Olen lähdössä Suomen Keskustan puoluekokoukseen viidettä kertaa. Ensimmäisen kerran osallistuin Hämeenlinnan puoluekokoukseen vuonna 2002, sitten olivat vuorossa Tampere 2004, Oulu 2006 (jolloin juhlittiin satavuotiasta Maalaisliitto-Keskustaa) ja Joensuu 2008. Tänä ajanjaksona vain Helsingissä järjestetty ylimääräinen puoluekokous syksyllä 2003 jäi väliin, sillä olin tuolloin armeijassa. Me lappilaiset saimme vähän aikaa sitten tiedon, että seuraava puoluekokous järjestetään Rovaniemellä kesäkuussa 2012.

Aikaisemmin olen lähtenyt puoluekokoukseen aina innostunein mielin. Kun suuren kansanliikkeemme ylin päättävä elin, puoluekokous, on koolla, eletään todellista kansanvallan juhlaa. Äänivaltaisia puoluekokousedustajia meidän kokouksiimme tulee ympäri maata aivan eri määrin kuin esimerkiksi SDP:n puoluekokoukseen. Muutama viikko sitten pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa oli noin 500 äänivaltaista edustajaa. Meillä määrät liikkuvat 1500 ja 2500 edustajan välillä. Laaja kenttäväki on siis todella kattavasti edustettuna.

Tällä kertaa en valitettavasti ole suuntaamassa Lahden puoluekokoukseen kovin hyvillä mielin. Olen näinä kymmenenä vuotenani politiikassa kokenut monenlaista, mutta viime viikko oli sillä saralla yksi raskaimmista, joita olen käynyt läpi. Se keskustelu, jota valtakunnallisessa mediassa on edeltänyt puoluekokoustamme, on ollut kaikki ennakko-odotukset ala-arvoisuudessaan ylittävää ja subjektiivisuuden tunnusmerkit kirkkaasti täyttävää. Vähänkään tasapuolisesti ajattelevalle ihmiselle ei pitäisi olla enää epäselvää, kohteleeko suomalainen media tasa-arvoisesti kaikkia valtiollisia puolueitamme. Vai oletteko huomanneet, että SDP:n tai Kokoomuksen puoluekokouksien edellä käytäisiin tällainen ajojahti? SDP:n Jungnerista tuli hetkessä median lemmikki. Kokoomuksella on muuten samana viikonloppuna kuin Keskustalla puoluekokous, mutta sitä ei taida kukaan edes muistaa.

Ennen viime joulua pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti, ettei tavoittele jatkokautta Suomen Keskustan puheenjohtajana eikä siten ollen pyri kolmannelle kaudelle pääministeriksi. Aikaisemmin hän oli antanut ymmärtää tavoittelevansa vielä jatkokautta niin puheenjohtajana kuin pääministerinä. Vanhasen päätös oli varmasti puolueen edun mukainen. Raskas hallitusvastuu oli syönyt kannatusta. Eduskuntavaalivoitto vanhalla puoluejohdolla vaikutti hyvin epätodennäköiseltä. Myös inhimilliset syyt puolsivat vaihdosta. Ihminen ei ole kone ja pääministerin tehtävä meidän oloissamme on epäilemättä hyvin uuvuttava.

Puheenjohtajaehdokkaat

Kun Vanhasen luopumisilmoitusta oli hetki makusteltu, tuotiin esiin selvinä ennakkosuosikkeina uudeksi puheenjohtajaksi Paula Lehtomäki ja entinen puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki. Oma suosikkini alkuvaiheessa oli Euroopan parlamentin jäsen Riikka Manner. Useiden muiden keskustalaisten tavoin pyysin häntä asettumaan puheenjohtajaehdokkaaksi. Raikkaana ja uutena kasvona, mutta perinteisiin keskusta-arvoihin nojaavana hän olisi voinut tuoda meille uutta kannatusta ja samalla vahvistaa perinteisen maakuntaväen luottamusta puolueeseemme. Riikka kieltäytyi tällä kertaa, mikä pienen lapsen äidiltä on ihan ymmärrettävää, mutta oletan, että hän tulee aikanaan tekemään vielä suuria palveluksia isänmaalle puolueen ja valtakunnan johtotehtävissä.

