Viime viikkoina olen seurannut enemmän Yhdysvaltain kuin Suomen presidentinvaaleja. Liberaalien ystävieni kauhuksi olen tavannut tukea enemmän republikaanien kuin demokraattien ehdokkaita. Suomeenhan Yhdysvaltain puoluekartta ei ole sellaisenaan siirrettävissä. Muistan ensimmäistä kertaa jollakin tasolla seuranneeni vuoden 1992 presidentinvaaleja. Ukkini kannatti Bushin (vanhemman Bushin) uudelleenvalintaa, mutta Clintonhan tuolloin pääsi Valkoiseen taloon.

Täällä Suomessa Tarja Halosen toinen presidenttikausi on päättymässä. Mitenkään erityisen loistokas siitä ei tullut, mutta Halosta enemmän siihen ovat syynä ne tahot, jotka ovat kaikin voimin pyrkineet riisumaan presidentin valtaoikeudet minimiin. Erityisesti oikeistopiireissä tämä on ollut jatkuvan harrastuksen kohteena eikä se ole varmastikaan helpottanut presidentin työskentelyä. Epäilemättä katkeruus siitä, että Sauli Niinistö ei näyttävästä ja sangen nousujohteisesta kampanjasta huolimatta tullut valituksi. Mikäli Sauli Niinistö olisi valittu presidentiksi, Kokoomus olisi varmasti toivonut presidentiltä vahvaa vallankäyttöä. Kenties unelmoineet sellaisesta, että Nato-jäsenyyteen riittäisi presidentin ilmoitus.

Yksi monista Keskustapuolueen tekemistä typeryyksistä oli se, että sen johto sitoutui tukemaan Kokoomuksen ehdokasta, jos oma ehdokas ei pääse toiselle kierrokselle, vaikka ehdokkaan nimi ei ollut tuolloin vielä edes selvillä. Sauli Niinistö sen enempää kuin hävinnyt presidenttiehdokas Riitta Uosukainen eivät tukeneet Esko Ahoa presidentiksi Tarja Halosta vastaan vuonna 2000. Tilastot osoittavat, että Kokoomuksen parista annettiin ratkaisevat äänet Tarja Halosen valinnan hyväksi.

Olen vuorenvarma, että jos Niinistö olisi jämerästi asettunut tukemaan Esko Ahon, porvarillisen ehdokkaan, valintaa vuoden 2000 vaalien toisella kierroksella, olisi hän myös tullut valituksi. Myönnän tunteneeni pientä vahingoniloa vuoden 2006 presidentinvaalituloksen ratkettua. Niukasti hävinnyt Sauli Niinistö oli mielestäni päävastuullinen siihen, että Tarja Halosesta ylipäänsä koskaan oli tullut tasavallan presidentti. Näin päin asiaa moni kokoomuslainen ei halua tarkastella, mutta totta tämä kumminkin on.

Se, miksi minä en kuitenkaan sortunut siihen, mihin monet tuntemani Keskustanuoretkin, nimittäin äänestämään Nato-jäsenyyden puolesta tukemalla Niinistöä, johtui siitä, että pidin mielessä, miksi presidentinvaaleja käydään. Ei vuoden 2000 tapahtumista. Presidentin tärkein tehtävä on johtaa Suomen ulkopolitiikkaa, joten vaalit ovat laadultaan ennen kaikkea ulkopoliittiset. Keskustan ehdokkaan Matti Vanhasen ja istuvan presidentti Tarja Halosen ulkopoliittiset linjat olivat samankaltaiset. Sauli Niinistö sen sijaan halusi ja haluaa yhä Suomen sotilasliitto Naton jäseneksi.

