Julkaisen tässä Kemijärvellä kaupunginvaltuustossa käyttämäni viimeisen puheenvuoron sekä viimeksi puheenjohtamani kirkkovaltuuston kokouksen avaushartauden. Jälkimmäinen on pääosin puheluonnoksestani jäljennetty teksti; hartauspuheissa yleensä olen puhunut hieman vapaammin myös puhetilanteessa mieleen nousevia asioita enkä välttämättä täysin sanasta sanaan kirjoittamaani luonnosta.

---

Puheeni Kemijärven kaupunginvaltuustossa koskien kaupunginjohtaja Olli-Pekka Salmisen johtajasopimuksen päättymistä 7.7.2014

Arvoisa puheenjohtaja!

Kaupunginhallitus ja kaupunginjohtaja ovat esityksen mukaan päässeet yhteisymmärrykseen johtajasopimuksen purkamisesta. Tässä tilanteessa kaupunginvaltuustolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tämä menettely – vaikka näillä kahdeksan kuukauden palkkaa vastaavalle summalle varmaan muutakin käyttöä tässä kaupungissa olisi.

Mutta tässä ollaan ja nyt ei muuta vaihtoehtoa ollut. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Arto Ojalan äsken kuvailema toiminta purkamisen toteuttamiseksi on ollut asianmukaista. Lausun tästä kiitokseni.

Kaupunginjohtajan virkaan liittyvät kysymykset ovat pitäneet Kemijärveä jo pitkään otsikoissa. Nyt päättyvät kaupunginjohtajuuskausi tuskin muodostui sellaiseksi kuin valintaa tehneet päättäjät tai virkaan valittu henkilö olivat odottaneet, saati toivoneet.

Nyt tehtävästään luopuvaa kaupunginjohtajaa on helppo syytellä ja kuitata koko tämä episodi yhden henkilön epäonnistumiseksi. Tällainen selitys tuskin tekee kuitenkaan oikeutta kaikelle eletylle elämälle. Kysyä siis sopii, annettiinko kaupunginjohtajalle koskaan tosiasiallisia mahdollisuuksia toimia työssään? Onko niin meillä luottamushenkilöillä kuin eräillä viranhaltijoillakin syytä vakavasti kysyä – teimmekö todella parhaamme kaupunginjohtajan tukemiseksi ja toimintaedellytysten luomiseksi, kun muistetaan taannoinen erottamisprosessi kaikkine vaiheineen – ei siis vain tämä kevät!?

Toivon, että me kaikki otamme opiksi nyt koetuista vuosista ja jatkossa muistamme, mitä työnantajana toimiminen julkisyhteisössä edellyttää.

Kuka sitten kaupunginjohtajaksi valitaankin, niin toivon, ettei Kemijärvellä koskaan enää anneta kaupunginjohtajalle – tai kenellekään muullekaan kaupungin työntekijälle – epävirallisia huomautuskirjeitä muutaman kaupunginhallituksen jäsenen toimesta ilman, että koko kaupunginhallitus asiaa käsittelee.

Toivon, ettei Kemijärvellä jatkossa anneta yhdellekään työntekijälle varoituksia ilman, että työntekijälle itselleen varataan tilaisuutta kertoa omaa näkemystään asioihin tai ilman, että varoituksessa yksilöidään, mihin tekoihin tai laiminlyönteihin varoituksen antaminen perustuu?

Toivon, ettei koskaan enää kaupungin puitteissa aleta järjestää tiedotustilaisuuksia, joissa medialle vihjaillaan todella raskaita syytöksiä kaupungin työntekijän käytöksestä ilman todisteita ja ilman, että asianomainen itse saa asiasta etukäteen tietoa.

En ala käydä enemmälti läpi kuluneiden vuosien tapahtumia. Totean vain, ettei Olli-Pekka Salminen helpolla Kemijärvellä päässyt.

En kannattanut Olli-Pekka Salmista aikanaan kaupunginjohtajaksi, vaan Janne-Veikko Perälää. Oman kaupungin poika ei kuitenkaan valtuuston enemmistölle kelvannut. Valintaprosessia mainostettiin avoimeksi, mutta lopulta tehtävään valittiin henkilö alkuperäisten hakijoiden ulkopuolelta, suuren innostuksen vallitessa. Toisella äänestyskierroksella myös Timo Alaräisäsen ja Tatja Karvosen kannattajat siirtyivät Olli-Pekka Salmisen taakse, joten hän tuli valituksi.

