hoikka.jpg

Kirjoitin viime talvena kirjan valtiopäivämies Iisakki Hoikasta. Kirjan alussa on pieni kaunokirjallinen katkelma, jossa kuvailen Iisakki Hoikan poismenoa. Hän kuoli 6.12.1917, Suomen itsenäisyyspäivänä. Julkaisen katkelman tässä Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivän kunniaksi. (Kirjaa saa tilata edelleen minulta tai ostaa Rovaniemeltä Ilopysäkki-kirjakaupasta, hintaan 30 euroa.)

* * *

KUUDES JOULUKUUTA

On talvinen pakkasyö jossain Lapinmaata halkovan valtavirran, Kemijoen, varrella. Rovaniemen pitäjän Muurolan kylässä, vanhassa Tynin sotilaspuustelissa valvotaan.

Piiat ja rengit ovat kyllä saaneet mennä nukkumaan, mutta vähäistä on heidänkin unensa. He tietävät, että puustelliin odotetaan mahtavaa, kolkkoa vierasta.

Valveilla ovat talon poika ja tytär – vanhapoika ja vanhapiika – jo keski-iässä hyvän matkaa. Valveilla on myös heidän äitipuolensa, lähes saman ikäinen lapsipuoltensa kanssa. Aikanaan hän synnytti vilkkaan ja reippaan Yrjö-pojan. Poika olisi nyt nuorukainen parhaimmillaan. Hänetkin näki Luoja hyväksi ottaa pois kansakoululaisena.

Paljon suruja ovat puustellin hirret sisälleen kätkeneet. Ei ole vuosiin ollut talossa lapsia enää, uuden sukupolven alkajia. Kaksi poikaa, joilla on omia lapsia, ovat hankkineet talon itselleen toiselta paikkakunnalta. Eipä vuokrapuustelli ole varma talonpidon perusta. Kruunu voi antaa vuokrasopimuksen toiselle tai muuttaa ehtoja, kun sopimuskausi päättyy.

Ja nyt makaa puustellitilan pää, sitä vuokrasopimusten nojalla viisikymmentäkolme vuotta hallinnoinut entinen valtiopäivämies Iisakki Hoikka, sairasvuoteellaan. Vaikka hän on jo vanha, reumatismin runtelema mies, jonka aistit ovat himmentyneet, on hän pitänyt kotitaloutensa ohjat vielä pitkään käsissään. Vaan nyt on hänen otteensa rauennut.

Kaukana ovat ne päivät, jolloin tuo näyttävä, mustahiuksinen Lapin mies sai helsinkiläisnaisten päät kääntymään. Miten ponteva olikin askel ollut ja kuuluva ääni, joka kaikui talonpoikaissäädyn valtiopäiväsalissa. Se oli Lapin ihmisten ääni, hiljaisten, työtä tekevien, sorrettujen ja painettujen ihmisten ääni, joka kuului Iisakin kautta vaikka itsensä keisarin eteen.

Mutta se oli ennen se. Enää oli häntä vaikea tunnistaa siksi samaksi mieheksi, vaikka nuo jykevät kasvonpiirteet toki muistuttivatkin menneistä päivistä, jolloin Iisakin silmät leiskuivat tulta taisteluissa pohjoisen kansan oikeuksien puolesta. Nyt oli kuitenkin katse jo särkynyt, ja ennen niin pikimustat ja muhkeat viikset roikkuivat surkeina ja harmaantuneina Iisakin poskilla.

Raskaasti hengittää Iisakki Hoikka. Viisaana miehenä hän luki lääkärin katseesta enemmän kuin tämän sanoista.

Menehän jo maate siitä, Iisakki kuiskaa vaimolleen, joka huolestuneena touhuaa ympärillä. Ulkona ulvoo tuuli ja ikkunan läpi erottuu vain säkkipimeyttä. Lappi on vaipumassa kaamokseen.

Lyydia asettelee peittoa paremmin miehen jalkojen päälle, vaikka ei puustellissa kylmä ole. Toista oli joskus Iisakin lapsuudessa, kun vanhan pirtin lahot hirret päästivät pakkasen lävitseen.

