Kirkolliskokous alkoi Turussa tiistaina 8.11. ja kestää perjantaihin saakka. Pyydän työlleni esirukouksia. Julkaisen tässä puheen, jonka pidin liittyen kirkon organisaatio- ym. muutoksia pohtineen tulevaisuuskomitean mietinnön lähetekeskustelun yhteydessä.

 

---

kirkolliskokouksessa.jpg

Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Kiitän kirkon tulevaisuuskomiteaa tästä laajasta ja monia mielenkiintoisia näkökulmia sisältävästä työstä. Erityisesti kiitän siitä, että monet nykyiset kirkkomme rakenteelliset haasteet on tässä hyvin tunnistettu, vaikka niiden syistä ja niiden johdosta tehtävistä johtopäätöksistä voimmekin sitten olla montaa eri mieltä. Otan tässä nyt esiin muutamia ajatuksia, joita tämä tulevaisuuskomitean mietinnön lukeminen minussa herätti.

Kirkkomme perusongelma löytyy mietinnön sivulta 17. Vaikka me kuinka koettaisimme ja haluaisimme tulkita tilastoja itsellemme parhain päin, niin karmea totuus on se, että yhä enemmän löytyy tästä maasta sellaisia isiä ja äitejä, jopa luterilaisen kirkon jäseniä, jotka eivät tuo lapsiaan kasteelle. Tämä on perusongelma suorine seurauksineen. Silloin jää helposti muukin kristillinen kasvatus, seurakuntien lasten kerhot, koulujen uskonnonopetus, sikäli, kun sitä kohta enää muutenkaan saa tarjota, ja tähän asti kirkon menestystarinana pidetty rippikoulu. Jäsenkehityksestä puhuttaessa on tästä kasteasiasta kannettava erityistä huolta. Toimimmeko me kirkossa riittävän painokkaasti tästä asiasta opettaessamme, kun saamme kirkon edustajina palstatilaa julkisuudessa, niin kuinka paljon me tätä kysymystä muistamme vai käytämmekö energiaa mieluummin johonkin muuhun. Jos tämä kehityssuunta ei muutu, niin muutamassa sukupolvessa tämä Suomi on pakanamaa. Mutta tietysti uskotaan, rukoillaan ja tehdään työtä, että se kehityssuunta muuttuu. Evankeliumissa on Jumalan muuttava voima. Sivulla 19 viitataan siihen, että kirkosta on tullut Suomessa moderni toimija, joka ottaa kantaa erilaisiin poliittisiin kysymyksiin. Hyvä niin, mutta kysyn, onko tämän yhteiskunnallisen aktiivisuuden alle jäänyt perustehtävämme ja sen esillä pitäminen tässä yhteiskunnassa erilaisen politikoinnin sijaan.

Mietinnössä on oikein tunnistettu ja korostettu se, että kirkkomme koostuu erilaisista enemmän tai vähemmän autonomisista osista, eikä se ole tiukan keskusjohtoinen hierarkia. Me eri yksiköiden toimijat voimme varmasti oppia toisiltamme, siksi olen pitänyt tärkeänä muun muassa sitä, että kirkon parissa toimivat nuoret ihmiset tutustuisivat erilaisten seurakuntien ja herätysliikkeiden toimintaan. Tärkeää olisi myös katsoa etenkin niitä seurakuntia, joissa kirkkoon kuuluminen on näinä vaikeinakin aikoina pysynyt korkeana. Olisiko sieltä kenties jotain opittavaa.

Seurakuntalaisten, maallikoiden, vapaaehtoisten rooli tulee korostumaan jatkuvasti enemmän. Palkatut työntekijät ovat jatkossa yhtä enemmän toiminnan puitteiden mahdollistajia kuin toiminnan toimeenpanijoita. Sivulla 51 on tunnistettu niitä jännitteitä, joita seurakunnissa tähän liittyvät toimintakulttuurien muutokset voivat aiheuttaa, itsekin voisin kertoa monta esimerkkiä, mutta en nyt käytä meidän kaikkien yhteistä aikaa siihen. Haluan joka tapauksessa muistuttaa, että mietinnössä korostettu luottamuksen rakentaminen, uusien toimintamuotojen etsimisessä vaatii usein hienotunteisuutta ja seurakunnan työntekijöistäkin kenties astumista totuttujen menettelyjen ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Sivulta 62 alkaen on aivan oikein korostettu seurakuntaa kirkkomme toiminnan perusyksikkönä. Miten tärkeää olisikin, että kirkon ensisijaiset kasvot näyttäytyisivät ihmisille juuri esimerkiksi tutun papin, diakonissan tai nuoriso-ohjaajan kasvoina. Silloin kirkosta eroaminenkin olisi tunnetasolla varmasti paljon vaikeampaa, kun jos kirkko näyttäytyy ensimmäisenä jonkun itselle ei-henkilökohtaisesti tutun kirkon johtohahmon tai poliitikon kasvoina, ja kirkosta käydään netissä eroamassa, kun joku tämän henkilön poliittinen tai teologinen mielipide ei itseä miellytä.

