1803366.jpg

Elokuussa ottamani kuva kunnallisneuvos Mauno Jankkilasta Matti Oskari Lahtelan Perinneyhdistyksen järjestämässä kotiseutujuhlassa. Kuvassa myös yhdistyksen pj. Lea Mourujärvi.

 

Kun kirjoitin edellistä nettipäiväkirjamerkintääni koskien Kemijärven valtuustohistoriasta laatimaani kirjaa, mainitsin myös Mauno Jankkilan nimen, sillä minulla oli kunnia haastatella häntä tätä kirjaani varten. En olisi uskonut, että jo muutama päivä myöhemmin hänen aikansa tässä maailmassa päättyy. Sotienjälkeisen Kemijärven suurin kunnallismies on siirtynyt iäisyyden rajan yli uskossa turvaten Vapahtajaansa.

 

Jumalanpalveluksen aikoihin sunnuntaina, 23. päivänä marraskuuta 2008, Taivaallinen Isämme kutsui luokseen palvelijansa Mauno Jankkilan pitkän ja uutteran päivätyön jälkeen. Kaksi vuorokautta aikaisemmin kunnallisneuvos Jankkila oli ollut menossa asuntoonsa Kemijärven keskustassa, kun äkillinen sairaskohtaus yllätti ilman ennakko-oireita. Voidaan siis sanoa, että hän lähti luotamme "saappaat jalassa", loppuun saakka mieleltään kirkkaana ja älyltään terävänä. Mauno Jankkilan maallinen taival kesti 95 vuotta ja neljä kuukautta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mauno Jankkila syntyi 17.7.1913 kotikylässään Kemijärven Vuostimossa yhdeksänlapsiseen maanviljelijäperheeseen, joka polveutui Kemijärven vanhimmista suvuista vuosisatojen ajan. Lahjakkaana ja tunnollisena oppilaana hän sai kansakoulun päästötodistuksen arvosanojen keskiarvoksi 9,6, mutta varallisuus ei riittänyt siihen, että hän olisi päässyt jatkamaan opintoja. Viisitoistavuotiaana Jankkila kävi jo uittotöissä ja sittemmin hän työskenteli maataloustöissä kotitilallaan, ajoittain myös savottatöissä sekä Savukoskella myymälänhoitajana.

 

Asepalveluksen Mauno Jankkila suoritti vuosina 1934–35, pääasiassa rajavartioston esikunnassa Helsingissä. Hän osallistui talvisotaan ja jatkosotaan, jossa hän kuului JR 12:een eli ns. jänkäjääkäreihin. Jatkosodan loppupuolella Jankkila siirrettiin Hämeenlinnan taistelukouluun, jossa häntä koulutettiin kanta-aliupseeriksi. Välirauhan ehdot vaativat kuitenkin taistelukoulun lopettamista ja valmistuminen jäi muutamaa tenttiä vaille. Sodan jälkeen Mauno Jankkila teki metsä- ja maataloustöitä, kunnes vuonna 1950 hänet nimitettiin Kemijärven Osuuspankin apulaisjohtajaksi, missä tehtävässä toimi 25 vuoden ajan. Samana vuonna hän avioitui vaimonsa Helmin kanssa. Avioliitto ehti kestää lähes 58 vuotta ja siitä syntyi kolme lasta.

 

Parhaiten moni kemijärveläinen muistanee Mauno Jankkilan sotien jälkeisen historiamme merkittävimpänä kunnallismiehenä. Kunnanvaltuustoon Jankkila valittiin vuonna 1945; ensimmäisen kerran hän oli ollut ehdokkaana jo vuoden 1936 vaaleissa. Hän toimi valtuutettuna kaikkiaan 31 vuotta ja tästä ajasta hän hoiti kunnallishallinnon korkeinta tehtävää, valtuuston puheenjohtajuutta, yli 19 vuoden ajan eli pidempään kuin yksikään toinen kemijärveläinen. Jäätyään pois valtuustosta vuonna 1976 hänen poikansa Kaarlo ja tyttärensä Hilkka ovat kumpikin vuorollaan jatkaneet isänsä työtä kotiseutumme päätöksenteossa. Mauno Jankkila toimi pitkään myös seurakunnan luottamustehtävissä, kirkkoneuvostosta hän jäi pois yli 80-vuotiaana.

