On marraskuun 12. päivä. Mummini äiti Hulda Huttunen olisi täyttänyt tänään 103 vuotta. Kävin Viirinkankaan haudalla viemässä pari kynttilää kaudalle. Hänet kutsuttiin pois tästä ajasta 1.2.1990, olin tuolloin reilun 5 vuoden ikäinen ja hänen maallinen taipaleensa oli kestänyt vähän yli 84 vuoden ajan. Olen pahoillani, etten saanut tutustua häneen paremmin. Joitakin muistoja minulla silti on tästä huumorintajuisesta ja vahvatahtoisesta kansannaisesta, joka teki elämäntyönsä köyhän perheen äitinä. Muistan yhä, miten seisoin hänen vuoteensa jalkopäässä hänen jouduttuaan sairaalaan muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Hän oli saanut aivoverenvuodon ja halvaantunut, mutta kohotti vielä hieman päätään ja katsoi minuun. Hän yritti sanoa jotain, mutta puhetta ei tullut. Se on väkevä muisto.

Eilinen päivä oli sekin eräs syntymäpäivä. Kaikki Kalle Päätalon lukijat tietävät tuon päivän merkityksen. Nimittäin 11.11.1919 syntyi Taivalkoskella Päätalon Herkolle ja Riitulle syntyi poika, joka sai nimen Kaarlo Alvar. Päätalojen perhe oli hieman samanlainen perhe kuin se, josta isomummini joutui huolehtimaan. Paljon lapsia, mies kulki erilaisissa ansiotyössä ja taloudellinen toimeentulo oli niukkaa. Ei ollut suuria metsäomaisuuksia eikä peltoja - tontti talon ympärillä, perunamaa ja vähän muuta.

Kalle Päätalon isällä oli hyvä "rätinkipää" ja Kalle vitsaili monesti isänsä ajoittaneen hänen syntymänsä juuri tuolle päivämäärälle. Aika sattuva numerosarja oli myös Kalle Päätalon kuolinpäivä, 20.11.2000.

Olen lukenut Iijoki-sarjan käsittääkseni kokonaan läpi, tosin en järjestyksessä. Kun haluan rentoutua, otan sattumalta jonkin hänen kirjoistaan käteen, nostan jalat sohvalle ja alan lukea. Muutamia Päätalon kirjoja minulla on vielä lukematta, olen halunnut säästää niihin tutustumisen vielä myöhemmäksi. Muistan, miten lapsena minusta tuntui kamalalta ajatukselta, että pitäisi lukea tiiliskiviä, joissa kerrotaan pitkäpiimäisesti jonkun rakennustyömaan vaiheista tai tukinlaskun yksityiskohdista. Sitten näin pari Iijoki-sarjaan perustuvaa näytelmää, tietysti Pirjo Leppäsen tähdittämänä, ja aloin pohtia, että ehkä niissä jotakin on. Niin aloin lukea ja luen niitä nyt varmaan kuolemaani saakka.

Päätalo loi usein henkilökohtaisen suhteen lukijoihinsa kirjeiden välityksellä. Minulla ei sitä mahdollisuutta ole. Minulla on kuitenkin kunnia sanoa, että olen tavannut Päätalon, tai oikeammin nähnyt. Nimittäin kauan sitten, ehkä vuonna 1995 olin menossa Tampereella junaan, niin asemalla seisoi mestari itse, kirjailija Kalle Päätalo. Ryhmä miehiä lauloi hänelle jotain kansanlaulua. Hän oli joko lähdössä matkaan tai häntä oltiin ottamassa vastaan. Muistan, että hän näytti samalta kuin niissä lehtikuvissa, joita olin hänestä nähnyt.

Päätalo sai kohdata surukseen paljon kateutta, katkeruutta ja ilkeätä arvostelua kirjojensa johdosta. Ahdasmielisimmät uskovat ahdistivat jopa Päätalon äitiä niin paljon, että tämä peloissaan valehteli koskaan lukeneensa poikansa kirjoittamia kirjoja. Kuitenkaan Päätalo ei pyrkinytkään esiintymään minään esikuvana, päinvastoin. Hän kertoi rehellisesti oman elämänsä virheistä, kaunistelematta ja salaamatta. Juuri siihen Iijoki-sarjan menestys perustuukin. Repimällä oman elämänsä haavat auki koko maailman nähtäväksi, hän terapoi kokonaisen sukupolven. Kun Kallen nuoruudessa koillismaalaiset miehet pitivät kirjojen lukemista akkojen hommana, niin nykyään Päätalon kirjojen lukemista puolestaan tunnutaan pitävän oikein miehisen miehen merkkinä. Päätalon elämäntyön merkitystä suomalaiselle kulttuurille ei vielä tänä päivänä edes käsitetä. Uusi sukupolvi toki ei lue hänen kirjojaan samalla tavalla kuin Päätalon ikätoverit ja samat kohtalonvaiheet kokeneet.

Kuten Päätalon lukijat tietävät, hänen lapsuutensa oli hyvin vaikea. Isän sairastuttua henkisesti hän joutui poikasena vastuuseen äidistä ja sisaruskatraasta. Mutta sittenkin hän kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä sanoi Riitu-äidille: "Minä en kuole pöllintekijänä."

Pohjoissuomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu tietty melankolisuus. Samalla on muistettava, että esi-isämme ovat saaneet voimaa huumorin lahjasta ja mikä tärkeintä, pohjanneet koko elämänsä viime kädessä kristilliseen uskoon ja arvomaailmaan. Se on murtumaton perusta.

Kalle Päätalo on kirjoittanut mielestäni kauniisti: "Huumorin oli alkujaan Luoja luonut, mutta sen viljelemisen ja ymmärtämisen taitoa oli selkosen kansa jalostanut sukupolvesta toiseen ahdistuksen vastalääkkeeksi. Uskonnon, nöyrtymisen ja anteeksiantamisen opin oli selkoseen lähettänyt Lars Levi Laestadius. Ellei henkiseen rysänperään ahdistettu korpien asukas löytänyt apua jommastakummasta, oli maalliset mahdollisuudet käytetty loppuun."