Kävin illalla kävelemässä, pieni lenkki on joskus paikallaan. Töiden takia istun liikaa, joko tietokoneella tai auton ratissa. Kuitenkin jos fyysinen kunto ei pysy hyvänä, niin se vaikuttaa kaikkeen jaksamiseen, myös henkiseen. Kävellessä tuli mieleen, että jospa jonkun sanan vielä kirjoitan seurakuntavaaleista. Sunnuntainahan äänestetään, jos ei tullut käytyä ennakkoon äänestämässä.

Tarkoitukseni ei ollut lähteä enää ehdokkaaksi. Söin sanani ja olen pyytänyt sitä useampaankin kertaan julkisesti anteeksi. Lähdin ehdolle, koska näytti siltä, että listamme ehdokasmäärä oli jäämässä kovin pieneksi. Toinen syy oli se, että halusin ehdokkuudellani tukea seurakunnan musiikkityötä, jonka ympärillä on ollut kovin ikävää keskustelua kuluneen kauden aikana.

Poliittisista listoista

Mielestäni meillä on ollut Kemijärvellä Keskustan ehdokaslistalla hyvä henki, mainoksia on jaettu ja vaaleista kerrottu. On ollut mukavaa osallistua tähän kampanjaan. Olen parhaani mukaan koettanut kannustaa myös muita ehdokkaitamme, vaikka tunnistankin riittämättömyyteni siinä, mitä kaikkea olisin halunnut tehdä, kun työt vievät tilaa harrastukselta…

Olen miettinyt ehdokkuuttani myös siltä kannalta, että annanko itsestäni kuvan pösilönä, joka tunkee kaikkiin vaaleihin. Tarkoitukseni on hoitaa hyvin ne tehtävät, joita minulle uskotaan. En ole ollut ehdolla esim. kuntavaaleissa vuoden 2012 vaalien jälkeen eikä minulla ole mitään kunnallisia luottamustoimia. Eduskuntaan olen ehdolla nyt ensi kertaa, oltuani mukana Lapissa keskustalaisessa järjestötoiminnassa yli 20 vuoden ajan. Aluevaltuustoon kuulun, ja siellä koetan tehdä parhaani, urakka on suuri…!

Jonkun verran on tullut palautetta, kuten aina seurakuntavaaleissa, että miksi ehdokaslistat ovat poliittisten puolueiden listoja. Millaisia ne listat pitäisi sitten olla? Hyvien uskovaisten ja huonojen uskovaisten listoja? Jonkun yksittäisen teologisen kysymyksen pohjalle rakentuvia listoja? Itse olen kokenut luontevaksi olla Keskustan listalla, olen ainakin toistaiseksi sinne mahtunut. Joka tapauksessa: jos lista on puoluejärjestön keräämä, niin minusta on reilua, että siitä käy selkeästi ilmi, mikä taho on listan asettaja. On hassua nähdä, että jollakin listalla voi olla valtaosa yhden puolueen ihmisiä, mutta listalle laitetaan joku hurskaalta kuulostava nimi, ja sitten suututaan, jos joku viittaa listaan puolueen nimellä. Eihän se nimi miestä pahenna.

Olen ollut kolme kautta kirkkovaltuutettuna kahdessa eri seurakunnassa. Molemmissa oli erilaisia jännitteitä ja joistakin asioista otettiin kovastikin yhteen, mutta ei puoluepolitiikka niihin vaikuttanut, vaan ne johtuivat aivan muista asioista. Kemijärvellä on ollut puolueiden ehdokaslistoja vuodesta 1994 lähtien, mutta en koe, että puoluepolitikointia olisi jotenkin sopimattomasti tuotu mukaan seurakunnan toimintaa.

Oma tieni kirkossa

Kirkkoon olen kuulunut koko elämäni ajan. Lapsena opin iltarukouksen, ja luin hengellisiä lastenkirjoja ja kävin seurakunnan kerhossa. En koe, että kasvuympäristöni olisi ollut kuitenkaan erityisen uskonnollinen. Rippikoulun jälkeen ajattelin erota kirkosta, kun täytän 18 vuotta. Siihen oli useitakin syitä. Jumalaan uskoin kyllä silloinkin, mutta eräät kristinuskon opit tuntuivat mielestäni vaikeilta hyväksyä. Kuitenkin syksyllä 2000 sain tutustua erääseen täti-ihmiseen, joka avasi minulle Raamatun ydinsanoman. Tammikuun 10. päivänä 2001 sain tunnustaa Jeesuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseni. Uskoa Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi. En ole esimerkillinen uskovainen enkä seurakunta-aktiivi, mutta elämäni perusta on kristinuskon ikuisissa totuuksissa. En kuulu jäsenenä mihinkään herätysliikkeeseen, olen tavallinen kirkkouskovainen. Kunnioitan lappilaisena kuitenkin Lars Leevin elämäntyötä, ja kotikyläni Levärannan vanha kristillisyys pohjautui lestadiolaiseen uusheräykseen. Olen ollut jonkun verran mukana uusheräyksen toiminnassa.