En ole saanut tänä päivänäkään yhtään järkevää vastausta Niinistöä kannattaneilta keskustanuorilta, miksi he äänestivät niin kuin äänestivät. Jos oli sitä mieltä, että Tarja Halosen ulkopoliittinen linjaus on väärä, silloin oli syytä äänestää Niinistöä. Mutta se, että vastustaa Nato-jäsenyyttä, ja äänestää kuitenkin Nato-ehdokasta sen takia, että Halonen ärsytti persoonana tai että "onhan kokoomuslainen parempi kuin demari" tms., sellaista ajattelutapaa pidän suorastaan vahingollisena.

Koska huomasin kuitenkin, että tällaista ajatuskantaa esiintyi laajalti, ja mikä pahinta, annettiin jopa ymmärtää, että Keskustan äänet on luvattu Niinistölle, ilmoitin julkisesti äänestäväni toisella kierroksella Halosta. Samoin teki mm. entinen ministeri ja pitkäaikainen Keskustan vaikuttaja, kunnioitettu Taisto Tähkämaa. Hän perusteli menettelyään sillä, että Keskustan puoluekokouspäätös on sotilaallisen liittoutumattomuuden kannalla, kuten myös presidentti Halonen. Keskustan puoluejohdolta Niinistön tukeminen oli tähän nähden varsin lyhytnäköistä politiikkaa.

Kulunut hallituskausi osoitti, että oikeistolaistuminen ei toki ollut vain presidentinvaalien ilmiö. Suuresti arvostamani entinen maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila totesikin vaalien jälkeen, että Keskusta on Kokoomuksen kyljessä ollut hyväksymässä liian oikeistolaista hallituspolitiikkaa. Se on näkynyt mm. energiaverotuksessa, vapaavuorelaisen rakennuslain hyväksymisenä jne. - Muistettakoon, että Keskusta on toki ja sen tulee olla porvarillinen puolue, mutta sen tulee olla kuitenkin köyhän asialla ja koko Suomen tasapuolisen kohtelun asialla. Viime vuosina tämä on hämärtynyt ja kansa on antanut meille raskaan tuomion. Ainakaan vielä puoluejohto ei tunnu osanneen vetää tarvittavia johtopäätöksiä.

Niin, ja palataan vielä edellisiin presidentinvaaleihin. Luuletteko, että minulle oli helppoa tukea Tarja Halosta? Perusarvoni ovat koti, uskonto ja isänmaa. Uskon kristilliseen avioliittoon ja vaikka en kasvanutkaan itse ydinperheessä, niin sain hyvin perinteisen kasvatuksen. Mitä politiikkaan tulee, niin joskus on sanottu, että sukuni poliittinen aktiivisuus alkoi, kun ukkini ukki ampui punaisia Pöyliöjärven jäällä. Jako punaisiin ja valkoisiin oli verrattain selvä vielä omassa lapsuudessani. Sitten menin ja äänestin vanhaa vasemmistolaista, entistä Setan puheenjohtajaa ja kirkosta eronnutta naista. Halosen tukemisesta sain epämiellyttävää palautetta ymmärrettävästi jopa varsin läheisiltä ihmisiltä.

Oikeastaan on sanottava, että sain niin epäasiallisia purkauksia osakseni viime presidentinvaalien alla, että niissä ei paikoin ollut mitään mieltä. Syytettiin Seta-aktiivin tukemisesta kristillisiin arvoihin vedoten. Sen nämä Niinistön kannattajat sivuuttivat, että myös heidän ehdokkaansa kannatti samaa sukupuolta olevien parien adoptiota ym. kysymyksiä, vaikka kristillisyydessä lähdetään selvästi siitä, että lapsella on oikeus sekä äitiin että isään. Jos Tarja Halosen vastaehdokkaana olisi ollut toisella kierroksella joku arvokonservatiivi, niin toki olisin häntä mieluusti tukenut. Mutta silloinkin vain siinä tapauksessa, että olisin voinut luottaa hänen ulkopoliittiseen linjaansa.

