Osallistuin sitten minäkin Oulussa Keskustan puoluekokoukseen, jonka yhteydessä pidettiin myös kansanliikkeen 100-vuotisjuhla. Kemijärven Keskustanuoret lähettivät minut sinne oikein viralliseksi edustajakseen (itse kyllä kuluni maksoin). Osastostamme paikalla oli myös Niina Pajari. Tilaisuus oli kaikin puolin hieno ja onnistunut. Kokouksessa hyväksyttiin puolueen periaateohjelma ja käsiteltiin monenlaisia asioita. Tohtori Paavo Väyrynen kutsuttiin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Tärkeimmäksi valinnaksi muodostui puoluesihteerivaali, josta tuli selkeästi linjavaali. Kannattamani Jarmo Korhonen tuli valituksi, Keskustan kenttä osoitti jälleen kykynsä tehdä hyviä päätöksiä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Puoluekokouksessa on mielenkiintoista kuunnella yleiskeskustelun erilaisia puheenvuoroja; jokainen edustaja kun saa halutessaan muutaman minuutin käydä mielipiteitään puolueen ja maan tilasta käydä sanomassa ja jos oikein räyhää, niin saattaa saada nauttia hetken julkisuuden auringosta pääsemällä television puoluekokouksesta kertoviin ohjelmiin. Pääosin puheenvuorot säilyivät kuitenkin asiallisina. Erityisesti mieleeni jäi tamperelaisen Gunnar Graeffen toteamus: ”Olemme kenties juntteja, mutta emme ole tyhmiä.”

 

Puoluesihteerivaali näkyi voimakkaasti kokouspaikalla alusta lähtien. Ehdin juuri astua jäähallin ovesta sisään, kun Posion Timo Tapaninen tuli tervehtimään ja antoi Jarmo Korhosen tarran. Ja mikäs siinä, pistin heti tarran takinpieleen kiinni. Puoluesihteerin valinnasta koetettiin tehdä jakoa vanhoilliset vs. uudistusmieliset ja arveltiin, että nuoret ovat järkiään Alkion takana. Kuitenkin huomattavan monet keskustanuoret tulivat julkisesti omalla nimelläänkin Korhosen taakse. Suomenmaassa julkaistiin jopa useiden nuorten piirien puheenjohtajien allekirjoittama kirjoitus Jarmo Korhosen tueksi. Sen oli allekirjoittanut myös Lapin piirin puheenjohtaja Susanna Viitala.

 

Ei siinä minusta mistään konservatiivi/liberaali-valinnasta ainakaan yksinomaan ollut kyse. Peruskannattajakunta on menettänyt luottamustaan puolueeseen. Kuntia ajetaan yhteen sen sijaan että aluepolitiikalla koetettaisiin saada pidetyksi koko maa asuttuna. Oma kotiseutuni saa elää jatkuvassa epätietoisuudessa junaratansa säilymisen suhteen, vaikka alueiden puolustajana tunnettu puolue on, tai ainakin sen pitäisi olla, johtava hallituspuolue. Tätä taustaa vasten ainoa vaihtoehto minulle oli Jarmo Korhonen. Jämerä järjestömies, puolueen perusarvojen ja köyhän asian puolustaja.

 

Kun useassa puheessa korostettiin aatteen paloa rahan palon sijasta, niin minusta se ei aina ollut oikein miellyttävää puhetta. Kyllä kai Korhosella sitä aatteen paloa on jos kellä, mutta hän tietää, ettei nykypäivänä vaaleja voiteta ilman ankaraa työtä ja se vaatii erilaisia rahankeräyksiä. Ja tekipä minulla mieli kysyä vanha kysymys: lämmittääkö rakkaus vielä silloin, kun polttopuut on loppu?

 

Jarmo Korhonen sai 1145 ääntä, Mikko Alkio 773 ääntä ja Inkeri Räisänen 8 ääntä. Hylättyjä ääniä annettiin 10 kappaletta. Keskustan mahtava kenttä oli puhunut, pulinat pois. Johannes Virolaisen henki elää. Todettakoon muuten, että tein eräiden keskustanuorten kanssa veikkauksen puoluesihteerivaalin tuloksesta. Muistelin jakaumia vuoden 2002 puheenjohtajavaalissa ja tein sillä perusteella roknoosin: Korhonen 1110, Alkio 800, Räisänen 10. Se ei siis kovin kauas heittänyt. Ja tein sen tosiaan ennen ääntenlaskua, minkä paikalla olleet puoluetoverit voivat todistaa.

 

Sunnuntaina oli vuorossa puolueen 100-vuotisjuhla. Marssimme jumalanpalveluksen jälkeen Oulun kaupungin halki kokouspaikalle maakuntalauluja laulaen. Juhlan avasi puolueen varapuheenjohtaja Paula Lehtomäki. Hänen nimensä löytyi lähes kaikista varapuheenjohtajavaalin äänestyslipuista, joten on vain ajan kysymys, koska hän nousee puolueen puheenjohtajaksi, arveli moni vaikkei tohtinutkaan kovaan ääneen sanoa. Tulevissa vaaleissa pääministeriehdokkaamme toki on Matti Vanhanen, yksimielisesti puheenjohtajaksi uudelleen valittu.

 

Juhlassa esitettiin draaman keinoin kavalkadi puolueen historiasta otsikoituna ”Anna elämän tulla”. Laulua, tanssia, näytelmää – alkaen Maalaisliiton perustamisesta Oulussa palokunnantalolla vuonna 1906 päätyen nykypäivään. Näytelmässä tuli monin tavoin esille, mikä merkitys Maalaisliitto-Keskustalla on ollut tavallisen suomalaisen arkeen kuluneen vuosisadan aikana. Jämerästi puolueemme taisteli tasavallan puolesta elitistisen Kokoomuksen taistellessa kuningasvallan puolesta ja jämerästi puolueemme vastusti kommunismia silloin kun Hertta Kuusinen toivoi meille Tshekkoslovakian tietä. Jos maahamme ei olisi siinnyt talonpoikaista, porvarillista köyhäinpuoluetta sosialismin ja kapitalismin väliin, osamme voisi olla kovin toinen kuin se nyt on. Ja uskon, että se osa ei olisi parempi.