Nyt toivon avointa valintaprosessia, jossa ehdokkaat käydään tarkoin läpi ja ehdokkaat valitaan hakijoiden joukosta.

Mutta Olli-Pekka Salminen ei tietenkään ole vastuussa tuolloisesta hakuprosessista, vaan tuolloiset päättäjät. Kiitän Olli-Pekka Salmista hyvästä yhteistyöstä ja toivotan hänelle menestystä uusiin haasteisiin.

Kaupunginjohtajan paikka on syytä julistaa hakuun mahdollisimman pian. Toivon uudelle kaupunginjohtajalle lujaa luonnetta, hyvää paineensietokykyä ja voimia pysytellä ulkona erilaisista paikallispolitiikan valtakeskittymistä.

Toivon viisautta ja menneistä virheistä oppimista meille kaikille.

---

Hartauspuheeni kirkkovaltuuston kokouksen alussa 19.5.2014

Osallistuin Tampereella muutama viikko sitten kirkon nuorten seminaariin, jossa pohdittiin mm. miten kirkko voisi paremmin lähestyä nuoria. Jossakin työpajassa nousi esiin iskulause: ”Madalletaan kynnystä – korotetaan hengellisyyttä!” Tämän voi tietysti käsittää monella tavalla. On muistettava, että kirkkomme on kansankirkko. Tänne on voitava tulla pelotta ilman, että aletaan tehdä tutkimusta asianomaisen kristillisyyden määrästä ja laadusta. Mutta samalla on muistettava, ettei matalan kynnyksen kirkko saa tarkoittaa kirkkoa, joka piilottaa toiminnastaan ja tiedottamisestaan ydinsanomansa – lain saarnan ja Kristuksen evankeliumin.

Esimerkiksi Tuomas-messut, jotka ovat monissa seurakunnissa hyvin suosittuja, ovat mainio esimerkki ns. matalan kynnyksen toiminnasta, jossa uskon ydinsanoma on kuitenkin voitu pitää kirkkaasti esillä. Kaikkea tällaista kehitystyötä, jolla voidaan tavoittaa niitä kirkon jäseniä, jotka eivät yleensä kuluta kirkon penkkejä, on kirkossamme aktiivisesti jatkettava. Kirkko ei ole olemassa sisäpiiriään varten tai hallintoaan varten. Kertoohan Raamattukin, kuinka taivaassa iloitaan enemmän siitä yhdestä löydetystä kadonneesta lampaasta kuin niistä 99:stä, jotka jo valmiiksi laumassa määkivät.

Viime aikoina matalan kynnyksen toiminta kirkossa on ymmärretty monenlaisilla tavoilla. Minä ymmärrän hengellisyyden korottamisen siten, ettei kenenkään heikoksi kokemansa usko saa olla este ottaa yhteyttä seurakuntaan tai osallistua johonkin tapahtumaan. Jumalanpelko on kristillinen hyve, mutta kirkkoa ei tarvitse pelätä. Mitkään ulkonaiset uskovaisuuden tunnusmerkit eivät saa muodostua pääsyvaatimuksiksi seurakunnan toimintaan. Mutta hengellisyyden korottaminen ei saa merkitä sitä, että kristinuskon perussanoma katoaa näkyvistä. Päinvastoin – hengellisyys on korotettava sellaiselle tasolle, että Golgatan ristiltä paistava aurinko läpäisee kaikki kirkkomme kerrokset.

Kaikki kirkon toiminta rakentuu – tai ainakin sen tulisi rakentua – Raamatun ja kristillisen opin perustalle. Kirkko tekee toki paljon muutakin työtä kuin pelkkää evankeliointia, mutta kaikki työ on perusteltava kirkon ydinsanomasta käsin. Muutoin kansankirkostamme on vaarassa muodostua vain sosiaalityölaitos, joka linjaa oppinsa radikaalin sanomalehdistön ja valtiovallan edustamien poliittisten näkemysten mukaan. Tästähän mm. Lapin herättäjä Lars Levi Laestadius meitä jo reilut 150 vuotta sitten varoitti.