Otan vielä kantaa eräisiin hallinnollisiin ja luottamuselimiä koskeviin kysymyksiin. Ensinnäkin pidän hyvänä, että seurakuntayhtymissä esitetään käytäväksi kahdet vaalit jatkossakin, se on demokratiaa. Se ei ole niin monimutkaista, kuin joskus halutaan tuskailla. Niitä hylättyjen äänien määriä voidaan kyllä vähentää äänestysteknisin keinoin, kuten olen tainnut viime kaudella esittääkin. Miksi ei voi olla käytössä vain yksi äänestyslappu, jossa selväsi lukee toisen ympyrän kohdalla yhteiseen kirkkovaltuustoon ja toisen, että seurakuntaneuvostoon, myös värejä voidaan käyttää niissä äänestyslapuissa. Tuolla Yhdysvalloissa on viime yönä äänestetty presidentinvaalien ohella. Näissä vaaleissa monissa osavaltioissa useissa eri henkilövaaleissa samalla lapulla ja eiköhän ne kaikki tehtävät ole siellä ihan mukavasti tulleet täytetyiksi.

 

Sivulla 74 esitetään itsenäisten seurakuntien kirkkoneuvostojen lakkauttamista, miksi. En löydä riittäviä perusteluita. Tulee mieleen, että no, jotakin muutosta piti nyt vain tännekin keksiä, mutta mitkä ovat hyödyt. Ei kaikkea seurakunnassa kirkkovaltuusto voi ratkaista, joten muutos voisi helposti johtaa viranhaltijoiden vallan kasvuun seurakuntien päätöksen teossa. Samoin esitetään hiippakuntavaltuustojen lakkauttamista. Pohdin yksinkertaisena ihmisenä, että onko ratkaisu kirkon ongelmiin aikana, jolloin maallikoiden vastuuta korostetaan, juuri maallikkoenemmistöisten toimielinten lopettaminen. Hiippakuntavaltuustot ovat toimineet vasta vuodesta 2004 lähtien, antaisi aika poukkoilevan kirkollisesta päätöksen teosta, jos ne nyt lopetettaisiin. Emmekö voisi vielä miettiä pikemminkin niiden roolin ja tehtävien kehittämistä mielekkäämmäksi.

Nuorten edustamisen parantamista on pohdittu useassakin kohdin, myös kirkolliskokouksen nuori edustaja käytti tästä asiasta äsken ansiokkaan puheenvuoron. Kirkkovaltuustojen yhteyteen valittavat nuorten edustajat, vähän samaan tapaan, kuin monissa kunnissa valitaan nuorisoneuvostojen edustajat kuntien luottamuselimiin, voivat tuoda nuorten näkemyksiä päätöksentekoon. Tämä on lähtökohtaisesti kannatettavaa asia. Mutta eri asia sitten on, että useimmat nuoret haluavat seurakuntaan dynaamisempia vaikutustapoja kuin istua kirkkovaltuustossa tilinpäätöstä hyväksymässä. Kirkolliskokouksen vaaliin tehty esitys kiintiönuorten valitsemisesta kirkolliskokoukseen on sen sijaan ongelmallinen ja vähän populistinenkin ratkaisuesitys koettaa nostaa kirkon imagoa nuorten kirkkona. Parempia tapoja nuorten osallisuuden edistämiseen varmasti löytyy. Epäselväksi esityksessä jää, valittaisiinko nuori ohitse eri listojen suhdelukujen, mikä vääristäisi äänijakauman mukaista vaalitulosta, kun kirkolliskokousta muutenkin esitetään pienennettäväksi. Kiintiöpaikat voisivat johtaa myös siihen, ettei nuoria ehdokkaita äänestettäisi enää juuri ollenkaan, kun sanottaisiin, että valitaanhan ne muutenkin. Haluan tähdentää sitä, onko se jonkun mielestä naivia, mutta tähdennän silti, kirkon tulevaisuutta ei ratkaise se, kuinka paljon kiintiönuoria on kirkolliskokouksessa, vaan kuinka paljon tässä kirkossa on Jeesukseen uskovia nuoria.