Puheenjohtajakisaan tuli lopulta mukaan viisi henkilöä. Nykyisestä hallituksesta kolme ministeriä lähti mukaan kisaan – Mari Kiviniemi, Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen. Kansanedustajista tuli mukaan vielä Timo Kaunisto. Eduskuntaryhmän ulkopuolelta kisaan on ilmoittautunut lisäksi helsinkiläinen diplomi-insinööri Seppo Rantamaula.

Koska puheenjohtajavaali tullaan käytännössä käymään kolmen ministerin kesken, vertailen tässä lähinnä heidän ominaisuuksiaan. Jokaisella heistä on pitkä ura takanaan. Pekkarinen ja Väyrynen tietysti ovat aiemmin mukaan tulleina keränneet Kiviniemeen verrattuna huomattavamman kokemuksen. Mari Kiviniemi on toiminut kansanedustajana 15 vuoden ajan. Hän on ollut edellisessä hallituksessa ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä Paula Lehtomäen äitiysloman sijaisena ja nykyisessä hallituksessa hallinto- ja kuntaministerinä. Ministeripäiviä hänelle on kertynyt (9.6.2010) yhteensä 1331. Valtiotieteen maisteri Mari Kiviniemi toimi aikaisemmin myös Keskustan varapuheenjohtajana, mutta Joensuun puoluekokouksessa 2008 hän menetti tämän paikan hävittyään äänestyksessä haastaja Tuomo Puumalalle.

Eduskunnan terrieriksi kutsuttu Mauri Pekkarinen puolestaan on istunut Eduskuntatalon suuressa salissa ja pitänyt sisukkaita puheitaan Arkadianmäellä 31 vuoden ajan. Hänet muistetaan Esko Ahon hallituksen sisäministerinä ja Vanhasen hallituksissa hän on toiminut kauppa- ja teollisuusministerinä ja nykyisin elinkeinoministerinä uuden tittelin mukaisesti. Ministeripäiviä on koossa 4060. Koulutukseltaan Pekkarinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Keskustan johtoon hän ei ole aikaisemmin pyrkinyt, vaikka onkin muutoin melkoinen puoluekonkari.

Kokemuksensa puolesta ehdokkaista ansioitunein on valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen. Hän nousi kansanedustajaksi 23-vuotiaana ja tuli hyvin pian kaikkien aikojen suurimman suomalaisen, presidentti Urho Kekkosen, lähipiiriin. Kansanedustajana Paavo Väyrynen on ollut yhteensä 36 vuoden ajan, joista kahdeksan vuotta Euroopan parlamentin jäsenenä, missä hän toimi yhteensä 12 vuotta. Paavo Väyrynen on toiminut ministerinä seitsemässä eri hallituksessa, useimmiten ulkoasiainministerinä. Ministeripäiviä on Väyrysellä yhteensä 5619, mikä on enemmän kuin yhdelläkään toisella elossa olevalla suomalaisella. Kaikkien aikojen ministerilistallakin hän on kolmantena, edellään vain Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen. Karjalaisestakin hän on menossa ohi joidenkin kuukausien kuluttua. Puolueen johtotehtävistä hänellä on ainutlaatuinen kokemus: vuodesta 1972 lähtien hän toimi Keskustan varapuheenjohtajana ja vuonna 1980 hänet valittiin puheenjohtajaksi. Tämän jälkeen hänet valittiin puheenjohtajaksi yksimielisesti neljä kertaa, kunnes hän vapaaehtoisesti luopui paikastaan vuoden 1990 puoluekokouksessa.

Ratkaisevat erot

Olen siinä käsityksessä, että kuka tahansa näistä kolmesta ministeristä kykenisi hoitamaan ne tehtävät, jotka pääministerille kuuluvat. Kenelläkään ei pitäisi olla tiedollisia tai älyllisiä puutteita sen suhteen. Mutta millaista politiikkaa he tekisivät, millaisten arvojen pohjalta he Suomea johtaisivat ja miten he kykenisivät suuntaamaan Keskustan takaisin vaalivoittojen tielle? Siinä alkaakin sitten jo eroja löytyä ehdokkaiden välille.

Peruslinjauksiltaan Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen ovat lähempänä toisiaan kuin Mari Kiviniemeä. Väyrynen ja Pekkarinen ovat maakuntien miehiä. Heidän poliittista toimintaansa on ohjannut halki vuosikymmenten aito halu pitää koko Suomi asuttuna ja elävänä. Kaikkihan tätä fraasia hokevat, mutta kenellä riittää rohkeutta sen toteuttamiseen, onkin jo eri juttu.