Mahtava on talo, jonka kamarissa isäntä Iisakki makaa. Mutta talo ei ole hänen, vaikka hänen ja aikanaan jo hänen isänsä työ on uhrattu tuon talon peltojen raivaamiseen, soiden kuokkimiseen ja karjan kasvattamiseen. Se on vuokratila ja vuokraajan nimeä hän on joutunut elämänsä käyttämään sen sijaan, että olisi komeasti ollut tilallinen.

Vaan lainaapa kaikki täällä ajassa on! Mitä hyödyttäisi Iisakkia, vaikka talo olisikin hänen nimiinsä vahvistettu. Ei hän sitä täältä mukaansa saisi. Kaikki talot ja tavarat, olkoonpa kolmesti kihlakunnan käräjillä lainhuudatettujakin, tänne taakse jäävät.

Lyydia asettuu hetkeksi omalle sängylleen. Kynttilän liekki läpättää liikuttaen varjoja kamarin seinillä. Iisakki hahmottaa silmänsä syrjästä vaimon pullean olemuksen.

Kauan sitten oli nuori helsinkiläinen kotitalousopettaja tahtonut tulla kaksikymmentä vuotta vanhemman leskimiehen vaimoksi. Tuli ja otti haluamansa, vaikka Iisakki empi aikansa. Lapissa oli solakka kaupunkilaisnainen muuttunut nopeasti peräpohjolaisen tilan vankaksi emännäksi – olemusta myöten.

Aluksi Iisakki oli pahoitellut vaimonsa lihomista, suoraluonteisena miehenä siitä vähän huomautellutkin. Nyt hän oli jo kiintynyt Lyydian rehevään hahmoon navettapolulla. Vaimon pehmoinen syli toi turvaa ja lohtua elämän ja politiikan taisteluissa haavoittuneelle miehelle.

Eikä ollut yhteiskunnallinen taistelu tauonnut, vaikka Iisakin saivatkin pudotettua eduskunnasta. Häntä oli pilkattu, vainottu, kirottu, kadehdittu. Mutta kun hän oli jäänyt syrjään, olivat uudet syntipukit tulleet tilalle. Nyt vain ajat olivat vielä vakavammat kuin ennen. Tarvittaisiin yksi mieli yhdelle kansalle.

”Suomen mieli, Suomen kieli, niiss’ on suoja Suomenmaan…” Jos me itse emme etuamme valvo, ei sitä kukaan muu tee!

Keisari, joka oli Jumalan armosta Venäjänmaalle ja vähän Suomellekin erehtymättömäksi itsevaltiaaksi suotu, oli eronnut tehtävästään keväällä ja astunut kuolevaisten joukkoon. Jättänyt kuin entinen renki pestinsä kesken.

Keisarin isoisälle oli Iisakki vannonut uskollisuutta. Mutta pojanpoika oli valansa rikkonut keisari. Ei Iisakki surrut Nikolain kaatumista. Sitä hän suri, että Suomi ei ollut yhtä. Rovaniemelläkin oli punakaarti koettanut ottaa vallan muutama viikko sitten suuren lakon yhteydessä. Toisella puolella järjestäytyi valkoinen kaarti. Suuri sota riehui maailmalla ja sen laineet kantautuivat Suomenkin rannoille.

Siitä oli Iisakki varoitellut ja huokasi nytkin rukouksen ylöspäin, kattohirsien läpi jonnekin avaruuden tuolle puolen. Kuinka kauan Jumala vielä antaisi armonsa ajan jatkua? Kauanko Hän sallisi nimeään pilkattavan? Iisakki ennusti raskaita aikoja Suomen kansalle, joka käänsi selkäänsä kristinuskon ikuiselle sanomalle.

Olisiko tästä maasta oman veneensä peräsimestä kiinni pitämään maailman merillä? Ottaisiko Suomen kansa kohtalonsa käsiinsä, ja minkälaisin seurauksin?

Eduskunta – monet Iisakin entiset edustajakollegat – oli parisen viikkoa sitten julistautunut maan ylimmäksi vallan käyttäjäksi. Se sama eduskunta, jonka työn oli Iisakki Hoikan iskemä nuijankopautus kerran käynnistänyt. Ja juuri oltaisiin tuomassa eduskuntaan julistusta Suomen itsenäisyydestä. Siihen olisi enää pieni askel jäljellä.

