Viime seurakuntavaalien alla minulta kysyttiin ehdokaslistojen yhdistelmässä olleista nimistä, että "uskovatko nämä kaikki niihin kirkon juttuihin". Kerran olin eräässä seurakuntien edustajien tapaamisessa, jossa erään seurakunnan luottamushenkilö totesi itsensä esittelyn loppuun: "En ole mikään uskovainen." Muistan itse sanoneeni ala-asteikäisenä koulutovereilleni, jotka asiaa kyselivät, että kyllä minä Jumalaan uskon ja Jeesukseen, mutta en minä ole uskovainen. Uskon, mutta en ole uskovainen. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen tein oman uskonratkaisuni vuosien 2000-2001 vaihteessa. Sen jälkeen en ole pelännyt sanaa uskovainen, vaikka tunnistan edelleen ne monet negatiiviset mielleyhtymät, joita tähän sanaan liitetään. Vieläkin aistii sellaista ajattelua, että sanalla uskovainen tarkoitetaan henkilöä, jonka odotetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla.
 
Joku ehkä ajattelee, että kivaahan se olisi, kun olisi varmuus elämän tarkoituksesta ja pelastusvarmuus kuoleman jälkeen, mutta sitten pitää istua joka sunnuntai kovilla kirkonpenkeillä ja käydä jollottamassa virsiä vielä viikollakin. Ja pitäisikö sitä sitten tehdä vielä valinta, että mihin herätysliikkeeseen tai suuntaukseen kuuluu ja pohtia, että minkä kannan ottaa kulloinkin kirkossa esiintyvään oppiriitaan.
 
Kristinuskon ydin ei kuitenkaan ole siinä, mihin kristilliseen kirkkokuntaan tai suuntaukseen kuulumme. Eräässä hengellisessä laulussa kuvataan Taivasta: "Siell' ei kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan. Siell' ei tarvi enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa." Eikä kristinuskon ydintä ole sekään, että meillä on näkyvä asema seurakunnassa ja että ihmiset voivat todeta, että siinä on sitten ahkera kirkossakävijä ja toimelias seurakuntalainen. Tietenkään meidän ei ole hyvä laiminlyödä seurakunnan kokouksia ja yhteyttä toisiin kristittyihin, mutta motiivina näissä toimissa tulee olla oman hengellisen elämän ruokkiminen ja uskon vahvistuminen.
 
Kristinuskon ydin, Raamatun punainen lanka, on Jeesus Kristus. Toisista uskonnoista poiketen, kristinusko ei ole uskoa kylmään kirjaan, johonkin oppirakennelmaan. Kristinuskossa on kyse yhteydestä Elävään Jumalaan, joka tuli Jeesuksessa maan päälle ja kuoli puolestamme Golgatan ristillä. Sitä ei ole tarkoitettu vain seurakunta-aktiiveille, vaan ihan jokaiselle. Joku voi sanoa, että onhan muidenkin uskontojen perustajien ajatuksissa löydettävissä hyviä, yleispäteviä ohjeita elämää varten. Ja niin kenties onkin. Mutta ne eivät kanna kuoleman rajan ylitse.
 
Nykyään ei ole poliittisesti korrektia asettaa yhtä uskontoa toisen edelle - paitsi korkeintaan siten, että perinteistä tulkintaa kristinuskosta sallitaan pilkattavan. Kuitenkin on tärkeämpää olla raamatullisesti korrekti kuin poliittisesti korrekti. Vieraiden uskontojen ja jumalankieltämisen rantautuessa meidänkin maahamme on syytä muistaa se totuus, jonka esi-isämme ottivat vastaan pakanuuden otteen kirvottua: siinä missä muiden uskontojen perustajat, Buddha, Muhammed ja monet muut, makaavat kuolleena haudoissaan - Jeesuksen hauta on tyhjä. Kukaan muu ei ole kuollut meidän puolestamme, eikä kukaan muu tartu käteemme, kun astumme kuoleman rajan ylitse.
 
Kun kaikkea kirkon toimintaa ja myös Raamattua tarkastellaan Jeesuksen persoonasta, opetuksesta ja merkityksestä käsin, jää toisarvoinen todella toisarvoiseksi. Mikään ulkonainen ei meitä pelasta, vaan sydämen usko. Nöyrtyykö ylpeä luontomme tunnustamaan: tarvitsemme armoa ja anteeksiantamusta. Otammeko vastaan Jumalan rakkauden vai torjummeko sen? Niin kaukaiselta kuin se voi tuntuakin, niin kyse on sittenkin elämämme tärkeimmästä ratkaisusta.
 
Tätä meidän täytyy julistaa. Ei väkisin käännyttäen, ei Raamatulla ketään päähän lyöden, mutta evankeliumin ilosanomaa kirkkaasti esillä pitäen. Siitä meidät tunnistaa tai ei tunnista kristilliseksi kirkoksi ja seurakunnaksi.
 