Olen saanut toimia kotiseurakuntani luottamustehtävissä nyt pian kahden valtuustokauden ajan. Edellä luettelemani haasteet kohtaavat myös meitä. Miten pidämme samalla kynnyksen matalana ja evankeliumin kirkkaana? Seurakunta ei saa olla vain sisäpiirin juttu, joka tyytyy kohdistamaan toimintansa ja voimavaransa vain seurakunta-aktiiveihin. Seurakunnan on mentävä kansan pariin. Jos ihmiset eivät tule kirkkoon, on kirkon edustajien mentävä sinne, missä ihmiset liikkuvat. Emme saa vain iloita heistä, jotka jo ovat mukana ja pitää toimintaperiaatteenamme – ”mehukestejä samanmielisille”. Mutta emme saa käsittää kansanomaisuutta kuitenkaan siten, että lähdemme luopumaan Golgatan murtumattomasta perustasta ja määrittämään kirkon murtumattomia oppeja huutoäänestysten perusteella.

Tulevaisuudessa maallikoiden vastuu kirkon toiminnasta tulee kasvamaan. Tämä koskee myös meitä luottamushenkilöitä. Toivon, että niin työntekijät kuin luottamushenkilöt itsekin, näkisivät luottamushenkilöiden roolin kirkolle voimavarana eikä ”välttämättömänä pahana”.

Kun oma toimintani, ainakin tällä erää, Kemijärven seurakunnan luottamushenkilönä tänä vuonna päättyy, niin katson taaksepäin monenlaisin tuntein.

Olen ylpeä siitä, että kotiseurakuntani on pitänyt kiinni herätyskristillisestä perinnöstään ja monin tavoin myös kristillisistä perusarvoista. Mutta työtä kirkon korkean kynnyksen madaltamiseksi ja erilaisten kristittyjen luontevasti kohtaamiseksi on vielä paljon tekemättäkin.

Valehtelisin, jos sanoisin, että olen tyytyväinen kaikkiin kokemuksiini, mitä luottamushenkilönä olen kohdannut. Valehtelisin myös, jos sanoisin olevani tyytyväinen kaikkeen omaan toimintaani. Mutta opiksi eletty elämä. Uskon, että jokainen meistä on myös paljon saanut tästä toiminnasta, niin hengelliseen elämäänsä kuin muutoinkin. Kiitän teitä kaikkia yhteisistä kokemuksista ja elämän moninaisuudesta.

Lauloimme hartauden aluksi virren 289. Miksi valitsin tämän virren?

Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja,
ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin.
Jos luoksesi en pääse voittajana,
saan tappioni tuoda kuitenkin.

Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda!

Jos en voi katsettani sinuun nostaa
ja lapsen lailla jäädä turviisi,
saan katumuksen, tuskan alta pyytää:
Nyt minuun tartu, Vapahtajani!

(Kirsten Aagaard Hansen 1877. Suom. Ensio Kurki-Suonio 1921, Anna-Maija Raittila 1984. Virsikirjaan 1986.)

(Kyseinen virsi löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=oNttBCHNXSo)

Joitakin vuosia sitten näin nimittäin unen, jossa tätä virttä laulettiin Kemijärven kirkossa pidetyssä hengellisessä tilaisuudessa. Muistan hyvin, että kyseessä oli juuri tämä virsi ja unessa viereeni tuli istumaan henkilö, jonka kanssa olin tuolloin huonoissa väleissä. Koin, että tämä henkilö oli loukannut minua ja hän varmaankin koki samoin minusta.

Ihmettelin kovasti tätä unta, kun en halunnut ajatellakaan mitään unessani esiintyvään henkilöön liittyvää. Enkä ollut koskaan osallistunut hänen kanssaan yhdessä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin. Emme edes tunteneet toisiamme mistään uskonnollisista piireistä.

Ja olin ajatellut olleeni niin oikeassa, että olin suorastaan hyvä kristitty, kun olin antanut välien katketa. Sitä omanvanhurskautta meissä kristityissä kun tahtoo riittää!

Mutta niin vain kävi – ei omasta ansiostani – että sovinto tämän henkilön kanssa syntyi. Enpä olisi sitä uskonut. Jumala on ihmeellinen! Muistin silloin tuon unen.

[Myöhemmin tänä kesänä kävelin eräällä paikkakunnalla jumalanpalvelukseen – ja kadulla tapasin tämän saman unessani olleen henkilön. Hänkin oli tulossa kirkkoon. En ollut odottamassa häntä. Mutta kävelimme matkan yhdessä, istuimme samalle penkille – ja kirkossa laulettiin tuo sama virsi! Meitä totisesti johdatetaan, jos uskomme niin!]