Olin itse ehdokkaana kirkolliskokoukseen ensi kerran vuonna 2008 23-vuotiaana, en tullut valituksi, eikä se tuntunut väärältä, kun kannatus ei riittänyt. Kun tulin kotiin, sanoin äidille, että minä saan Kemijärveltä viisi ääntä, niitä yksi oli omani ja tämä toteutui, koska silloin vielä tuomiokapituli antoi seurakuntakohtaiset äänimäärät. Nyt niitä ei enää valitettavasti minulle annettu, enkä jaksanut lähteä käräjöimään, vaikka valituskelpoisen päätöksen siitä pyysin. Raamatussa kuulemma lukee, että pitää miettiä kaksi kertaa ennen kuin lähtee käräjöimään riitapuolensa kanssa. Joka tapauksessa olisi tuntunut hieman epäreilulta, että minut olisi valittu jonkun enemmän kannatusta saaneen henkilön ohitse vähän kuin säälistä kiintiönuorena. Neljä vuotta myöhemmin 27-vuotiaana kampanjoin paremmin ja olin saanut neljä vuotta lisää kokemusta, niin seurakunnan luottamushenkilönä kuin elämästä yleensäkin ja tulin valituksi.

 

Kiitän mietintöä rohkeudesta parokiaalisuuskysymyksen pohtimisessa, en siihen mene nyt tässä sen syvällisemmin, totean vain, että eikö sentään parempi protestikeino ole seurakunnan vaihto kuin koko kirkosta eroaminen?

 

Lopuksi vielä muutama sana tästä kirkolliskokouksesta, meille niin rakkaasta toimielimestä. Mielestäni on tärkeä muistaa kirkolliskokouksen luonne ja tehtävät, kun sitä koskevaa sääntelyä kirkossa luodaan. Kirkolliskokousedustajien määrän pienentäminen johtaisi alueellisen kattavuuden ja Suomen siionin erilaisten hengellisten piirien edustuksen vähenemiseen tässä toimielimessä. Olisiko tämä näinä aikoina hyväksi. Eipä tästä taitaisi paljon säästöäkään tulla, kun kirkolliskokous kuitenkin kokoontuisi vastaavasti useammin ja niin sanotusti vaihtopenkille vuorollaan heitettävät piispatkin tuotaisiin kuitenkin kokoukseen läsnäolo- ja puheoikeudella. Sinällään tietysti kaikista toimielimien kokouskuluista ja yleensä kirkon edustuskuluista löytyisi varmasti paljonkin säästettävää. Näin paavin Ruotsin vierailun jälkitunnelmissa voisi todeta, että paavi Franciscus nauttii suurta suosiota, kun hän on omalla vaatimattomalla esimerkillään näyttänyt miten hallinnon kuluissa voidaan säästää. Meidän tunnettava suuri vastuu siitä, kun käytämme veronmaksajien rahoja. Leiviskämme hoitamisesta vastaamme heille ja viime kädessä kirkon Herralle.

Mietinnössä todetaan yhtäältä, että keskusteluja kirkolliskokouksessa pitäisi vähentää ja toisaalta sitten pitäisi istuntoviikon aikana järjestää iltakouluja, joissa keskusteltaisiin ilmeisesti niin sanotusti ohi pöytäkirjan. Minä ainakin haluan, että keskustelumme ovat mahdollisen avoimia ja tulevat myös yleisön tietoon. En myöskään kannata mitään puheenvuorojen ennakkosensuuria Englannin kirkon mallin mukaan, mihin mietinnössä on viitattu. Hämmensi myös lukea mainintoja koeäänestyksistä ja neuvottelutauoista. Meillä päin niitä neuvottelutaukoja sanotaan junttaustauoiksi. Jos on ongelmia siinä, että kokousväki ei ymmärrä mistä äänestää, niin puheenjohtajan tehtävä on ilmoittaa äänestysmenettely ja tehdyt ehdotukset niin selkeästi, että jokainen kokousedustaja ymmärtää äänestyksen merkityksen. Siihen ei tarvita mitään kokoustaukoja, muihin asioihin voi tarvita. Aloitteitakaan en lähtisi suoralta kädeltä karsimaan, mutta kaikkia ei tarvitse valmistella niin raskaalla koneistolla. Jos vaikka tehdään aloitteita asioista, joita on edellisillä kokouskausilla käsitelty perusteellisesti, niin pyöräähän ei tarvitse keksiä joka kaudella uudestaan, vaan voidaan viitata aikaisempiin mietintöihin. Ei tämä maailma nyt aina niin paljon muutu.

Ehkä puheenvuoroni ylitti tämän tulevaisuuden kirkolliskokouksen puheenvuoroille esitetyn viiden minuutin maksimiajan, mutta nämä asiat halusin tuoda esille. En tämän viikon aikana ainakaan näin pitkää puheenvuoroa pidä toista. Kiitos.