästähän yhden piispan kannanotto antoi jo esimakua, kun valittu kirkolliskokous tuomittiin, vaikkei se ole kokoontunut vielä yhtäkään päivää.)

Ymmärrän hyvin, että moni perustelee asiaa tasa-arvon, rakkauden tms. käsitteiden perusteelta. Mutta yhä enenevässä määrin ovat kuitenkin lisääntyneet ne puheenvuorot, joissa viitataan maalliseen lainsäädäntöön ja yleiseen mielipiteeseen, ihmisten päätöksiin ja ihmisten tunteisiin. Vaikka meidän pitäisi kirkon päättäjinä etsiä ennen kaikkea Jumalan tahtoa Raamattua rukouksen kanssa lukien, ja siltä pohjalta tehdä päätöksiä opillisten linjausten suhteen.

Tietysti kansankirkossa on ”seinät leveällä ja katto korkealla”. Meillä on erilaisia teologisia käsityksiä  ja jäseninä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät ole kovin uskonnollisia. Heilläkin on oltava tilaa kirkossa, heidänkin on voitava uskaltaa tulla kirkkoon. Moni kuuluu kirkkoon vielä perinteen vuoksi tai halutessaan tukea kirkon tekemää hyvää työtä yhteiskunnassamme. Tällaisessa kirkossa ei voi vaatia kaikkien jäsenten yksimielisyyttä joka kysymyksessä. Mutta on sittenkin eri asia lähteä kirkolliskokouksena tekemään opillisia linjauksia kirkon avioliitto-opetuksesta vastoin sitä kantaa, mikä on ollut kirkkomme käsitys kristillisestä avioliitosta sen alusta saakka.

Piispainkokouksen esitys on monelle kirkossa toimivalle liberaalille (kuten tämän päivän somereaktioistakin käy ilmi) selvästi liian vähän. Mutta monille meistä se on liian paljon. Kristillinen avioliitto ei ole subjektiivinen oikeus. Se parisuhde, jonka Kristuksen kirkko on alusta saakka avioliitoksi siunannut, on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Joku voi kysyä, eikö laajassa kansankirkossa voi tunnustaa ja hyväksyä, että kirkon sisällä on erilaisia mielipiteitä? Ja näinhän tehdäänkin, ei ketään olla erottamasta kirkosta. Onhan meillä ollut erimielisyyksiä paljon isommistakin asioista kuin avioliitto. Meillä on käsittääkseni (ainakin kyselyiden mukaan) liberaalipappeja, jotka eivät usko neitseestäsyntymiseen, eivät puhu synnistä, parannuksesta ja kadotuksesta, ja jotka pitävät syntiinlankeemusta vertauskuvana eivätkä historiallisena tapahtumana. Ja tietäähän kirkkohistoria kertoa konservatiivienkin puolelta kaikenlaista vähemmän ylevää, kuinka vaikkapa miten hyvin perinteisesti ajattelevat luterilaisen kirkon herätysliikkeet tai ainakin niiden kiihkeimmät edustajat ovat tuominneet toisiaan helvettiin, kun jostakin opillisesta yksityiskohdasta ei ole löytynyt yksimielisyyttä.

Tästä kaikesta luterilainen kansankirkko on kuitenkin selvinnyt, ainakin tähän asti ja jotenkuten.

En ole oppinut teologi, vaan maallikko. Rohkenen pohtia, kun sen vielä saa tehdä, että onko kristillinen avioliitto yleensäkään ihmisoikeuskysymys. Onko kaikilla siihen oikeus ja niin, että sen voi määritellä miten ihminen haluaa. Eivät kaikki ole päässeet/joutuneet siihen perinteiseen avioliittoonkaan. Oma heteroseksuaalinen identiteettini oli selvä viimeistään noin viisivuotiaana, kun näin aluesairaalan aulan tv:ssä mammografiatutkimusta esittelevän videon. Mutta elämä on kulkenut niin, etten ole naimisiin päätynyt enkä perhettä perustanut. Olisin ollut 20 v. sitten hyvin pahoillani, jos olisi tiennyt, miten moni asia on mennyt ja missä olen nyt lähes 40-vuotiaana. Vaan ei auta itku markkinoilla. Virren sanoin: ”Kiitä, kiitä, kiitä sittenkin…”

Joskus sanotaan, että kirkossa tai ainakin sen ympärillä puhutaan liikaa avioliitosta ja seksistä. Olen samaa mieltä. Minua ei kiinnosta, mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään. Tunnen monia eri vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Myös sellaisia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka omasta suuntautumisestaan huolimatta pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä liittona. On paljon ihmisiä, jotka elävät muissa suhteissa kuin avioliitossa tai eivät elä missään suhteissa. Pitää heidänkin olla tervetulleita kirkkoon. Aina ei varmastikaan näin ole ollut. En kuitenkaan voi äänestää sellaisen esityksen puolesta, joka niin selvästi olisi vastoin sitä, mitä Kristuksen kirkko on aina oikeaksi käsittänyt.

