Tähän mennessä kolmisen viikkoa kestänyt Ukrainan sota on kauhistuttanut ihmisiä kaikkialla maailmassa. Kovimmin se koskee tietysti heihin, jotka ovat menettäneet läheisensä tai kotinsa, mutta myös muissa maissa seurataan huolestuneina sodan mahdollista leviämistä ja tunnetaan myötätuntoa hyökkäyksen kohteeksi joutuneita kohtaan.

Kirjoitan muutaman ajatukseni nykyisestä tilanteesta. En kirjota tätä minkään puolueen tai järjestön edustajana, vaan yksityishenkilön yksityisajatteluna. Aihe on herkkä ja epäilemättä herättää meissä kaikissa vahvoja tunteita. Tarkoitukseni on lähinnä purkaa omia tuntojani, ei haastaa riitaa tai epäsopua aikana, jolloin tarvitsemme lujemmin kuin kenties koskaan vuosikymmeniin kansallista yksimielisyyttä.

Sanotaan, ettei mikään kansa ole itseään verettä löytänyt. Talvisota yhdisti viimeistään Suomen kansan, joka taisteli verissäpäin keskenään vielä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Myös Ukrainan valtio ja sen asujaimisto on ollut pitkään verrattain hajanainen, eri suuntaan soutavien ihmisten yhteenliittymä. Korruptio ja monenlaiset poliittiset valtataistelut ovat vaivanneet maata. Viime viikkojen tapahtumat ovat kuitenkin muuttaneet kaiken. On syntynyt yhtenäinen Ukrainan valtio, jonka kansa taistelee hyökkääjää vastaan sinnikkäämmin kuin yleisesti kuviteltiin. Päättyipä sota miten tahansa, niin ikuisiksi ajoiksi historian kirjoihin jäävällä taistelullaan Ukraina on lunastanut itselleen sellaisen kansallisen identiteetin ja itsekunnioituksen, että sen pohjalla tämä kansa tulee kestämään ja säilymään omassa maassaan.

Sotaan johtaneet tekijät ovat moninaiset. Virheitä on myös Ukrainan hallinto ja sitä tukeneet länsivallat tehneet kuluneiden vuosien aikana. Mikään eletty ei kuitenkaan oikeuta sitä, mitä kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut. Kauhulla koko sivistynyt maailma on seurannut etenkin siviiliväestöön, sairaaloihin ja kouluihin kohdistuvia hyökkäyksiä ja pommituksia. Venäjän monet sinällään oikeutetutkin turvallisuusintressit menettävät merkityksensä, jos niitä perustellaan täysin katteettomilla väitteillä. Ukraina ei ole natsien hallitsema, länsivallat eivät olleet hyökkäämässä Venäjälle. Kyse ei ole erityisoperaatiosta, kyse on sotilaallisesta hyökkäyksestä itsenäiseen maahan.

Uskoakseni Ukrainan pakolaisia otetaan mielellään vastaan myös meillä Suomessa ja heitä kohtaan tunnetaan suurta myötätuntoa. Heidän hätäänsä ei kukaan voine kyseenalaistaa. Sieltä tulee etupäässä naisia, lapsia ja vanhuksia. Monet naisetkin, jotka ovat pystyneet, ovat jääneet taistelemaan ase kädessä maansa puolesta. Ukrainalaisista on monilla suomalaisilla myös hyviä kokemuksia työteliäänä kansakuntana.

Suomessa sota on luonnollisesti herättänyt keskustelua omasta turvallisuudestamme ja sen vaatimista mahdollisista ratkaisuista. Mikään vaihtoehto ei ole helppo. Päättäjillämme on suuri vastuu siitä, millainen tie valitaan.

Kansallisen yhtenäisyyden vaaliminen kriisiaikana ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asioista saisi olla eri mieltä. Meillä on sananvapaus ja demokratia, ja niin tulee olla jatkossakin. Käytäköön siis keskustelua. Kuitenkin julkisuudessa mielipiteitä vaihdetaan ja esitetään mielipiteitä totuuksina myös sellaisella tavalla, joka on sangen historiatonta.

Jo pitkään esim. iltapäivälehtien ja eräiden Yleisradion sarjojen kautta on Urho Kekkosen elämäntyöstä ja hänen aikakaudestaan maalattu kuvaa jotenkin hävettävänä nöyristelyn aikana. Todellisuudessa Paasikiven-Kekkosen linja piti meidät erossa sodista vuosikymmenten ajan, ja rakennettiin myös liikkumatilaa länteen ankarien sotavuosien jälkeen. Samalla idänsuhteita kehittämällä luotiin työtä ja hyvinvointia maahamme. Nyt tuntuu siltä, että turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ei saisi pohtia sotilasliittoihin kuulumisen huonoja puolia, kun on jo isänmaanpetturi. Kuitenkin suuret ratkaisut on tehtävä vakavasti eri vaihtoehdot punniten, pää kylmänä.

On ollut erikoista huomata, että hyviä idänsuhteita kannattaneita poliitikkoja ja valtiomiehiä, entisiä ja nykyisiä, on haluttu leimata jotenkin väärän ja vahingollisen politiikan kannattajina. Esim. entistä presidenttiä Tarja Halosta on haukuttu ties miksi sen takia, että hän kävi presidenttinä useita kertoja tapaamassa suuren naapurimaan johtajaa. Olisiko pitänyt jättää menemättä? Olen monissa kysymyksissä ollut Halosen kanssa eri linjoilla, mutta pöyristyttää siltä huomata, että jotkut isänmaallisena itseään pitävät levittävät somessa vanhaa ja täysin perätöntä väitettä, että Halonen olisi 1970-luvulla vappupuheessaan vaatinut Suomen liittämistä Neuvostoliittoon. Todellisuudessa tällaista puhetta ei ole tietenkään pidetty ja jos SAK:n lakimies olisi sellaisen puheen pitänyt, niin potkut olisi tullut varmasti.

