Ottamassani kuvassa Vuokko ja Paavo Väyrynen, toivottavasti tuleva presidenttiparimme, ottavat vastaan keskustaväen suosionosoituksia kokouspaikan puhujalavalla. Oikealla Suomen Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi.

Osallistuin eilen Suomen Keskustan ylimääräiseen puoluekokoukseen ja sitä edeltäneisiin poliittisen valiokunnan sekä puoluevaltuuston kokouksiin.

Toisin kuin yleensä, en käyttänyt yhtään puheenvuoroa näissä kokouksissa. Sanoin ennen kokousta ystävilleni, että olen yli kaksikymmentä vuotta puhunut Paavo Väyrysen puolesta. Antaa nyt harjoitella niiden, jotka eivät sitä ole aikaisemmin vielä tehneet.

Keskustan ehdokkaan valintaprosessi ei sujunut tyylipuhtaasti. Sitä seikkaa on ihan turha salailla. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, että jotkut, varsinkin puoluejohtoa lähellä olevat tahot, halusivat kovasti jäsenvaalia. Mutta se asenne, jota jonkun verran ilmeni, että vastaehdokkaaksi on kaivettava melkein kuka tahansa - jopa joitakin täysin epäuskottavia nimiä nostettiin ainakin puolivakavissaan esiin - niin tämä asenne minua kyllä ihmetytti. Toisaalta, näin jälkikäteen pohdittuna, oli hyväkin, että Paavo Väyrystä tarkasteltiin todella kriittisesti omassa puolueessa. Hänen edellytyksiään ehdokkaaksi jouduttiin pohtimaan erittäin huolellisesti. Mahdollinen vastaehdokkaiden joukko yksi toisensa jälkeen katsoi lopulta parhaaksi vetäytyä kisasta. Heillä ei ollut voimia päihittää Väyrystä. Voi olla, että käyty prosessi, niin epämiellyttäviä piirteitä kuin se sisälsikin, kääntyy nyt Väyrysen vahvuudeksi. Keskustaväellä ei ole enää mitään syytä kääntää katseita muiden ehdokkaiden puoleen. Väyrynen taisteli tiensä ehdokkaaksi niin suuren paineen alla, että hänellä on kaikki edellytykset pärjätä myös itse presidentinvaalissa.

Eilinen päivä osoitti, että eletystä on opittu ja vaikeudet on käännetty vahvuudeksi. Poliittinen valiokunta ja puoluevaltuusto esittivät yksimielisesti Keskustan puoluekokoukselle, että puolueen presidenttiehdokkaaksi valittaisiin valtiotieteen tohtori, puolueen kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen. Puoluekokouksessa naisjärjestön, nuorisojärjestön, opiskelijajärjestön sekä kaikkien Keskustan piirien edustajat sekä useat yksittäiset puoluekokousedustajat kävivät kukin vuorollaan kannattamassa tätä esitystä. Yksimielisyys ei olisi voinut olla selkeämpää.

Yleiskeskustelun päätyttyä kokouksen puheenjohtajana toiminut kansanedustaja Mauri Pekkarinen totesi, että kaikissa kokouksessa käytetyissä puheenvuoroissa on esitetty tai kannatettu Paavo Väyrystä. Näihin esityksiin Pekkarinen yhtyi lämpimästi. Sen jälkeen koettiin juhlava hetki, kun valot sammutettiin ja valaistua keskikäytävää pitkin, korviahuumaavan musiikin soidessa ja keskustaväen aplodeeratessa sydämensä kyllyydestä, asteli vastavalittu presidenttiehdokas Paavo Väyrynen puolisonsa Vuokon kanssa. He nousivat lavalle, jossa puoluejohto kokonaisuudessaan onnitteli tulevaa presidenttiparia. Samalla lavalla käännettiin esiin Paavon vaalimainostaulut teksteillä - Koko Suomen presidentti - Koko kansan Paavo.