 

Kun kansanedustaja Olavi Lahtela kuoli 1968, Mauno Jankkilaan vedottiin laajalla rintamalla, että hän suostuisi kansanedustajaehdokkaaksi. Pyytäjien joukossa oli tavallisen puolueväen lisäksi mm. ministeri Martti Miettunen. Jankkila kuitenkin kieltäytyi ehdottomasti asettuen tukemaan Mikko Jokelaa, joka pääsikin sitten eduskuntaan. Yleisesti on arvioitu, että Jankkila olisi tullut valituksi jo ensi yrittämällä. Kyllä valtakunnantason tehtäviä hänelle silti kertyi. Lea Mourujärven kirjan mukaan Mauno oli paras valttikortti esiteltäessä kemijärveläisyyttä muualta tulleelle väelle. Koillis-Lappi -lehden pakinoitsija Alapertti totesikin aikanaan: "Maunon ansioista kemijärveläisiä on alettu pitää fiksuna porukkana."

 

Mauno Jankkilan hoitamista luottamustehtävistä voisi tehdä pitkän luettelon. Sitä tärkeämpänä pidän kuitenkin sen toteamista, että kaikkien näiden arvonimien takana oli vaatimaton ja rehellinen persoonallisuus, kunnian mies ja jalo ihminen. Moni muuttuu kuolemansa jälkeen kehutuksi ja muistokirjoituksissa riittää ylisanoja. Mauno Jankkila oli suuresti kunnioitettu jo eläessään. Hänen poliittisesta toiminnastaan todettakoon, että vaikka hänen oma maalaisliittolainen aatteellinen linjansa oli kirkas, hän nautti sovittelevana ja maltillisena hahmona suurta arvonantoa yli puoluerajojen. Niin – ja onpa häntä kuvailtu myös sellaiseksi viimeiseksi vanhan ajan herrasmieheksi, joka aina nosti hattuaan naista tervehtiessään.

 

Tutustuin Mauno Jankkilaan nuoresta iästäni johtuen luonnollisesti vasta hänen viimeisinä elinvuosinaan. Muistan, kun kävin hänen luonaan ensimmäisen kerran kylässä. Jos nyt ei pelottanut, niin ainakin jännitti kovasti etukäteen. Tiesin kyseessä olevan todellisen suurmiehen, josta oli kotona usein puhuttu hyvin kunnioittavaan sävyyn. Pian keskustelun alettua huomasin jännittämisen olleen turhaa. Mauno Jankkila oli leppoisa, hyväntuulinen ja helposti lähestyttävä ihminen. Mitään tärkeilyä, mahtailua tai itsekehua hänessä ei ollut. Jokainen tapaaminen teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän saattoi puhua maamme itsenäisyyden alun aikaisista tapahtumista Kemijärvellä tarkasti monet yksityiskohdat muistaen ja pian hän taisi siirtyä johonkin ajankohtaiseen poliittiseen kysymykseen terävästi nykypäivän asioita analysoiden.

 

Meistä nykyisistä, jotka koetamme piipertää politiikassa, ei ole Jankkilan Maunon veroisiksi. Hän oli erilaisen ajan kasvattama. Hän tunsi syvästi tärkeimpien perusarvojen – kodin, uskonnon ja isänmaan – merkityksen, sillä hän oli elänyt ne vuodet, jolloin nämä arvot olivat vaarassa tuhoutua. Hän tiesi kouriintuntuvasti, miten kallis asia on isänmaan vapaus. Meillä selkosen asukkailla on todella syytä kiittää Kaikkivaltiasta siitä, että tällainen ihminen on ollut rakentamassa kotiseutuamme vuosikymmenten ajan. Historian lahjomaton vaaka on osoittava Mauno Jankkilan elämäntyön suuruuden.

 

Maallisessa mielessä kuolema on lopullinen. Ylösnousemuksen toivo on kristittyjen suuri lohtu. Kuolema ei sittenkään sano lopullista sanaa, se on voitettu Golgatan ristillä. Jeesuksen puhe on totta tänäänkin: "Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa."  (Joh. 8:51)