IMG_0056-normal.jpg

Otin tämän kuvan juhannuspäivänä kotikylässäni Kemijärven Levärannalla. Kuva on nykyään isovanhempieni kotina olevan Vanhan Kiherin (alkujaan Gehör) pihapiiristä.

Ainakin Levärannalla lähes kaikissa taloissa, joissa on lipputanko, näkyi olevan myös Suomen lippu nostettuna salkoon. Kauniissa maaseutumaisemassa se todellakin kruunaa juhlapäivää.

Suomen lippua katsoessani mietin, että mitä todella merkitsee, että se liehuu edelleen - ja millä hinnalla se on lunastettu. Onhan monia runoja ja lauluja kirjoitettu siniristilipun merkityksestä, mutta kyse on aiheesta, joka ei voi kulua loppuun.

En ole lähtöisin perinteisestä ydinperheestä enkä voi sanoa, että kasvuympäristöni olisi ollut erityisen uskonnollinen. Mutta minut kasvatettiin kunnioittamaan Suomen kansan perusarvoja - koti, uskonto ja isänmaa. Olen kiitollinen siitä, että minua ei kasvatettu ns. arvoneutraalissa ilmapiirissä. Koulussa laulettiin lippulaulu pihalla itsenäisyyspäivän pakkasissa ja kevätjuhlissa suvivirret.

Nykyinen hyvinvointimme ja pohjoismaisen vapaan talonpojan arvoihin perustuva yhteiskuntajärjestyksemme on lunastettu kalliilla hinnalla. Ajattelin vuonna 1880 perustetun sukutilan pihalla, miten suuria uhrauksia siitäkin talosta on jouduttu antamaan isänmaan vapauden tähden.

Tilalla aikanaan asunut isoukkini isä Krister (Risto) Adolf Kaisamatti oli mukana vuoden 1918 tapahtumissa, vapauttamassa Kemijärveä punakaartilaisvallasta. Hänen veljensä, Kemijärven kunnalliskodin johtaja Matias Albin (Alpi) kuoli näiden tapahtumien yhteydessä punaisten murhaamana.

Risto Kaisamatin poika, isoukkini Janne Kaisamatti, palveli viime sotien aikana sotilaspoliisina ja hänen vaimonsa, vuonna 2009 kuollut Hulda-mummini, kuului Lotta Svärdiin ja oli mukana kotirintamanaisten toiminnassa. Isoukkini veli, Kiherin tilan toinen poika, sen sijaan joutui rintamalle ja palasi sieltä Kemijärvelle arkussa, jonka kanteen oli kirjoitettu "ei saa avata". Hulda-mummi menetti myös veljensä jatkosodassa.

Niinpä tuossakin mummolan pihanurmella leppoisana kesäpäivänä saatoin ajatella erään sota-ajan kokeneen naisen sanoin: "Tämän maan jokainen neliömetri on pyhää maata. Se on verellä lunastettua."

Isänmaallisuus ei ole mitään epätervettä nationalismia. Siihen kasvattaminen on kansalaisvelvollisuus. Oma kulttuuri, omat juuret on tunnustettava ja tunnettava. Kansallista etua on puolustettava - tehdäänpä se yksilötasolla vaikka ostamalla suomalaista ruokaa tahi valtiollisella tasolla Euroopan Unioniin tai kansainvälisiin sitoumuksiimme liittyviä päätöksiä tehtäessä.

Jos me emme itse omaa etuamme puolusta, niin ei sitä kukaan muukaan tee. Maailmaa ei kannata kuvitella kauniimmaksi paikaksi kuin se on.

Monet nuoret nykyään kavahtavat isänmaallisuudesta puhumista. Monikulttuurisuudesta ja kansainvälistymisestä yms. saa kyllä puhua, mutta isänmaallisuus tuntuu käsitteenä olevan sellainen, että sen käytön kenties pelätään leimaavan joko äärioikeistolaiseksi tai muuten fanaattiseksi ihmiseksi.

Minulle monikulttuurisuuden ylikorostaminen puolestaan on aina tuntunut hankalalta. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu jo itsessään olennaisena osana se, että tähän maahan on tultu ja täältä on lähdetty. Erilaisia vaikutteita on saatu niin idästä kuin lännestä ja erilaisten kulttuuripiirien vaikuttamat ihmiset ovat voineet ja voivat elää, asua ja tehdä työtä maassamme.

Kuten sanoin aikanaan kaupungin itsenäisyysjuhlassa pitämässäni puheessa: "Suomalaisuuteen kuuluu erottamattomana osana myös erilaisuuden suvaitseminen, niin kauan kuin sillä ei pyritä muuttamaan isänmaamme olennaisinta perustaa."

Joskus minusta on tuntunut hirvittävän surulliselta nähdä joskus, miten omia juuria joskus suorastaan hävetään. Pelätään, että veteraanien perinnöstä puhuminen on Perussuomalaisten äänien kalastelua tai koetetaan välttää isänmaa-käsitteen käyttöä. Mutta isänmaa ja isänmaallisuus eivät ole minkään puolueen yksinoikeuksia, vaan ne kuuluvat meille kaikille.

Maalaisliitto-Keskustan henkinen isä, kirjailija Santeri Alkio oli tuskin kenenkään mielestä mikään kansalliskiihkoilija. Viimeisinä elinaikoinaan hän työskenteli fasistisen lapuanliikkeen nousua vastaan ja kantoi syvää huolta kansallisuusaatteen nimissä toimineen äärioikeistolaisuuden noususta maassamme.

Hän ei silti sekoittanut tervettä isänmaallisuutta tällaiseen toimintaan. Viimeisinä elinhetkinään heinäkuussa 1930 Santeri Alkio laati kirjoitussarjaa isänmaa-käsitteen merkityksestä. Tässä hän varoitti siitä, miten sosialistit halusivat korvata isänmaallisuuden luokkatietoisuudella. Isänmaallisuuden tajunta ei saanut kadota sen iskulauseen kustannuksella, että "kaikki kansat on veljet keskenään."

Alkio piti tärkeänä, että varsinkin nuorisolle annettavassa opetuksessa isänmaa-käsitettä tulisi korostaa enemmän. Hän varoitti seurauksena olevan, että "isänmaallisuus on ihmiskulttuurista vähitellen poisjuurrutettu käsite, joka kuuluu vain alkuperäiseen kulttuuriin --- ja häviää sitä mukaa kuin sivistys tekee sen kokonaan tarpeettomaksi". (Alanen 1976: Santeri Alkio, s. 691)

Nämä kysymykset olivat varmaankin Santeri Alkion viimeisiä ajatuksia. Noustessaan kirjoituskoneen äärestä hän tuupertui lattialle aivohalveuksen kohtaamana. 

Santeri Alkion elämäntyö kattoi toki valtavan paljon muutakin. Mutta myös tätä isänmaallisuuden ja isänmaa-käsitteen merkitykseen sisältyvää opetusta, jokaiseen aikakauteen sovellettuna, meidän on syytä vaalia.