Selkeästi linjajaot keskittämis- ja hajauttamisideologioiden välillä ovat näkyneet viime vuosien alue- ja kuntapolitiikassa, josta mainio esimerkki on operaatio ”Sipoon ryöstö”. Vastoin kunnallisen itsehallinnon periaatetta Sipoosta lohkaistiin valtion toimesta huomattava osa Helsingin kaupunkiin. Perusteena tälle oli Helsingin metropolialueen kehittäminen. Ei siis Keskustankaan mielestä Helsinkiin ole vielä ahdettu tarpeeksi maakuntien väkeä, kun Itä-Helsingin lähiöille täytyi saada lisää elintilaa. Onneksi tätä päätöstä vastusti kaksi ryhdikästä ministeriä, Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen. Mari Kiviniemi puolestaan kannatti tätä metropolihanketta lämpimästi.

Valinta uudeksi puheenjohtajaksi tulisi tehdä siis Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen välillä. Miksi näistä kahdesta valitsen Paavo Väyrysen? Siksikö, että hän on lappilainen? Tietysti koen, että olisi suoranainen lottovoitto saada oman maakunnan mies pääministeriksi. Mutta jos hänen linjansa olisi vääränlainen, en tukisi häntä alueellisista syistä. Sellaisiakin nuoria poliitikkoja on, jotka tukevat ehdoitta aina omien alueittensa ykkösmiehiä oman poliittisen uran voittoja ja mahdollisia avustajanpaikkoja kärkkyen. Kemijärven keskustalaiset voivat todistaa, että olen omalla nimelläni esimerkiksi eduskuntavaaleissa kannattanut muita henkilöitä kuin niitä paikallisia ehdokkaita, jotka olen kokenut kakkossarjalaisiksi. Ei minulle näissäkään vaaleissa olisi ongelma tukea muuta kuin oman alueen ehdokasta, jos sellaisen parhaaksi kokisin.

Paavo Väyrysen paras ominaisuus on se, että hänellä on selkeä kokonaiskäsitys siitä, mihin ja miten Suomea on johdettava 2010-luvulla. Kokemuksen tuoma aito asiantuntemus ja tieto ovat kypsyneet taidoksi vuosien myötä. Monen on vaikeata myöntää, että jos Paavo Väyrystä olisi uskottu 1990-luvun poliittisissa ratkaisuissa, ei Suomi olisi tässä tilanteessa. Euroopan Unionin liittovaltiokehitys ja EMU-jäsenyys ovat olleet virheitä. Olemme nyt Kreikan ja pian ehkä Unkarinkin velkojen maksumiehinä. Itsenäisyydestä on jäljellä vain rippeet. Kun menneisyyden virheitä korjataan, eikö olisi syytä valita tehtävään mies, joka näki jo silloin, mitä tuleman pitää.

Iän myötä Paavo Väyrynen ei ole tullut taantumukselliseksi, vaan pikemminkin radikalisoitunut. Hänen ajattelussaan korostuu vahva globaali yhteisvastuu, joka näkyy hänen uudistusmielisinä avauksinaan kehitysyhteistyöpolitiikkaa koskien. Paavo Väyrysen pienyhteisöjä korostava ajattelutapa on ihmisille hyvä niin meillä kuin muualla monessakin mielessä, ei vähiten luonnontaloudellisesti. Paavo Väyrynen on myös yksi niitä harvoja poliitikkoja, jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa nykyisen ”thorsilaisen” maahanmuuttopolitiikan. Haluammeko todella kulkea sitä tietä, jonka päässä ovat palavat lähiöt (ja suljetut Linnanmäet) ja suvivirren kieltäminen, jos yhteiskuntaan sopeuttamisessa ei yritetäkään onnistua ja jos luovumme suomalaisen kulttuurin ja elämänmuodon puolustamisesta? Myös tähän kysymykseen otamme kantaa Lahden puoluekokouksessa.