Tämä lähetyskäsky on se, joka on meidän ylin toimintaohjeemme, työyhteisömme tärkein strategia ja visio:
 
Matt. 28: 18-20
 
Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."
 
Viime syksynä, kirkosta eroamisiin johtaneiden kohujen ympärillä käydyssä keskustelussa, esitettiin usein kysymyksiä, tuleeko kirkon toimia moraalinvartijana yhteiskunnassa? Ja joskus tässä yhteydessä todetaan, että eihän kirkon tehtävä ole tuomita syntejä, vaan julistaa niitä anteeksi. Tämä onkin sinällään totta, mutta jotta kirkko voi julistaa syntien anteeksiantamusta, sen on voitava kertoa, mitä Raamattu opettaa synnistä, syntiinlankeemuksesta ja syntien anteeksiannosta Jeesuksen veressä, mikä uskon kautta on itse kunkin mahdollista ottaa vastaan omalle kohdalleen.
 
Toki joitakin ihmisiä ihmetyttää, miksi kirkon ja hengellisten yhteisöjen parissa käydään niin voimakasta keskustelua esimerkiksi sukupuolimoraalia koskevista kysymyksistä, ikään kuin se olisi tärkeintä kristinuskossa. Syynä tähän on osittain tietysti se kristinuskolle vihamielinen asenne, joka monien joukkoviestimien toimintaa tuntuu hallitsevan. Media tuo esille vain yksittäisiä asioita ja haluaa luoda mielikuvaa riitelevästä kirkosta, joka on vieraantunut arjesta ja nykyihmisten elämästä. Ja koska sukupuolimoraalin alalla on yhteiskunnassa tapahtunut suuria muutoksia kuluneina vuosikymmeninä, on luonnollista, että kristityt yhteisöt ottavat siihen kantaa oman uskonsa ja oppinsa pohjalta. Tämän maailman menoon ei tule kirkon mukautua näissäkään asioissa, jos Raamattu sanoo selkeästi toisin - unohtamatta myöskään armon ja anteeksiannon korostusta näissäkään kysymyksissä.
 
Meidän kaikkien on sitä paitsi syytä muistaa, että yhteiskunnassamme on paljon muitakin asioita, jotka kaipaavat kannanottoa kristillisestä näkökulmasta Olemme nähneet lukemattomia kannanottoja erilaiseen sukupuolikäyttäytymistä koskeviin asioihin, mutta kuinka usein olemme kuulleet yhtä painokkaita kannanottoja esimerkiksi yhteiskunnassamme vallitsevan välinpitämättömyyden, aikaisempien sukupolvien työn kunnioituksen puutteen ja vaikkapa vanhustenhuollossa ilmenevien puutteiden osalta. Lainasin kerran kirjastosta videokasetin, jossa oli kymmenen lyhytelokuvaa, kukin omistettu yhdelle kymmenestä käskystä. Mieleeni on jäänyt lähinnä neljättä käskyä - kunnioita isääsi ja äitiäsi - kuvannut videopätkä.
 
Tässä lyhytelokuvassa ei ollut juuri repliikkejä. Se kuvasi iäkkään naisen päivää vuodepotilaana. Oli hänen syntymäpäivänsä, hoitaja toi kukan ja onnitteli. Valokuvat pöydällä kertoivat, että naisella oli lapsia ja lastenlapsia. Heitä ei näkynyt edes syntymäpäivänä. Vanhus makasi kattoon tuijottaen, muutaman kerran käytiin syöttämässä. Hänkin oli varmasti tehnyt halki elämänsä kovaa työtä, uurastanut uupumuksen ulottuvuuksiin saakka lastensa hyväksi. Kiitoksena oli elämän ilta unohdettuna ja hylättynä. Tällaiset kohtalot ovat valitettavan yleisiä.
 
Ulkoisia tunnusmerkkejä meidän on helppo vaatia toisiltamme, on helppoa paheksua avioeroon päätyneitä ja niitä, jotka eivät koskaan käy kirkossa. Mutta muistammeko, mikä merkitys sillä on, miten lähimmäisiimme suhtaudumme.
 
Apostoli Paavali kirjoittaa ensimmäisen Timoteuksen kirjeen 5 luvussa: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi."
 
Jeesus opettaa meille Raamatussa, että rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesuksen mukaan näide kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat. (Matt. 22:3-40) Ja itse Jumala sanoo meille kerran viimeisellä tuomiolla: "Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle." (Matt. 25:45)
 
Rukoilkaamme yhdessä Franciscus Assisilaisen rukouksen sanoin:
 
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale; niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksi annon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen, missä pimeyttä, loisin Sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
 
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita. Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi, kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
 
Aamen.