Toiset syyttävät yksittäisiä poliitikkoja jalkaväkimiinoista luopumisesta, unohtaen samalla, ketkä kaikki eduskunnassa lopulta asian hyväksyivät marraskuussa 2011. (Olin tuolloin eduskunnassa töissä, kun asiasta äänestettiin. Moni poliittista oikeistoa edustava kansanedustaja lähti juuri ennen äänestystä vessaan tai muuten vaan käytävälle. Mainittakoon, että tuolloinen esimieheni Eeva-Maria Maijala äänesti miinakieltoa vastaan.)

Jotkut moittivat jopa nykyistä presidenttiämme, joka on rauhallisella, mutta määrätietoisella otteella toiminut tämän vaikean tilanteen aikana ja käynyt mm. USA:n presidentin ja muiden maailman johtajien pakeilla päämääränään varmastikin Suomen turvallisuuden edistäminen. Sauli Niinistössä meillä on kansainväliset mitat täyttävä valtiomies. Hän on kyennyt kasvamaan entistä puoluettaan suuremmaksi, kansakuntaa kokoavaksi johtajaksi.

Omalta kohdaltani en voi katua sitä, että olen kannattanut Paasikiven-Kekkosen linjaa, hyvien suhteiden rakentamista kaikkiin maihin ja erityisesti lähinaapureihimme, sekä pyrkimystä edistää rauhaa diplomatian keinoin. Emmehän kuitenkaan ole kansakuntana olleet sinisilmäisiä. Olemme samalla pitäneet ruutimme kuivana ja panostaneet vahvaan maanpuolustukseen, jonka ydin on toivottavasti jatkossakin yleisessä asevelvollisuudessa ja vahvassa maanpuolustustahdossa.

Tietenkin on selvää myös se, että Euroopan turvallisuusympäristö on muuttunut. Kirjoitin muutama kuukausi sitten pitkähkön kirjoituksen, jossa toin esille liittoutumattomuuden ja yleensä Paasikiven-Kekkosen linjan hyviä puolia. Kirjoitustani on kiitelty ja haukuttu. Edelleenkin luotan keskusteluyhteyksien vaalimiseen vaikeina aikoina ja omaan kansalliseen puolustuskykyymme ja armeijaamme. Mutta muuttunut aika vaatii jälleen, kuten usein ennenkin historiassamme, Paasikiven sanoin, tosiasioiden tunnustamista. Suomen valtionjohdon tärkein tehtävä on kansallisen etumme puolustaminen, kansallisen turvallisuutemme varmistaminen. Millaisia ratkaisuja tämän asian suhteen tultaneenkin tekemään, meidän on syytä rukoilla Jumalalta viisautta maamme johdolle. Me tavalliset kansalaiset emme tiedä varmastikaan kaikkea, mitä esim. presidenttimme on viime viikkojen neuvotteluissa saanut tietää, ja siksi meidän ei kannata olla tekemässä kovin jyrkkiä vaatimuksia sen suhteen, mitä heti olisi tehtävä.

Vielä jokunen sana itänaapurista, joka on nyt eristäytymässä Euroopasta. On surullista, että kaikki se työ, mitä on tehty esim. lähialueyhteistyön kehittämiseksi, kauppa- ja kulttuurisuhteiden vaalimiseksi rajan yli vuosikymmenten ajan, on romuttumassa yhdessä hetkessä.

Henkilökohtaisesti en ole Suomi-Venäjän seuran jäsen, olen kylläkin ollut 20 vuotta Suomi-Amerikka Yhdistyksen jäsen ja kuulunut aikanaan myös neljä vuotta sen liittovaltuustoon. Kuitenkin tuntuu pahalta huomata, miten mm. tätä Suomen ja Venäjän väliseen kulttuuriyhteistyöhön perustansa rakentavaa järjestöä on moitittu. Ikään kuin olisi joku isänmaallisen ihmisen merkki vastustaa ja vihata kaikkea sitä, mikä tulee Venäjältä. Kuitenkin suuri osa Venäjän kansaa vastustaa tätä sotaa, ja nekin, jotka sitä kannattavat, tekevät sitä puutteellisin tiedoin.

Venäjän kansassa ja kulttuurissa on paljon hyvää, se on mahtava kansa ja toivon sille kaikkea hyvää, ja että myös se saisi kerran hengittää vapaammin ja että slaavilaiset veljeskansat voisivat elää sovussa keskenään. Venäjän keisarillisen kruunun perillinen, Romanovien suvun suuriruhtinatar Maria Vladimirovna kirjoitti sodan alkamisen jälkeen lausunnossaan: ”… olemme täysin vakuuttuneita ja tuemme aina sitä, ettei Venäjän ja Ukrainan – eikä niiden asukkaiden – tule milloinkaan olla vihollisia. Tämä on yhtä hirviömäistä ja luonnotonta kuin se, että saman perheen jäsenet alkaisivat murhata toisiaan.”

”Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme.” (Room. 14:19)