Hyvä kokousväki!

Maan päällä toimiessaan Vapahtajamme rukoili: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

Tätä rukousta, joka nykyisessä Raamatun käännöksessämme on osa ”Jeesuksen jäähyväisrukoukseksi” otsikoitua rukousta Johanneksen evankeliumissa, on käytetty usein perusteena ekumeniatyölle, kristillisten kirkkokuntien väliselle yhteistyölle ja yhteyden etsimiselle.

Kirkollisissa tehtävissäni olen usein kohdannut niin ekumeniaan kuin uskontodialogiin liittyviä kysymyksiä. Molemmat ovat kristilliselle kirkolle tärkeitä ja tarpeellisia, mutta ne ovat pohjimmiltaan eri asioita, ja on hyvin vaarallista, jos ne sekoitetaan keskenään.

Ekumenia merkitsee yhteistoimintaa kristillisten kirkkokuntien kesken – katolilaisten, ortodoksien, luterilaisten, anglikaanien, helluntailaisten, adventistien, babtistien, mitä kaikkia meitä onkaan.

Niin monista asioista kuin kristityt voivatkin olla erimielisiä, on kuitenkin Raamatusta nouseva uskon ydin, joka meitä yhdistää, tai jonka ainakin pitäisi yhdistää. Ja voimmeko vajavaisina ihmisinä edes vaatia kaikesta aitoa yksimielisyyttä – olivathan opetuslapsetkin keskenään monista asioista erimielisiä, mutta silti kirkko kasvoi, sillä he kulkivat rukoillen ja Pyhän Hengen johdatuksessa.

Uskontodialogi puolestaan merkitsee vuoropuhelua eri uskontokuntien välillä.  Siis kristittyjen keskustelua esimerkiksi muslimien, hindujen, buddhalaisten ja muiden ei-kristillisten uskontojen edustajien kanssa. Oikein käsitettynä tämä on tarpeellista monikulttuurisen ja moniuskontoisen maailman jännitteiden lievittämiseksi ja yhteisymmärryksen lisäämiseksi. Ja voimme nähdä monenlaisia yleispäteviä periaatteita ja ihmiskunnan suuria arvoja omien uskontojen taustalta.

Joku on sanonut, että kaikki uskonnot kumpuavat ihmisen luonnollisesta tarpeesta pyrkiä Jumalan yhteyteen – luomisessa asetettuun yhteyteen, jonka syntiinlankeemus katkaisi. Ihmisillä on luontainen tajunta, ilman mitään uskontojakaan, että on jotain yliluonnollista, jotain sellaista, johon meidät on tarkoitettu, mutta jossa emme ole. Että kuoleman rajan takana on jotain, vaikka meidän kykymme ei yllä sinne katsomiseen.

Kuitenkaan kristittyinä me emme voi ohittaa Vapahtajamme, uskomme alkajan sanoja: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti."

Jeesus ei sanonut, että menkää ja sanokaa ihmisille, että uskokaa niin kuin haluatte, kunhan se tuntuu hyvältä. Hän käski opettamaan sen, mitä hän oli opettanut, vaikka se loukkasi monien ihmisten ylpeyttä. Mutta Jeesus ei pakottanut – siksi mekään emme saa pakottaa. Me voimme kunnioittaa toisin uskovien oikeutta omaan vakaumukseensa, mutta me emme voi häivyttää omaa oppiamme ja omaa missiotamme.

Tietysti kristillinen ekumeniakin on voitu nähdä yhteistyöksi ”vääräoppisten” kanssa ja sitä on vastustettu, koska se on pelätty johtavan oman kirkon oppien väljentymiseen. Lähetyskentillä kirkkokuntien yhteistyö tuli aikanaan välttämättömäksi ja pakotti monet kirkkokunnat näkemään aitoa kristillisyyttä muuallakin kuin oman kirkon parissa. Kun lähdettiin käännyttämään ei-kristittyjä vieraalla maaperällä, ei ollut mieltä lähteä haukkumaan siellä olevia toisten kirkkojen toisia kristittyjä lähetyssaarnaajia, jotka olivat hekin samalla asialla – voittamassa sieluja Kristukselle.