Kiihkeimmät Niinistön kannattajat tekivät jopa vahinkoa ehdokkaansa asialle. Muuan mummo soitti Lapin radioon ja huusi, että meillä on ollut naisia nyt sekä pappeina että presidenttinä ja on nähty, että eivät sovi kumpaankaan tehtävään. Kuinkahan ylpeä Niinistö olisi tästä kannattajastaan ollut?

No, nyt Tarja Halonen ei ole enää käytettävissä. Laissa presidenttikaudet on rajattu kahteen. Urho Kekkosen pitkän presidenttiyden jälkeen tehty rajaus oli mielestäni täysin tarpeeton ja demokratiaa kaventava. Jos kansa luottaa samaan henkilöön, jolle on vieläpä kertynyt viran hoitamisessa suureksi eduksi oleva kokemus, niin millä oikeudella lainsäätäjä sitä rajoittaa? Taustalla on taas ajatus, että kansa äänestää väärin. Että tulee joku uusi Kekkonen, joka pitää etelän herrat kurissa ja nuhteessa. Sellaista ei taida kyllä olla näköpiirissä.

Viime vaalien kakkonen, Sauli Niinistö, on tietysti ehdokkaana. Entinen (Nato-) ulkoministeri Alexander Stubb sai paistatella median suosikkina, mutta Niinistö on häntä, ja kaikkia muitakin kokoomuslaisia, päätä pidempi. Hänessä on monia hyviä ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä kansansuosikin. Hän hoiti eduskuntaa kovalla kädellä ja puuttui talon hulvattomaan rahankäyttöön. Valtion budjetissa nämä säästöt ovat tietysti hyttysen ininää, mutta periaate on tärkeä. Ja jos jostakin kansa pitää, niin siitä, että eliittiä vähän kuritetaan. Siitä minäkin pidän. Kuinka reilua on vaatia kansaa säästötalkoisiin, jos itse eletään kuin pellossa (ja yhteiskunnan rahoilla).

Niinistön ongelma on kuitenkin se, että hän on edelleen ajamassa Suomea Naton jäseneksi. Jos kansa muistaa, että ulkopolitiikka on näiden vaalien pääkysymys, ei Niinistöstä tule koskaan presidenttiä. Sauli Niinistö ja Paavo Lipponen olivat myös Suomen nykyisen EU-politiikan pääarkkitehtejä. Sille politiikalle on yhä selkeämmin tulossa kansan tuomio.

Sosialidemokraattien ehdokas on valittu presidentiksi jatkuvasti Kekkosen jälkeen. Oikeastaan jo Kekkosen aikana, sillä Urho Kekkonen oli myös SDP:n tukema ehdokas vuosien 1968 ja 1978 vaaleissa. Putki voi nyt katketa. Suurta kansansuosikkia ei ainakaan vielä ole näkyvissä heidän riveissään. Pelkkien demarien äänillä kun ei voi tulla valituksi. Toki nousujohteinen kampanja voi muuttaa tilanteen. Eero Heinäluoma on kuitenkin ehkä liiaksi SDP:n näköinen mies. Pitäisin häntä kuitenkin varmempana ehdokkaana kuin Lasse Lehtistä, Ilkka Kantolaa (eronnut piispa) tai Isä Mitroa (virantoimituksesta erotettu pappi).

No entäs sitten oma puolueeni, Keskusta? Ahti Karjalainen totesi kerran, että ulkopolitiikka ei ole missään maassa suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteena, vaan pienempien piirien harrastus. Tämä on valitettavasti ollut ilmiö myös Keskustassa, jolla pitäisi olla perinteisesti kuitenkin suuri huoli ja vastuu idänsuhteistamme. Se on mielestäni presidentin tärkein tehtävä: hoitaa suhteet Kremliin. Sillä niin on ja on aina oleva, että Moskova on lähempänä kuin Bryssel.