Arvokysymyksissä Paavo Väyrynen on omaksunut kestävät mielipiteet, jotka ovat mm. yhteneväisiä kristillisen perhekäsityksen kanssa. Avioliitto on tarkoitettu miehelle ja naiselle; vain tämä kombinaatio voi tuottaa jälkeläisiä. Paavo Väyrynen ainoana puheenjohtajaehdokkaista ei ole kannattanut homo- ja lesboparien adoptiota, mikä on myös Keskustan viime puoluekokouksen virallinen kanta eräiden liberaalien puoluejohtajien näkemyksistä huolimatta. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus äitiin ja isään. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja jo luonnonlait sanelevat, että se perustuu miehen ja naisen väliseen parisuhteeseen. Kyse ei ole ihmisoikeuksien polkemisesta, vaan lasten oikeuksien puolustamisesta ihan normaalin maalaisjärjen pohjalta. Niitä epäkohtia, joita samaa sukupuolta olevien taloudet ovat kohdanneet, on onnistuttu hyvin poistamaan nykyisen parisuhdelain nojalla.

Miksi Paavo Väyrystä sitten niin paljon vastustetaan? Olen joskus kuullut sellaisen ajatelman, että kateus pitää ansaita. Se sopii aika hyvin myös Väyryseen. Paavon ongelma, jos sitä siksi voidaan kutsua, on toki ollut se, ettei hän ole pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Kun hän on kokenut olevansa oikeassa, ei hän ole epäröinyt tuoda näkemyksiään esille. Hänet on tunnettu ns. tahtopoliitikkona, mitä sanaa on joskus pidetty lähes kirosanana. Kuitenkin sillä tahtopolitiikalla syntyi aikanaan tuloksia ja kerättiinpä kannatustakin. Nyt puhutaan vain konsensuksesta ja kompromisseista – ja kannatustaso on pudonnut alemmaksi kuin vuosikymmeniin.

Voiko Paavon johdolla voittaa vaalit?

On sanottu, että Keskusta ei voi voittaa vaaleja vanhan puheenjohtajan johdolla. Tarvitaan nuorennusleikkaus. Valitettavasti puheenjohtajan vaihtaminen iältään nuorempaan ei tällä kertaa merkitsisi linjanmuutosta. Niin etevä nainen kuin Mari Kiviniemi onkin, hänen poliittiset linjansa ovat hyvin lähellä Matti Vanhasen linjoja. Jos siis halutaan entisenkaltaista politiikkaa, hänet tulee valita Keskustan puheenjohtajaksi. Todellinen muutos syntyy valitsemalla joko Mauri Pekkarinen tai Paavo Väyrynen. Uutispäivä Demarissa väitettiin juuri päinvastoin. SDP:n pää-äänenkannattaja kirjoitti, että Kiviniemen valinta merkistee pyrkimystä kannatuksen kasvuun ja Pekkarisen valinta entisellään pysymistä. Voi hyvin ymmärtää, miksi SDP:n lehti kirjoittaa tällä tavalla.

Ennen puoluekokousta on järjestetty monenlaisia gallupeja Keskustan puheenjohtajan valinnasta. Yhteistä niille ja olletikin niiden uutisoinnille on ollut Mari Kiviniemen ykkösaseman korostaminen. Näiden gallupien luotettavuus on vähintäänkin kyseenalainen. Todettakoon vain, että esim. Keskustan kentän ”syville riveille” suunnatuksi mainittu mielipidekysely, jonka MTV3 julkaisi joitakin viikkoja sitten, oli toista kuukautta vanha, vaikka sen väitettiin kertovan ”viime hetken” tunnelmista. Kysely oli osoitettu muka kaikkien Keskustan piiritoimikuntien jäsenille, mutta esimerkiksi äitini, joka kuuluu Lapin piiritoimikuntaan, ei kyselyä koskaan saanut. Lieneekö sattumaa, että moni muukin Paavo Väyrystä kannattava piiritoimikunnan jäsen jäi kyselyä vaille.