Minua on joskus syytetty, että olen mukana kirkon toiminnassa saadakseni näkyvyyttä poliittiselle toiminnalleni. Tunnustan olevani heikko kristitty, sillä minun on ollut vaikea antaa näitä väitteitä anteeksi. Voin vain sanoa, että kerran jokainen meistä punnitaan. Meille käy uskomme mukaan. – Ja luulen kyllä, että näinä maailmanaikoina saisi paljon enemmän poliittista kannatusta, kun kannattaisi jotain sellaisia ajan virtauksia, jotka käyvät perinteistä kristillisyyttä vastaan, kuin puolustamalla niitä konservatiivisia arvoja, joita olen itse politiikassa edustanut.

Toimin Kemijärvellä edellisen kerran kirkkovaltuutettuna vuosina 2007–14, joista jälkimmäisen kauden 2011–14 kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Sitten muutin Rovaniemelle, jossa sain myös toimia kirkkovaltuutettuna yhden kauden, ja vähän aikaa myös kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Palattuani Kemijärven seurakunnan jäseneksi minut valittiin kirkkoneuvostoon vuoden 2021 alussa.

Kotiseurakuntani erityispiirteistä

Kemijärven seurakunnassa on vahva herätyskristillinen henki, ja perinteisesti on tehty selvä ero hengellisyyden ja ”tämän maailman menon” välille. Tämä ei liity mihinkään yksittäiseen herätysliikkeeseen, vaan laajemmin seurakunnan ilmapiiriin. Monessa mielessä tämä on ollut siunaukseksi Kemijärvelle. Kristinuskon perustaa ei ole haluttu häivyttää kaiken muun – sinällään hyvienkin, mutta ajallisen elämän tarpeisiin keskittyvien päämäärien – alle. Kuten tiedämme, nykyään suuri ongelma luterilaisessa kirkossa on se, että siellä halutaan puhua kaikesta muusta kuin siitä, mikä on uskomme ydintä. ”Se löytyi” -missiotakin on arvosteltu, mutta on hienoa, että moni seurakunta lähti siihen mukaan. Jeesuksen antama lähetyskäsky on yhä voimassa. Kunnioitan suuresti monien seurakuntamme pappien ja maallikoiden toimintaa sukupolvien ajan, joka on ollut uskollinen näille periaatteille.

Kotiseurakuntani vahva hengellisyys on näyttänyt kuitenkin seurakunta-aktiivien ulkopuolella joskus myös asiana, joka rakentaa korkeita raja-aitoja. Kirkon kynnys on koettu korkeaksi. Kirkko on kuitenkin kaikkia ihmisiä varten. En tarkoita tällä sitä, että kirkon tai seurakunnan pitäisi muuttaa oppiaan ihmisten mielen mukaan. Ei tietenkään. Oppi on Raamatussa eikä se muutu. Mutta toimintatapojen pitää vastata kunkin ajan haasteita. Ja nytkään emme voi ajatella palveluiden rakentamista vain aktiivijoukon tarpeista käsin. Hyvä on muistaa sekin, että ihmisen pohjimmaista kristillisyyttä ei mittaa se, kuinka usein hän näkyy kirkossa, vaikka seurakunnan kokoontumisten ja yhdessä rukoilemisen merkitystä ei pidäkään vähätellä oman uskonelämän rakentumisen kannalta.

Joskus tuntuu, että vähätellään niitä tilanteita, joissa ns. tavallinen kansa kohtaa kirkon. Eli perhejuhlat, etupäässä nykyään hautajaiset, kun kasteita ja kirkollisia häitäkin on yhä vähemmän, mikä on toki hyvin surullista kehitystä. Mutta kun tällaisia tilaisuuksia on, niin niissä on palvelun pelattava. Se monelle ainoa tilaisuus koko vuonna, kun on yhteys seurakuntaan. Jos siellä ihminen kokee, että seurakunta palveli, niin ehkäpä se motivoi maksamaan kirkollisverot jatkossakin. (Muistan, kun aikanaan eräs sukulaiseni teki itsemurhan ja hautajaisissa sureva omainen harmitteli, että kun on valittu niin outoja virsiä, joita ei osaa laulaa. Pappi tölväisi siihen, että kävisit enemmän kirkossa. Tuo onkin ainoa asia, mitä koko hautajaisista muistan.)