Keskustalla on toistaiseksi yksi presidenttiehdokas, valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen. Jos muita ehdokkaita ilmaantuu, pidetään jäsenvaali, jossa puolueen lopullinen ehdokas ratkeaa. Nykyinen puoluejohto epäilemättä toivoo, että Väyryselle löytyy vastaehdokas. Sama puoluejohto, jonka johdolla ja ainakin osin myös ansiosta, Keskusta koki historiallisen vaalitappion. Heidän sanaansa en hirveästi kuuntelisi.

Paavo Väyrynen on ulkopoliittiselta osaamiseltaan ylivertainen keskustalaisten, ja muidenkin mahdollisten ehdokkaiden joukossa. Hänen linjansa on isänmaallinen, Suomen etua puolustava. Ne kysymykset, joilla Perussuomalaiset saivat nyt suurvoiton, ja lihovat edelleen, ovat samoja, joita Paavo Väyrynen on koettanut pitää Keskustassa esillä. Paavo Väyrysen vastustajatkaan eivät yleensä voi kieltää sitä, miten usein Paavo on ollut oikeassa.

Paavo Väyrysen ongelma on se, että hänen persoonansa ei ole pidetty ja että hänellä on erittäin huono julkisuuskuva. Moni ihminen inhoaa Väyrystä osaamatta eritellä kuitenkaan yhtään yksittäistä syytä tunteelleen. Mielikuvilla pelaaminen on osa Väyrys-vastaista kampanjaa. Jos Paavo Väyrynen kuitenkin pääsisi tv-paneeleihin suoraan muita ehdokkaita vastaan, tilanne voisi muuttua. Jos kansa todella näkisi, kuka on ollut oikeassa kaikki nämä vuodet ja joka kenties voisi johtaa meitä luotettavasti edessä olevien EU-kolhoosin rytinöitten lävitse. Mistään city-liberaalista ehdokkaasta ei ole Timo Soinia haastamaan, se pitäisi jokaisen käsittää.

Joku voi kysyä, että mitä järkeä Väyrystä on valita presidenttiehdokkaaksi? Eihän hän päässyt edes eduskuntaan. Se onkin totta, mutta hän jäi valitsematta juuri sen takia, että EU-kriittinen äänestäjäkunta meni Uudellamaalla etupäässä Soinin ja Perussuomalaisten taakse. Keskustaa ei ole pidetty enää EU-kriittisen väen äänitorvena, ja syystä ei olekaan pidetty. Jos puolue valitsisi Väyrysen ehdokkaakseen, olisi se osoitus siitä, että Keskusta on palaamassa kansallisen edun paremmin huomioivalle linjalle. Tällainen linjanmuutos joudutaan joka tapauksessa tekemään, jos haluamme pitää puolueen elossa. Nykyisillä vastuuhenkilöillä sellainen muutos ei ole uskottava.

Muita Keskustassa esillä olevia nimiä ovat mm. Anneli Jäätteenmäki, Olli Rehn ja Seppo Kääriäinen. Kukaan heistä ei ole vielä ilmoittanut lopullista kantaansa. Jäätteenmäellä voisi olla tiettyjä mahdollisuuksia, mutta epäilen hänen kiinnostustaan tehtävää kohtaan. Mauri Pekkarisen nimeäkin on esitetty presidenttikisaan, mutta mielestäni hän sopisi paremmin Keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi, jonka johdolla maakuntaväen luottamus palautetaan ja kalliin pääkaupunkilaisparfyymin tuoksu vaihtuu jälleen tupailtakahvin aromeiksi.

Perussuomalaisten ehdokas on Timo Soini. Hän on selvästi sanonut etukäteen tavoittelevansa ehdokkuutta 2012 vaaleissa, mutta otti nyt taktisista syistä mietintäaikaa kesän yli. Näin saadaan paremmin julkisuutta ehdokkuudelle. Kuitenkin on varmaa, että Soini lähtee kisaan.