Ah, olisipa sentään toista olla nyt siellä ja kertoa taas, mitä Lapissa asioista ajatellaan!

Iisakki oli nuoresta saakka ollut ahkera lehtien lukija ja lehtiin kirjoittaja. Enää hän ei jaksanut kirjoittaa, mutta Suomen tapahtumat hän niistä yhä halusi saada tietoonsa.

Siellä oli Iisakin Matti-velikin vielä eduskunnassa. Vielähän sen pitää jaksaa, on kahdeksantoista ja puoli vuotta nuorempi mies kuin minä, Iisakki laski. Hänellä oli hyvä laskupää ja hän muisti sisarustensa iät.

Hyvää hän Matille toivoi. Se vain, että Matti oli sosialisti. Ei jyrkintä lajia, mutta sosialisti kuitenkin. Eipä siitä iloita voinut. Että veli on veljeä vastaan. Suomi oli jakautumassa kahtia ja railo tuntui Rovaniemelläkin.

Jos tässä kaikessa jotain hyvää oli, niin pelko tulevasta sai ihmiset miettimään iäisyysasioita. Muurolassakin seurapirtit täyttyivät ja parannuksen armoa jaettiin. Miksi ihmiset vasta niin ahtaassa raossa nöyrtyvät syntinsä tunnustamaan? Niissä asioissa jo Iisakin mietteetkin pääasiassa viipyivät. Vaikka olihan hän jo kauan ”pääsinpäiväänsä” odottanut. Niin monta rakasta oli jo rajan toisella puolella... Neljästi hän oli oman lapsen arkkuakin ollut kantamassa.

Hengenahdistus lisääntyi. Iisakki ei jaksanut ajatella maallisia. Ne ajatukset, joita hänen mieleensä vielä mahtuivat, tähyilivät jo ajan rajan ylitse.

Lapsesta saakka hän oli lukenut Raamattua. Alle kymmenen vanhana oli hän sen kummisedältä saanut lahjaksi. Tutut raamatunlauseet nousivat Iisakin mieleen. – ”Niin Jesus sanoi hänelle: totisesti sanon minä sinulle: tänäpänä pitää sinun oleman minun kanssani paradisissa.”

Kun Iisakki oli pikkupoikansa muuttanut Rovaniemen Muurolaan isän, äidin ja muun perheen kanssa, oli uuden kodin naapurissa asunut uskovainen Loviisa-täti. Tuo naapurin täti oli ollut Iisakille läheinen ihminen, vielä aikuisena miehenä. Nyt nousivat mieleen vanhan Loviisa-tädin viimeiset sanat: ”Älä, älä, älä enään jätä Jeesukseni köyhää morsiantasi, tule, tule, tule jo Jeesus minua noutamaan!”

Nytkö, nytkö oli viimein Iisakin vuoro…? Tulivat jälleen mieleen Raamatusta Paavalin sanat: ”minä halajan täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa; sillä se paljoa parempi olis.” Ja se mitä rakas Kaisa Valpuri, Iisakin ensimmäinen vaimo, oli huokaissut vain hetki ennen kuolemaansa: ”Herra Jeesus, haltuus annan itseni…”

Lydia nousee vuoteeltaan, ei hän ole yhtään nukkunutkaan. Huolestuneena kuuntelee Iisakin yhä työläämpää hengitystä. Kohentelee miehen tyynyä. Kysyy, tekeekö huonoa ja antaa siemauksen vesilasista. Koeta nukkua rakas Iisakki, lääkäri tulee taas huomenna. Jospa sanomalehtikin saataisiin sitten, saat kuulla, mitä ne siellä eduskunnassa ovat päättäneet… Olihan siinä viime viikolla niin komea kuva sinusta. Eivät ne ole unohtaneet sinun tekojasi…

Vielähän tässä maailmassa olisi parantelemista, Iisakki tuumii. Hän ristii kätensä rinnalleen.

”O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille runsas armosi…”

Kello pirtissä kilahtaa. On keskiyö, vuorokausi vaihtuu. On joulukuun kuudes vuonna 1917.