Nuorena kirkkovaltuutettuna (olin 22-vuotias tullessani ensi kerran valituksi) sain kokea, mitä oli puuttua vakiintuneisiin käytäntöihin ja toimintamuotoihin seurakunnassa, jossa on totuttu tekemään asiat tietyllä tavalla. Erään virantäyttöprosessin selkeisiin epäkohtiin tarttuminen johti siihen, että julkinen keskustelu seurakunnassa ja paikallislehtien palstoilla keskittyi itse prosessin sijasta minun hengelliseen tilaani. Parempi kun ei enää sitä enempää muistele.

Syytä oli varmasti minussakin. Nuorena ihminen on innokas ja mustavalkoinen, ja varmaankin keskityin liikaa vain hakemaan epäkohtia sen sijaan, että olisin huomioinut myös sitä, mikä on hyvin ja toimii. Ymmärrän myös sen, että joillekin seurakunta oli niin rakas, että sen pienikin arvostelu koettiin hyökkäykseksi, jota vastaan lähdettiin leijonaemomaiseen puolustukseen. Edelleenkin olen silti sitä mieltä, että tuuletus oli paikallaan. Se virantäyttökin meni uusiksi.

Muistuu mieleeni myös ensimmäinen kirkkovaltuuston kokoukseni, jossa esitin seurakunnan kotisivujen päivittämistä niin, että siellä kerrottaisiin tarkemmin seurakunnan toimintamuodoista. (”Torstaikerho torstaisin” ei kerro mitään, jos ihminen ei tiedä, mitä torstaikerhossa tapahtuu ja kenelle se on tarkoitettu.) Vastauksena seurakunnan johdosta tuli, että tällaisiin tyhjänpäiväisiin aloitteisiin ei pidä kuluttaa viranhaltijoiden aikaa. Samoin kun nykyinen kirkkoherramme tuli Kemijärvelle ja piti virkaanastujaisissa hyvän puheen virtuaalikirkosta ja siitä, miten netin kautta kristillisyyttä tullaan tulevaisuudessa levittämään, niin vastaukseksi tuli vähättelyä ja jopa halveksuntaa, että ei tuo mitään ole. Korona pakotti meidät kuitenkin digiloikkaan ja messun seuraaminen netin kautta on monelle nyt arkipäivää. (Tietenkin on hyvä tulla paikan päällekin joskus, mutta olisiko parempi, ettei sitten seuraa ollenkaan tai että katsoo netin välityksellä?)

Asennetta kaiken uuden vastustamiseksi sain kokea ensimmäisellä kirkkovaltuustokaudellani muutenkin. Siihen nähden olen hyvin tyytyväinen siihen, että sain kokoomusvaltuutettu Irma Kortelaisen kanssa taisteltua (todella käytän sitä sanaa!) ulkovessan Honkakankaan hautausmaalle. Olen usein vitsaillut, että se on poliittisen urani suurin aikaansaannos. Talouspäällikkö Esa Kujala oli myös asiassa mukana, ja suhtautui myönteisesti.

Kansankirkon puolesta

Vuonna 2012 tulin valituksi kirkolliskokoukseen. Olen koettanut siellä parhaani mukaan tuoda esiin pohjoisen näkökohtia. Saimme aikanaan kaadettu ns. pakkoyhtymämallin seurakuntarakenteeksi, vaikka paine oli kova toimia toisin. Olen kuulunut koko kirkolliskokousajan myös kirkon lakivaliokuntaan. On ollut etuoikeus saada tutustua moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja ymmärtää paremmin kansankirkkomme moninaisuutta.

Kirkolla ei mene hyvin. Moni on eronnut kirkosta, ja osa syistä on minunkin mielestäni ihan ymmärrettäviä. Kuitenkin jokainen kirkosta eroava heikentää osaltaan sitä perustyötä, mitä seurakunnissa tehdään, perheiden parissa, vanhusten parissa, diakonia kohtaa usein kaikkein heikompiosaisia. Moni eroaa juuri verojen takia kirkosta, eikö sen vertaa ole yhteisvastuuta, että voitaisiin pieni siivu antaa omasta vähäosaisempien hyväksi. Isoukkini Akseli Huttunen tokaisi 1960-luvun lopulla radiohaastattelussa: ”On se, että tavalliset jätkätkin eroaa muka verojen takia kirkosta saatana. Enpä ole niilläkään pilvenpiirtäjiä nähnyt”. (Anteeksi kirosana, mutta ukki sanoi sen radiossa.)

Näillä ajatuksilla olen ehdokkaana. Äänestäkää jos haluatte. Jos ette, niin äänestäkää kuitenkin jotakuta muuta tai pudottakaa vaikka tyhjä lappu, mutta käykää äänestämässä, jos kirkkoon kuulutte. Kaikesta huolimatta luterilaisen kansankirkon merkitys tälle maalle on ollut liki 500 vuoden ajan niin suuri, että olemme sen velkaa, että maksamme veromme ja käytämme äänioikeuttamme.