Oma lukunsa ovat olleet myös ns. ovensuukyselyt, joita on järjestetty Keskustan puheenjohtajapaneelien yhteydessä eri puolilla maata. Olisi mukava tietää, kuka Keskustassa ideoi tällaiset varjovaalit. Ensinnäkin kyselyssä kysyttiin, kuka pärjäsi paneelissa parhaiten, mutta tulokset uutisoitiin puheenjohtajagallupina. Voihan joku olla kuitenkin sitä mieltä, että sillä kertaa paneelissa esiintyi parhaiten toinen henkilö kuin jota hän varsinaisesti kannattaa puheenjohtajaksi. Paneelit järjestettiin lisäksi vain eräissä suuremmissa kaupungeissa ja esimerkiksi Paavo Väyrysen omassa piirissä, Peräpohjolassa, paneelia ei pidetty ollenkaan. Ministerin työhön liittyvien velvollisuuksiensa vuoksi Väyrynen ei voinut osallistua kaikkiin paneeleihin. Lisäksi saamieni tietojen mukaan samat ihmiset kulkivat Etelä-Suomessa paneelitilaisuudesta toiseen äänestäen useita kertoja. Onpa kerrottu myös, että eräs sosialidemokraatti olisi käynyt tilaisuudessa äänestämässä – ja äänesti muuten Kiviniemeä.

Kaikesta tästä huolimatta Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen yhteenlaskettu kannatus oli näissä ovensuukyselyissä reilusti yli puolet äänistä. Puoluekokousedustajien keskuudessa määrä on oletettavasti vielä suurempi. Koska Pekkarisen ja Väyrysen kannattajat todennäköisesti äänestävät oman ehdokkaan pudotessa mieluummin toista ehdokasta kuin Kiviniemeä, tehdään todellinen ratkaisu Väyrysen ja Pekkarisen välillä. Kumpi heistä tulee valituksi toiselle kierrokselle, valittaneen koko Suomen Keskustan puheenjohtajaksi.

Itse uskon, että Paavo Väyrysen johdolla Keskustan kannattajat ympäri maata voivat jälleen uskoa puolueeseen koko Suomen kehittäjänä ja tavallisen ihmisen edunvalvojana. On sanottu, että Väyrysen johdolla Keskusta ei voi saada kannatusta Etelä-Suomessa. Mutta mitä enemmän ns. city-liberaalit aatevirrat ovat saaneet puolueessa asemia, sitä enemmän kannatus on pudonnut Etelä-Suomessa. Mutta jos linjamme olisi reilusti alkiolais-kekkoslainen, se keräisi 5-10 % kannatuksen myös suurkaupungeista. Enempää emme sieltä tarvitsekaan, jos maakunnat pidetään elinvoimaisina. Kokoomuksen ja SDP:n kanssa emme voi suurkaupungeissa kilpailla. Ne ovat keskittämispuolueita, me hajauttamispuolue – ainakin meidän pitäisi olla!

Todisteena siitä, että vahva maakuntien mies voi saada kannatusta myös Ruuhka-Suomessa, olkoot se, että asuessaan Helsingissä ja Uudellamaalla Paavo Väyrynen sai kunnallisvaaleissa Helsingistä yli 5000 ääntä ja eduskuntavaaleissa Uudeltamaalta 22709 ääntä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Mari Kiviniemi sai viime kunnallisvaaleissa Helsingissä 2421 ääntä ja eduskuntavaaleissa Helsingissä 7835 ääntä.

On sanottu myös, että Paavo Väyrynen olisi vain vanhemman väen ehdokas. Tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Esimerkiksi lappilaisille keskustanuorille tehdyssä kyselyssä yli 60 % vastaajista kannatti Väyrystä. Tunnen henkilökohtaisesti useita eri puolilla maata asuvia nuoria, jotka tulevat äänestämään Paavo Väyrystä Lahdessa.

Puolueen jakautumisesta

On puhuttu, että Keskusta on jakautunut pahasti. Eräs vasemmistolainen ystäväni kysyi minulta, että perustatteko te nyt kaksi puoluetta. Toinen kaupunkilainen liberaalikeskusta ja toinen vanha kunnon maalaisliitto?

Tottahan se on, että puolueessamme on linjaeroja. Mutta niin on muissakin suurissa puolueissa, jotka ovat kehittyneet luokkapuolueista yleispuolueiksi. Sinällään se on luonnollista ja siedettävää, kun vain tietyt aatteelliset linjaukset ovat kaikilla yhteneväisiä. Nyt ongelmana on se, että puolueen ääripäät alkavat olla turhan kaukana toisistaan. Keskustassa on viime aikoina ilmennyt arvoliberaaleja virtauksia, jotka luultavasti kuuluisivat enemmän vanhaan Liberaaliseen Kansanpuolueeseen, jos se vielä olisi olemassa. Sillä, että näille liikehdinnöille annetaan suurta huomiota puolueessa, heikennetään perinteisen kannattajakunnan luottamusta siihen, että Keskusta toimii yhä alkiolaisen aateperinnön pohjalta.