Ylen uutisissa todettiin, ettei keskustaväen riemulla ollut rajoja, kun presidentti ehdokas saapui saliin. Näin se todella meni. Surkeasti menneet eduskuntavaalit ovat painaneet mieliä, ja jo ennen vaaleja henki oli sellainen, että lähestulkoon hävetti olla keskustalainen. Se on monien tekijöiden summa, josta moni kantaa vastuun. Perussyy tähän kaikkeen on ollut se, että ihmiset, varsinkaan maakuntaväki, ei ole luottanut Keskustaan. Ja luottamus on horjunut siksi, että aate ei ole näkynyt tarpeeksi poliittisissa teoissa. Paavo Väyrynen on nimenomaan aatepoliitikko, joka on tutkinut keskusta-aatetta mm. lukuisissa kirjoissaan. Keskustan uusi nousu voi alkaa näistä presidentinvaaleista, jos ja kun keskustaväki nyt pitää kirkkaana mielessään, miksi tämä puolue on olemassa.

Presidentinvaaleissa tärkeintä ei tietenkään ole yhden puolueen sisäinen tilanne. Presidentinvaaleissa ratkaistaan paljossa Suomen suunta. Presidentin valtaoikeuksia on toki kuluneina vuosina leikattu, ihan liikaakin eduskunnan ja hallituksen hyväksi - sillä siellä valta kuitenkin on eniten määrättyjen puoluejohtajien käsissä, mutta presidentti on kuitenkin suoraan kansan valitsema. Silti presidentti on muutakin kuin keulakuva.

Presidentin tärkein tehtävä on Suomen ulkopolitiikan hoitaminen. Tietysti presidentti on myös armeijan ylipäällikkö, huomattava nimitysvallan käyttäjä sekä yhteiskunnallinen arvojohtaja ja keskustelunherättäjä. Näitäkään tehtäviä ei pidä väheksyä. Mutta ensisijainen peruste äänestettäessä tulisi valveutuneella äänestäjällä olla: kuka kykenee hoitamaan parhaiten Suomen ulkopolitiikkaa?

Kemijärven kaupunginvaltuuston pitkäaikaisimpiin valtuutettuihin kuuluva Lauri Haarahiltunen, joka on sosialidemokraatti, oli julkisesti Urho Kekkosen kannattaja ja valitsijamiesehdokas vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Kun häneltä kysyttiin, miten hän saattaa sosialistina kannattaa porvarillista ehdokasta, vastasi hän: en kannata Kekkosen sisäpolitiikkaa, mutta kannatan Kekkosen ulkopolitiikkaa, ja vaali on ulkopoliittista laatua. - Näin minäkin vastasin niille, jotka kauhistelivat, miten saatoin arvokonservatiivina kannattaa kirkosta eronnutta Setan entistä puheenjohtajaa tasavallan presidentiksi. Eihän se kovin helppoa ollut, mutta presidentinvaalia on tarkasteltava pää kylmänä ulkopoliittisena valintana. Suomen maantieteellinen asema Venäjän kyljessä pakottaa meidät siihen.

Muistamme, että Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956 presidentiksi yhden äänen enemmistöllä. Hänen vastaehdokkaansa oli K.-A. Fagerholm. Ulkopolitiikasta miehet eivät olleet kovin erimielisiä. Eräässä kirjassa Urho Kekkonen julkaisi hänelle mieluisia siteerauksia, joukossa myös poliittisilta vastustajilta. Yksi näistä lainauksista, joista Urho Kekkonen piti, oli K.-A. Fagerholmilta. Tämä oli eräässä puhetilaisuudessaan todennut - Suomen kansan elämän kannalta kaikkein tärkein kysymys on suhteemme itäiseen naapuriin. Joka ei sitä ymmärrä, hänen paikkansa on mielisairaalassa.