Jos Keskustan ja SDP:n riveistä ei valita EU-kriittisiä ehdokkaita, ja maailmanpalo unionissa laajenee, voi asetelma polarisoitua Niinistö vs. Soini. Henkilökohtaisesti en luota täysin Soinin ulkopoliittiseen linjaan. Hän on antanut lausuntoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Luonnollisesti Soinin valinta merkitsisi suurta muutosta Suomen EU-politiikkaan. Monissa perusarvokysymyksissä niin ikään Soini, julkisesti uskoa tunnustava kristitty, edustaa kestäviä linjoja. Maalaisjärki on puuttunut myös suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta, mikä epäilemättä lihottaa Soinin äänimäärää talvella. (Todettakoon, että Keskustassa Paavo Väyrynen on puhunut tästä jo pitkään, ja ollut oikeassa, mutta niin moni on jättänyt varoitukset kuuntelematta.)

Se, mitä vielä muutama vuosi sitten jokainen järkevä ihminen olisi pitänyt huuhaa-puheena, on nyt totta. On täysin mahdollista, että Timo Soinista tulee kahdestoista Suomen tasavallan presidentti. Ei ehkä todennäköistä, mutta mahdollista. Suurempiakin yllätyksiä on suomalaisissa presidentinvaaleissa koettu.

Muista puolueista Vihreät ovat asettaneet omaksi ehdokkaakseen Pekka Haaviston. Nyt kun sukupuolivähemmistöjen asiat ovat olleet kyllästymiseen asti esillä, niin epäilemättä joku pitää ansiona sitä, että ehdokkaana on mies, joka elää miehen kanssa. Se ei kuitenkaan pitäisi olla vielä riittävä peruste äänestää presidentinvaaleissa, ajattelipa näistä asioista mitä mieltä tahansa. Vihreillä oli kahdesti ehdokkaana nyt ministerinä toimiva Heidi Hautala. Yllätyin, että hän ei edes pyrkinyt enää ehdolle. No, onneksi tilanne Suomessa on sellainen, että Vihreillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada omaa ehdokastaan presidentiksi. Ja hyvä niin, tarpeeksi ikävää oli jo se, että puolue otettiin mukaan hallitukseen. Jos jotain hyvää kuitenkin pitäisi sanoa, niin se, että Tarja Cronberg nousi EU-parlamenttiin. Häntä olen pitänyt ennenkin puolueensa terävimpänä kärkenä.

Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen on kieltäytynyt ehdokkuudesta. Moni odotti hänen lähtevän ehdolle. Räsäsen aikana KD:n kannatus on pudonnut monissa vaaleissa, mutta toisaalta hän on ensimmäinen KD:n toimija, joka onnistui saamaan oikeasti merkittävän ministerinsalkun. (Tosin enemmän Soinin kuin omasta ansiosta.) KD:ta en puolueena ole koskaan arvostanut erityisen korkealle. Sen parissa tuodaan esiin sinällään oikeata arvomaailmaa, mutta tavat, joilla se esiintyy, muistuttavat usein enemmän hengellistä herätysliikettä kuin poliittista puoluetta. Päivi Räsästä sen sijaan arvostan henkilönä suuresti, ja olisin mielelläni suonut hänelle sen kunnian, että hän olisi saanut toimia kerran presidenttiehdokkaana. Se kun on luottamustehtävä, jolle ainakin minä annan suuren arvon.

Vasemmistoliitto on epämääräisessä tilassa hallituksen valinnan jäljiltä. Puolueen uskollisimmat ja aatteellisimmat kannattajat, vanhat kunnon korpikommunistit ja toisaalta puolueen nuoret radikaalit, eivät hymyilleet puoluejohdon päätökselle mennä mukaan kokoomusjohtoiseen hallitukseen. Vasemmistoliitolla tuskin on varaa menettää sitä julkisuusarvoa, minkä presidentinvaalit tuovat, mutta heidän ehdokkaansa - onko se sitten puheenjohtaja Arhinmäki? - kannatus tulee jäämään surkeaksi.