Maailmanhistoria ja meidänkin maamme historia todistaa, että erilaisissa kristillisissä kirkoissa liikkeissä on voitu käpertyä sisäänpäin. Eri aikakausina on omaa kirkkoa ja sen oppeja ja perinnäissäännöksiä pidetty ainoana oikeana, tai ainakin muita parempana. Kerrotaan tarinaa, että esimerkiksi Tanskan vanha unionikuningatar Margareeta oli kuolinvuoteellaan 1400-luvun alussa surrut, kuinka moni hänen sotilaansa oli kaatunut hänen käymissään sodissa ilman mahdollisuutta ripittäytymiseen ja viimeiseen voiteluun, minkä johdosta roomalaiskatolisen taivaan portit pysyisivät suljettuina. Eräästä toisesta keskiajan ylhäisönaisesta on kerrottu puolestaan tarinaa, kuinka hurskas ja jalomielinen nainen tämä oli eläessään ollut – ja taivaaseenkin olisi varmasti päässyt, ellei olisi sortunut turhamaisuuden syntiin ja ompeluttanut mekkoonsa pitsikauluksia pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Jos meillä on hyvä seurakunta tai kirkkokunta, jossa voimme kristittynä elää ja kasvaa, niin hyvä on – pysykäämme siinä. Mutta jos meidän veljemme tai sisaremme on kristillisessä kirkossa tai liikkeessä, joka uskoo kolmiyhteiseen Jumalaan, pitää Raamattua uskon ylimpänä auktoriteettina ja tunnustaa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen syntiemme sovittajaksi, niin onko asiamme mennä sanomaan, että hän on väärässä paikassa?

Onko niin, että vain yksi liike tai kirkkokunta pelastuu? Onko pelastettujen joukko vain yhden uskonsuunnan väki – ja huomenna eivät enää heistäkään kaikki, kun joku käsitää jonkun dogman väärin? Kristuksen kirkko on pyhä sen takia, että sen pää, Kristus, on pyhä. Ei meidän vajavaisten eri kirkkokuntien jäsenten perusteella.

Vanha vapaakirkon evankelista, 105-vuotiaaksi elänyt Hilja Aaltonen, käsitteli paljon näitä asioita työssään. Hän ei koettanut houkutella luterilaisia pois omasta kirkostaan. Hän kehotti jokaista palvelemaan omalta paikaltaan. Mutta hän kysyi eräässä puheessaan:

"Kuinka pieni sinun taivaasi on? ... Kansoitetaanko tällainen miljöö yhden kristittypiirin ihmisillä? Ystävät, Jumalan taivas - Halleluja! - se on Jumalan taivas ja Jumalan valtakunnan pelto, tämä viljelysmaa, jossa me kukin omalla sarallamme työtä teemme, se on saman Herran vainioita. Ja sitten me uskallamme sanoa, tässä on vain Jumalan valtakunta, mutta ei tuolla muualla. Kuinka sokea voi tämän päivän kristitty olla! Kuule, kun perille mennään, usko aukenee näkemiseen, voi ystävät me hämmästymme, kaikista kansoista ja kielistä se taivas on kansoitettu."

Viime kädessä jäljelle jää vain Golgatan peruskallio. Viime kädessä ei pelastuksessa ole minkään kirkon tai liikkeen tai lahkon leimaa. Siinä on vain Golgatan veren leima. Ja moni kirkko ja moni seurakunta on sitä Golgatan veren evankeliumia saanut maassamme julistaa.

Lopetan vielä tämän äsken mainitun Herran palvelijattaren sanoihin, jotka ovat ehkä vielä kipeämmin tarpeen kuin silloin, kun hänet kutsuttiin kirkkauteen. Hilja rukoili saarnassaan:

"... pyydetään, että Taivas armahtaa meitä ja antaa meidän kansalle herätyksen, sellaisen herätyksen, jota tämä kansa on sukupolvien aikana kokenut. Sellaisen herätyksen kuin oli körttiläisyys aikoinaan, lestadiolaisuus aikoinaan, helluntailaisuus aikoinaan, vapaakirkollisuus aikoinaan! Aikoinaan – silloin kuin lähde kuohui, kun Jumalan tuuli puhalsi!"

Aamen.