Eräs, nyt jo edesmennyt ystäväni päätyi tässä toisenlaiselle kannalle sanoen, ”mikä minä olen ketään tuomitsemaan”. Ymmärsin hänen ajatteluaan, vaikken pitänyt johtopäätöksiä tässä suhteessa oikeina. Emme me ole tuomitsijoita, vaan Jumalan Sana, joka tuomitsee meistä jokaisen ja antaa ohjeet kristittynä elämiseen. Raamattu on uskon perusta, ja vaikka sitä voi tulkita monella tavalla, eivät kaikki tulkinnat ole yhtä uskottavia. Miehen ja naisen suhde on ainutlaatuinen. Vain siitä voi syntyä jälkeläisiä. Luonnonlakeja ei voi eduskuntakaan muuttaa. Sukupuolet luotiin, kun ihminen luotiin. Sukupuolikokemuksia voi ihmisyksilöillä olla monenlaisia, mutta sukupuolia luotiin vain kaksi. Tämä on myös avioliiton perusta.

Toki voimme kaikesta kysyä, ”onko Jumala todella sanonut?” Siitä kysymyksestä alkoi myös ihmiskunnan korpivaellus. Voi meitä, Eevan karkotettuja lapsia, kuten katolilaiset Salve Regina -hymnissä laulavat…

Monet perinteisen avioliiton kannattajat ovat uhanneet erota kirkosta piispainkokouksen päätöksen takia. Ymmärrän heidän suuttumustaan, mutta vetoan silti – kuulukaa kirkkoon, vaikutetaan sisältäpäin. Kansankirkossamme on ennenkin tapahtunut kaikenlaista ja kun se on nukahdellut, niin erilaisia herätysliikkeitä on maassamme noussut, sekä luterilaisen kirkon riveissä että sen ulkopuolella. Niin kauan kuin näitä liikkeitä ei kirkosta ulos heitetä, niin eikö niin kauan kannata pysyä mukana ja taistella? Ja kirkko tekee myös paljon hyvää yhteiskunnallista työtä, auttaa hätää kärsiviä monin tavoin, ylläpitää hautausmaita ja kirkkorakennuksia. Kaikkea tätä me osaltamme horjutamme, jos kirkosta eroamme. Vaikka kirkon piispojen mielipiteet meitä surettaisivat, niin kirkon pyhyys ei ole meidän syntisten ihmisten, mitä me kaikki olemme, pyhyyttä, vaan Kristuksen pyhyyttä. Olen koettanut kohdaltani jaksaa ajatella, että niin kauan kuin parannussaarnaa saa vielä kirkon sisällä julistaa ja perinteiset lähetysjärjestöt saavat toimia kirkon yhteydessä, niin ainakin siihen asti konservatiivikin voi olla tässä mukana.

Lisäksi omana ajatuksenani lausun, että jos joku todella eroaa kirkosta sen takia, ettei pidä sitä enää tarpeeksi kristillisenä, niin jos tällainen ihminen on loogisesti rehellinen, niin hänellä tulisi olla joku paikka, johon liittyä. Toivon, että ne, jotka eivät enää vakaumuksellisista syistä katso voivansa kuulua luterilaiseen kirkkoon, löytävät uuden, itselleen sopivan kirkon tai seurakunnan. Minkään kirkon tai seurakunnan jäsenyys ei tietenkään pelasta. Viimeisellä rajalla on vain yksi ”maihinnousuraha”, Jeesuksen veriset haavat Golgatalla. Mutta kristitylle ihmiselle ei tee hyvää elää ilman seurakuntayhteyttä.

Porttien portilla ei kysytä, mitä ajattelemme avioliitosta. Siellä ratkaisee vain, olemmeko saaneet uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kuka meistä silloin omassa voimassa kestää?

Mutta tässä ajassa eläessämme joudumme tekemään erilaisia tulkintoja opillisista kysymyksistä. Itse en voi yhtyä piispainkokouksen tulkintaan ja esitykseen avioliittokäsityksestä. Rukoilkaa kirkkomme ja sen kaikkien vastuunkantajien puolesta.