Esimerkkinä tällaisesta ääriliberalismista mainitsen Edistykselliset keskustanaiset -nimisen yhdistyksen tekemät kannanotot. Tämä yhdistys esitti viime puoluekokoukselle homo- ja lesboparien täyttä adoptio-oikeutta, mönkijän poistamista kilometrikorvattavien kulkuneuvojen joukosta (sitä käytetään eniten juuri maaseutualueilla) ja kuohuviinin alkoholiveron alentamista, sillä Edistyksellisten keskustanaisten mukaan ”kohtuullisin määrin nautittuna kuohuviinillä on myönteisiä vaikutuksia koehenkilöiden sosiaalisiin taitoihin sekä kykyyn ratkaista ja kestää ongelmatilanteita.”

Mitähän tästä kaikesta sanoisi monien nuorten keskustanaisten esikuvanaan pitämä Kerttu Saalasti, joka oli maakuntahenkinen, raittiita ja terveitä elämäntapoja noudattanut, kristillis-siveellisen maailmankuvan omannut upea nainen? Kun kuulin viinaveron laskemiseen tähtäväästä, vieläpä vastenmielisesti muotoillusta aloitteesta, niin pohdin, että eikö alkoholi ole aiheuttanut tässä maassa tarpeeksi paljon pahaa ilman, että juopottelua pitäisi oikein puoluekokouspäätöksenä ihannoida? Luonnollisesti puoluekokous tyrmäsi kaikki nämä onnettomat aloitteet.

Mutta kun tällaiset äärilaidat lasketaan joukosta pois, niin uskon sentään, että kenttäväkemme on juurevaa, perinteisiin Keskusta-arvoihin turvaavaa joukkoa. Eriäviä näkemyksiä on, mutta tietty, murtumaton aatepohja on yhteinen. Tähän aatepohjaan kuuluu koko Suomen kehittäminen. Siitä tuskin on pohjimmiltaan juuri erimielisyyksiä. Kenttä on nyt vain saatu hämmennyksen tilaan kaikenlaisessa kuohunnalla, jota etelän media toki pitää aina yllä meitä vastaan, mutta jonka liekkeihin heitetään bensaa nyt omistakin riveistä, vieläpä puolueen johtohenkilöidenkin toimesta.
Keskustan aate on ainutlaatuinen. Puoluettamme ei voida tuhota ulkoapäin. Mutta itse voimme sen tuhota. Tämän tuntuvat muutkin nyt oivaltaneen. Ei anneta sen tapahtua. Tehdään Lahdessa itsenäiset ratkaisut, jotka koituvat puolueen ja isänmaan parhaaksi.

Mistä Lahden puoluekokouksessa on viime kädessä kysymys? Pitkäaikainen, ansioitunut keskustavaikuttaja Kyösti Virrankoski kirjoitti muutama päivä sitten osuvasti: ”Ensi puoluekokous on Keskustalle ratkaisevan tärkeä: hoitaako se vielä maaseudulle tärkeitä asioita, vai onko se samanlainen kuin muutkin puolueet; asutus ja voimavarat kasvukeskuksiin. Samalla puoluekokous joutuu ratkaisemaan, taipuuko se loanheiton edessä vai säilyttääkö se oman harkintavaltansa.”

Varapuheenjohtajavaalista

Puoluekokouksessa valitaan myös kolme varapuheenjohtajaa Suomen Keskustalle. Valitettavasti Keskustan varapuheenjohtajavaali on jäänyt täysin puoluesihteerikisan ja ”pääministerivaalin” varjoon. Kuitenkin Keskustan kaltaisessa kansanliikkeessä varapuheenjohtajillakin on suuri merkitys.

Täällä pohjoisessa laajin yksimielisyys on Antti Rantakankaan valinnasta. Hänet koetaan selkeästi maakuntien mieheksi. Toinen maakuntien miehenä tunnettu on kansanedustaja Hannu Hoskonen Itä-Suomesta. Keskustanuorten joukosta on asetettu kaksi ehdokasta – istuva varapuheenjohtaja, kansanedustaja Tuomo Puumala ja erityisavustaja Annika Saarikko. Molemmat ovat kampanjoineet esimerkillisen ahkerasti kiertäen ympäri maata ja heidän valintansa on täysin mahdollinen. Itse pyysin aluksi nykyistä Keskustanuorten puheenjohtajaa, Antti Kurvista, ryhtymään myös vpj-kisaan. Hän kuitenkin kieltäytyi. Keskustanaisten ehdokas varapuheenjohtajaksi on Elsi Katainen. Lisäksi varapuheenjohtajaksi on esitetty Varsinais-Suomesta diplomi-insinööri Andi Mwegeranoa.

