"Ajan Suomen etua, ja se on tärkeä erottava tekijä muihin ehdokkaisiin", presidentinvaalien kampanjansa tänään aloittanut Mika Aaltola lausui puheessaan korostaessaan, ettei hän kuulu mihinkään puolueeseen.
Itse ajattelen, että puolueet ovat demokratian perusjalka. Ei ole häpeä kuulua puolueeseen. Ja on kovin halpaa retoriikkaa vihjata, että puolueiden jäsenet ajavat vain oman puolueen etua ja sitoutumattomat koko kansan etua. Puolueiden kautta demokraattisessa järjestelmässä vaikutetaan yhteisiin asioihin. Sitä paitsi maamme historiassa presidentit ovat yleensä onnistuneet kasvamaan omaa puoluettaan suuremmiksi. Nykyinen presidentti on siitä osaltaan hyvä esimerkki.
Toki presidentti on usein ollut - kuten Kalevi Sorsa muistaakseni sanoi tv-haastattelussa - kansan kanssa liitossa Suomen herroja vastaan. Näin onkin hyvä. Varmasti monia pikkupoliitikkoja on harmittanut nykyisen presidentin suuri kansansuosio. Mutta se ei perustu siihen, että hän on kokoomuslainen, vaan se on tapahtunut pikemminkin siitä huolimatta.
Ainoa presidenttimme, joka ei ole kuulunut mihinkään puolueeseen, oli Suomen Marsalkka Mannerheim. Hänen valintansa valtionhoitajaksi 1918 ja presidentiksi 1944 tapahtuivat molemmat sota-ajan poikkeusoloissa ja valinta tapahtui molemmilla kerroilla ilman yleisiä vaaleja. Tämän päivän tilanteeseen nämä valinnat eivät mitenkään rinnastu.
Aaltolan lausunnoissa toistuu "suomettuneisuuden" ajan jatkuva arvostelu ja vahva todistelu, että Suomi kuuluu länteen. Tästä välittyy mielikuva, että aiempien vuosikymmenten poliitikot olisivat tehneet jotenkin väärää ja Suomen edun vastaista politiikkaa.
Politiikkaa tehdään kuitenkin aina ajassa. Hävityn sodan jälkeen Suomen oli valittava linja, joka turvasi kansamme elämän. Se, että jotkut taistolaiset ja kenties muutkin ihannoivat Neuvostoliittoa kiihkeästi ja marssivat samalla Amerikkaa vastaan, oli tietenkin älytöntä. Elettyjä vuosikymmeniä ei pidä kuitenkaan katsoa vain tällaisten äärimmäisyysmielipiteiden kautta.
Paasikiven-Kekkosen linja turvasi rauhan rajoillemme ja hyvät suhteet kaikkiin ilmansuuntiin. Paljon haukuttu idänkauppakin toi töitä tuhansille, samalla Suomi otti askeleita länttä kohti. Emme ole olleet naiiveja, olemme kehittäneet jatkuvasti omaa puolustusta ja ylläpitäneet yleistä asevelvollisuutta ja maanpuolustushenkeä. Samalla olemme tehneet yhteistyötä suuren itäisen naapurin kanssa siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Onko siitä ollut jotain vahinkoa maalle ja kansalle?
Turvallisuusympäristömme ja puolustuspoliittinen linjamme muuttui Ukrainan sodan myötä. Vuosituhannet ennen meitä ovat todistaneet suurvaltojen imperialismia ja todistavat sitä luultavasti myös meidän jälkeemme. Nyt elämme Nato-Suomessa. Linjanmuutokselle oli hyvin laaja tuki niin tuolloisten hallitus- kuin oppositiopuolueiden keskuudessa. Samoin suomalaisten myötätunto Ukrainan kansaa kohtaan on ollut vahvaa.
Tästä huolimatta en voi kuitenkaan mitenkään ajatella, että ne poliitikot, jotka aikanaan kannattivat liittoutumattomuutta, niin pitkälle kuin se oli mahdollista, olisivat toimineet jotenkin väärin tai kansan edun vastaisesti. Myös heidän motiivinaan oli pitää Suomi erossa konflikteista.