Kulttuurimme pohjautuu länsimaisiin arvoihin. Olen itse Suomi-Amerikka -yhdistyksen jäsen ja ainakin ystäväpiirini tuntee minut keskimääräistä eurooppalaista lämpimämpänä Yhdysvaltain ystävänä. Lähin viiteryhmämme tosin - EU:n, Venäjän tai Amerikan sijasta - ovat pohjoismaat. Pohjolan yhteistyö, nordiska samarbetet, se on meille hyvin arvokasta. Mutta Jumala on syistä, joita emme tiedä, antanut Suomen kansan asettua elämään kulttuuriltaan ja historialtaan meille vieraan, valtavan maan ja kansakunnan kylkeen. Se on muovannut Suomen kansan kohtaloita vuosisatojen ajan.

Joidenkin mielestä Kekkosen aikana veivattiin liiaksi levyä hyvistä ja luottamuksellisista suhteista Neuvostoliittoon. Kommunismi on nyt kaatunut, mutta se sama valtio on yhä naapurinamme. Ja paitsi että meidän kannattaa pysyä sen ystävänä, on meidän hyvällä ulkopolitiikalla ja kahdenvälisten suhteiden kehittämisellä mahdollista hyötyä monin tavoin mahtavasta itäisestä naapurimaastamme.

Meille itälappilaisille tämä merkitsisi esimerkiksi rautatieyhteyden kehittämistä Kantalahden rataan. Sillä olisi suuri vaikutus alueemme elinkeinoelämälle.

Sellaisille henkilöille, joiden mielestä Suomen tulisi liittyä sotilasliitto Naton jäseneksi, osallistua vieraiden valtioiden käymiin sotiin ja joidenka mielestä Kataisen hallituksen tavoittelema keskittämispolitiikka ja suomalaisten maakuntien tyhjentäminen ovat kannatettavia asioita, niin sellaisille henkilöille minulla ei ole edellytyksiä puhua Paavo Väyrysen puolesta. Heidän kannattaa äänestää Kokoomuksen Sauli Niinistöä.

Sen sijaan kaikille heille, jotka uskovat, että Suomen tie maailmalla on koeteltu, vakaa ja turvallinen ulkopolitiikka, olisi paljonkin sanottavaa. Heidän tulisi selvittää, kuka nykyisistä presidenttiehdokkaista voisi parhaiten johtaa Suomen ulkopolitiikkaa. Tämä edellyttää oikeansuuntaista ulkopoliittista linjaa ja riittävää kokemusta ulkopoliittisista tehtävistä.

Paavo Väyrysen linja on suora ja horjumaton. Hän on saanut oppinsa Suomen suurimmalta ulkopoliitikolta, presidentti Urho Kekkoselta. Hän edustaa sitä Paasikiven ajattelutapaa, että suomalaisten sotilaiden ei tarvitse kuolla vieraiden valtioiden välisissä sodissa. Ja sitä Urho Kekkosen omaksumaa ajattelutapaa, että Suomen kansan rooli maailmalla on lääkärin eikä tuomari osa. Tarja Halonen on pitänyt Suomen ulkopoliittisen linjan tältä osin kirkkaana. Tätä linjaa on jatkettava.

Paavo Väyrynen on myös Suomen itsenäisyyden vankka puolustaja. Jos Suomi olisi noudattanut Väyrysen linjaa ja jäänyt Ruotsin ja Tanskan kanssa ulos euroalueesta, tämä nykyinen kriisi ei olisi meidän päänvaivamme. Ruotsi ja Tanska eivät maksa euroakaan Kreikalle - sillä heillä ei ole euroja! Aina hoetaan, että EU-kriitikot haluavat eristää Suomen muusta maailmasta. Naurettavaa pelottelua! Ovatko Ruotsi ja Tanska eristäytyneet muusta maailmasta? Pohjoismaiden kannattaisi vetää yhtä köyttä. Mutta tämä ei kelvannut Sauli Niinistölle ja Paavo Lipposelle, jotka halusivat Suomen heti euroalueen ytimeen.