Julkisuudessa ei ole tullut esiin, suostuuko joku puheenjohtajaehdokkaista varapuheenjohtajavaaliin, mikäli puheenjohtajan paikka menee ohi suun.

Puoluesihteerin valinnasta

Olen useissa blogikirjoituksissani kertonut kannattavani Jarmo Korhosta Keskustan puoluesihteeriksi. Tänään julkaistiin 25 eri puolilla Suomea asuvan keskustanuoren perustelut Korhosen uudelleenvalinnan puolesta.

Mainitun kirjoituksen allekirjoittajien joukossa on Lapin Keskustanuorten puheenjohtaja Katri Kulmuni. Olin todella iloisesti yllättynyt, kun kuulin, että hänkin on mukana kannanotossa. Katri Kulmuni tuli viime syksynä valituksi Keskustanuorten liittohallitukseen suurella ääntenenemmistöllä. Häntä äänesti varmasti moni sellainenkin keskustanuori, joka kannattaa nyt Lahdessa puoluesihteeriksi Laanista. Joku olisi voinut Katrin asemassa taktikoida ja olla hiljaa, jotta saisi kaikkien ryhmittymien suosiot osakseen. Mutta hän on toiminut rohkeasti siten kuin omassatunnossaan oikeaksi kokee. Tällaista menettelyä ihailen suuresti. Jos Korkein suo, hän voi päästä vielä hyvin pitkälle valtiollisessa elämässämme.


Haluan tässä lopuksi todeta sen kokemukseni, että aivan uskomaton on ollut sen ulkopuolisen paineen voima, jolla Keskustan puoluesihteerivaaliin halutaan puuttua. Tämä ajojahti on kuitenkin Korhoselle kunniaksi. Hyvää hyvyyttäänkö meitä ulkopuolelta neuvotaan? Vai onko Korhonen uhka joillekin – esimerkiksi muille puolueille?


Myös eräät puoluejohtoon kuuluvat henkilöt ovat suoraan tai epäsuorasti arvostelleet Korhosta ja vaatineet Laanisen valintaa. Koen tämän ainakin osittain kömpelöksi yritykseksi sysätä syyt puolueen nykytilasta puoluesihteerin niskoille.

Vielä kerran – Keskustan nykyinen kannatus ei johdu vaalirahajupakasta (jossa suurimpien virheiden tekijät ovat kyllä ihan muut henkilöt kuin Jarmo Korhonen) tai Keskustan jäsenrekisteriuudistuksesta (jossa siinäkin Korhonen toimi aivan oikein). Keskustan nykyinen kannatus johtuu siitä, että Keskustan kannattajat eivät luota puolueeseen etujensa ajajana. Heikosti hoidettu aluepolitiikka on tähän yksi tekijä. Puolueen johtohenkilöiden yksityiselämän skandaalitkaan eivät ole kannatusta kohottaneet. Näistä vastuussa ei ole Jarmo Korhonen. Ilman Jarmo Korhosta maakunnissa kannatuksemme olisi nykyistäkin heikompi.

Media tekee kaikkensa saadakseen Mari Kiviniemen ja Timo Laanisen valituksi. Luultavasti eduskuntaryhmän enemmistö on tällä samalla kannalla. Niin se oli vuonna 1981 Ahti Karjalaisen takana, kuten lähes koko puolue-eliitti. Mutta kenttäväki sanoi sanansa ja puolueen presidenttiehdokkaaksi valittiin selvin äänestysluvuin Johannes Virolainen. Valinta oli lopulta myös puolueen edun mukainen. Kyllä kansa tietää, jos se vain saa kaikki tosiasiat tietoonsa ennen päätöksiä.


Muistakaa, miksi tämä puolue on olemassa! Teemme Lahdessa ratkaisuja, jotka muovaavat koko isänmaamme kohtaloita. Pidetään se mielessä, kun kirjoitetaan harkitut nimet äänestyslippuihin.