Helsingin Sanomissa oli tänään 6.6. juttu Martta Koskisen teloituksesta. Martta Koskinenhan oli suomalainen ompelijatar ja kommunisti, joka teloitettiin maanpetoksesta tuomittuna 28.9.1943 Helsingissä, Malmin ampumaradalla. Hän on viimeinen Suomessa kuolemaan tuomittu ja teloitettu nainen.

Olen lukenut hänen tapauksestaan paljon. Helsingin Sanomien juttu oli sinällään mielenkiintoinen, mutta samalla myös erittäin puolueellinen ja siinä sivuutettiin täysin, mikä Suomen kohtalo olisi ollut, jos Martta Koskisen v. 1918 tukemat punakaartit tai v. 1939-44 tukema Stalinin Neuvostoliitto olisi saanut Suomessa vallan. Tällöin syntyy helposti mielikuva viattomasta ja vain poliittisten mielipiteittensä takia vainotusta ja tapetusta ihmisestä. Martta Koskinen oli isänmaanpetturi ja vakoiluorganisaation linkki, jonka käsien kautta kulki salaisia tietoja tuolloiselle viholliselle. Häntä ei tuomittu vain aatteensa vuoksi. Hänet tuomittiin siksi, että hän yritti kumota Suomen demokraattisen valtiomuodon ja oli vuotamassa tietoja Neuvostoliitolle vaarantaen omalta osaltaan Suomen muutoinkin tuolloin hyvin vaikeaa ja haavoittuvaista asemaa.

Jatkosodan aikana Martta Koskinen toimi tuolloin laittoman ja "maan alla" työskennelleen SKP:n postireitin tärkeänä osatekijänä. Hän auttoi myös rintamakarkureita ja vankeustuomioita piilottelevia kommunisteja pysymään viranomaisten ulottumattomissa.

Voin toki ymmärtää, että monet sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet johtivat Martta Koskisen hänen valitsemalleen tielle. (Joskin esim. hänen yhtä köyhistä oloista lähtenyt veljensä valitsi hyvin oikeistolaisen maailmankatsomuksen.) Ja joka tapauksessa tiukan juridisesti katsottuna teloitus oli luultavasti liian ankara tuomio, kyse ei ollut itsenäisesti toimivasta tai johtavassa asemassa olleesta henkilöstä. Olen samaa mieltä siitä, että Martta Koskinen ei saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Luullakseni olisin yhtynyt siihen vähemmistöön jääneeseen Korkeimman oikeuden oikeusneuvokseen, jota kannatti kuolemantuomion sijaan elinkautista rangaistusta.

Jos Martta Koskinen olisi saanut elinkautisen, hänet olisi poliittisten suhdanteiden muututtua varmasti vapautettu sodan päätyttyä, ja luultavasti hänestä olisi tullut kommunistisen liikkeen merkkihenkilöitä sodan jälkeen. Hän oli kuollessaan 46-vuotias, joten hän olisi, säntillisiä elämäntapoja vaalineena raittiusihmisenä, elänyt kenties vielä vuosikymmeniä ja ollut mukana Hertta Kuusisen ja muiden tovereittensa kanssa taistelemassa kommunistisen aatteensa puolesta vielä pitkään. Ehkäpä hän olisi löytänyt joskus yhteistyön säveltä myös Maalaisliiton kanssa, kun köyhien ihmisten ja vähäosaisten alueiden asiaa piti puolustaa. Sanoihan meidän Kemijärven kansanedustaja M. O. Lahtelakin - entinen suojeluskuntalainen, joka oli ollut päättämässä viiden punakaartilaisen teloituksesta vuonna 1918 - että tulkaa edes te kommunistit minun tueksi, kun oikeistolaiset vastustivat jotakin asiaa, jota Lahtela miti maaseudun vähäosaisten ihmisten kannalta tärkeänä.

Helsingin Sanomien jutussa ei kuitenkaan kerrota sitä, minkä kommunisti Yrjö Leinon poikakin kirjassaan totesi: Martta Koskisen teloitus käytännössä lopetti kommunistien maanalaisen toiminnan ja halvaannutti vakoiluverkoston, kun linkit eivät uskaltaneet enää toimia. Kuinka monta ihmishenkeä tämä pelasti, kun vastapuolen sotilaspalvelu ei saanut suomalaisilta tukijoiltaan tietoja, sitä on mahdotonta sanoa.

Sinällään on tietysti hirveätä aina, kun kuolemantuomioita annetaan. Martta Koskisen eloisa luonne ja hänen omistautumisensa aatteelleen synnyttävät hänestä sympaattisen mielikuvan. Mutta en ole järin ilahtunut siitä, kuinka historiankirjoituksessa tahdotaan usein antaa näistä teloitetuista jonkinlainen pyhimyksen kuva. Jos heidän poliittiset päämääränsä olisivat aikanaan toteutuneet, meidän kohtalomme olisi ollut osa Neuvostoliiton yhteistä kohtaloa.