Paavo Väyrynen on Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri. Viime hallituskaudella hän toimi ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä. Paavo Väyrynen on neuvotellut niin Venäjän, Yhdysvaltain kuin monien muiden maiden johtajien kanssa viidellä eri vuosikymmenellä. Euroopan Unionista hänellä on kokemusta 12 vuoden ajalta EU-parlamentaarikkona.

Sauli Niinistöllä puolestaan ei ole päivänkään kokemusta Suomen ulkopolitiikan johtotehtävistä. Hän ei ole toiminut ulkoministerinä eikä ulkomaankauppaministerinä. Paavo Lipposellakin on enemmän kokemusta ulkopolitiikasta toimittuaan kaksi kautta pääministerinä, sillä pääministeri on edes jonkin verran vastuussa Suomen ulkopolitiikasta, vaikka presidentti sitä johtaakin.

Nyt on sanottu, että Niinistön valinta on selvä. Niin onkin, jos kansa lähtee tähän pintajulkisuuteen mukaan eikä ajattele, mistä presidentinvaaleissa on kysymys. Mutta jos kansa pitää mielessään, että presidentinvaali on ulkopoliittinen vaali ja äänestää sen mukaan, ei Niinistö tule valituksi.

Oikeistolta on tietysti mahdotonta ajatella tukea muille ehdokkaille kuin Niinistölle. Vaikka Niinistö ei ole Kokoomuksessakaan jakamattomassa suosiossa, on hän niin vahva ehdokas omiensa parissa, ettei ole ajateltavissa, että muut ehdokkaat voisivat saada oikeiston parista kuin hajaääniä. Mutta kokoomusta äänestäviä on Suomessa korkeintaan neljännes. Miten loput äänestävät?

Ovatko vasemmistolaiset valmiita äänestämään Nato-jäsenyttä kannattavaa Niinistöä? Ovatko perussuomalaiset valmiita äänestämään Suomen euroalueeseen ajanutta Niinistöä? Ovatko kristillisdemokraatit valmiita äänestämään arvoliberaalia Niinistöä? Kivuttomasti se ei ainakaan tapahdu. Eikä sitä tarvitse tehdä ollenkaan. Teille kaikille on tarjolla nyt vaihtoehto.

On totta, että Paavo Väyrysen julkisuuskuva on huono. Media on lyönyt häntä armottomasti. Mutta koettakaapa keksiä, miksi Väyrystä todella pitäisi vihata? Mari Kiviniemi sanoi eilen, että eihän Paavo ole kovin helppo yhteistyötoveri ollut. Eivät sitä olleet varmasti Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonenkaan. He pelastivat isänmaan. Paavo Väyrystä arvostellaan usein epäoleellisen perustein. Sanotaan, että hän on (Lipposta viisi vuotta nuorempana ja Niinistöä vain pari vuotta vanhempana) liian vanha! Että hänen aikansa meni jo ja että hän on liian itsevarma ja omahyväinen yms. - Mutta mitä vikaa hänen ulkopoliittisessa linjassaan on, siihen pitäisi osata vastata, jos pitää Niinistöä parempana ehdokkaana kuin Väyrystä.

Toki Väyrysen puolesta on löydettävissä monia muitakin perusteita. Hänen yhteiskuntapoliittinen ajattelunsa - henkisten, hengellisten ja yhteisöllisten arvojen korostaminen materialismin ja kuluttamisen sijaan. Kehityspolitiikka ja globaalit kysymykset ovat niin ikään hänen mielenkiintonsa kohteena - ja tuloksiakin on syntynyt. Mutta palaan niihin tuonnempana.

Suomen ohjat on pidettävä varmoissa käsissä. Suomen tie maailmassa on koeteltu ulkopolitiikka. Seikkailupolitiikka ja Nato-haukkojen riemukulku on estettävä. Siksi Väyrynen, koko kansan Paavo.

Minä, Paavo Väyrynen ja Katri Kulmuni Suomen Keskustan puoluekokouksessa Lahdessa kesäkuussa 2011.