Jos EU-kolhoosi toden teolla rytisee, niin se voi merkitä myös tähän hallitukseen sitoutuneelle Vasemmistoliitolle viimeistä alamäkeä. Tosin jotkut ovat olleet näkevinään myös Keskustan nykytilassa samoja piirteitä kuin SKDL:n viime vaiheissa. Oppikaamme siis, ei vain omista, vaan myös toisten virheistä.

Eduskuntaryhmästään ulos nakattu Markus Mustajärvi tuskin tulee kyseeseen puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Hänen EU-linjansa on mielestäni kuitenkin ollut aivan oikea, ja uskoakseni myös hänen muukin ulkopoliittinen ajattelunsa. SKDL on ollut minulle kirosana, kommunismi pahin vihollinen. Lapsuudestani muistan Hertta Kuusisen nimen lähestulkoon hirveimpänä isänmaanpetturina mitä olla saattaa. Siksipä näin porvarina melkein hävettää, että vanhan kommunistipuolueen perillinen, Markus Mustajärvi, on viime vuosina puolustanut Suomen itsenäisyyttä kirkkaammin kuin sinivalkoinen Kokoomus. Toivon, että seuraavassa puoluekokouksessaan Vasemmistoliitto nostaa Mustajärven puolueensa ykköspaikalle. Se voisi ehkä katkaista muuten väistämättömältä näyttävän Vasemmistoliiton alamäen ja lopullisen tuhon.

RKP asettanee myös oman ehdokkaan. Elisabeth Rehn oli sangen lähellä valintaa. Sellaista nimeä heillä ei ole. Prosentin tai pari parhaimmillaan joku Eva Biaudet voi saada. Mikään meriitti hänen urallaan ei ole, että hänet valittiin vähemmistövaltuutetuksi erivapaudella. Häneltä nimittäin puuttui virkaan vaadittu loppututkinto.

Eduskunnan ulkopuoliset tahot voivat saada presidentinvaaleihin oman ehdokkaan keräämällä 20.000 nimeä. Tämä vaatii valtavasti viitseliäisyyttä meidän oloissamme, kuitenkin kun on selvää, että tällaisen ehdokkaan mahdollisuudet tulla valituksi ovat olemattomat. Olen kyllä sitä mieltä, että joka kehtaa nähdä niin paljon vaivaa, on ansainnut sitten hetkensä julkisuudessa ja tv-paneeleissa. Esim. Yhdysvalloissa, joka pitää itseään demokratian mallimaana, ei pienten puolueiden ehdokkaita yleensä oteta lainkaan mukaan vaalikeskusteluihin. Meillä se ei olisi mahdollista, vaikka myönnän, että täälläkin pienpuolueita on joskus tarpeettomasti sorsittu.

Ainakin Köyhien Asialla -puolueen puheenjohtaja Terttu Savola pyrkii presidenttiehdokkaaksi. Hän on toiminut aikaisemmin Kristillisessä Liitossa, Perussuomalaisissa ja Remonttiryhmässä. Perussuomalaisissa hän hävisi aikanaan puheenjohtajavaalin Timo Soinille. Moni voi ajatella Persujen nykyistä kannatusta katsoessa, että olisi ehkä kannattanut pysyä mukana. Savola sai julkisuutta eduskuntavaaleja seuranneena päivänä, kun hänet heitettiin vaali-iltana putkaan pyrittyään ilman kutsua Helsingin Musiikkitalolle kuulemaan vaalituloksia.

Piraattipuolue yritti kerätä kannattajakortteja presidentinvaaleihin, mutta kun sähköinen keräys kiellettiin, puolue katsoi tavoitteen liian kovaksi. Myös eräiden muiden pienryhmien parissa on käyty keskustelua oman ehdokkaan asettamisesta. Mitään merkitystä vaalin kannalta tällaisilla ehdokkailla tuskin on, mutta tuovathan ne omanlaistaan väriä vaalitaisteluun mukaan.