Rovajärven ampuma-alue perustettiin vuonna 1949, koska aikaisempi kenttätykistön käyttämä harjoitusalue Perkjärvellä Karjalan Kannaksella menetettiin sodassa Neuvostoliitolle.

Tuskinpa päätös ampuma-alueen tulosta oli miellyttävä alueen ihmisille, mutta toki ymmärrettiin maanpuolustuksen merkitys ja uuden ampuma-alueen tärkeys. Alueen asukkaat, maanomistajat ja muut alueen käyttäjät mahtuivat erinäisistä jännitteistä huolimatta kuitenkin pääosin alueella toimimaan. Ainakaan omalla suvullani ei suurempia ongelmia ollut. Kerran, vuosikymmeniä sitten, tuli ampumaharjoituksessa kyllä väärät koordinaatit ja meidän metsää meni vähäsen nurin. Asiasta kuitenkin heti ilmoitettiin ja se sovittiin isomummini kanssa ja korvattiin asianmukaisesti.

Vuonna 2006 kaikki muuttui. Lapin Kansasta luettiin ilman ennakkovaroituksia tavoite: yksityismaat valtiolle vuoteen 2020 mennessä ja alue yksinomaan Puolustusvoimien käyttöön. Uutinen oli monille syvä järkytys. Monien alueen sukujen edustajat olivat puolustaneet maittensa koskemattomuutta viime sodissamme vierasta armeijaa vastaan. Nytkö oman maan armeija veisi meiltä omat maamme?

Rovajärven-Naarmankairan ym. alueen eri toimijat yhdistivät voimansa ja perustettiin Pro Rovajärvi yhdistys. Vähitellen yhdistys pääsi osapuoleksi neuvottelupöytiin, mutta sitkeää työtä se toimijoilta vaati. Haluan mainita erityisesti yhdistyksen puheenjohtajina vuorollaan toimineet Hannu Huczkowski, Jukka Korpivuoma, Ahti Majava ja Johan Huczkowski, jotka ansaitsevat vilpittömän tunnustuksen rovajärveläisten hyväksi tehdystä työstä.

Yksi yhdistyksen tavoite on onnistunut. Pakkolunastustavoitteesta on luovuttu. Vuosi 2020 tuli, mutta alueella on maanomistusta ja toimintaa edelleen.

Sen sijaan monessa muussa tavoitteessa ei ole onnistuttu. Rakennuskielto piinaa edelleen aluetta ja sitä on väljennetty vain hieman. Käytännössä alueen maanomistajien mahdollisuudet kehittää toimintoja omistamillaan mailla on estetty. Vesistöjen vuokrasopimusten tekeminen on lopetettu, teiden käytön suhteen on edelleen ongelmia. Maakunnan päättäjät eivät ole olleet valmiita tekemään maakuntakaavaan tarvittavia muutoksia.

Olen saanut kasvatuksen, jossa kotia, kirkkoa ja armeijaa on kunnioitettu. Siksi on tuntunut kurjalta seurata, että yhteistyö puolustusvoimien edustajien kanssa ei ole aina sujunut niin kuin toivoisi. Heti alusta asti yhdistys on tehnyt selväksi, että se ei lähde riehumaan mielenosoituskulkueina, vaan toimii asiallisesti ja koettaa saada kantansa läpi neuvottelemalla ja tietoa jakamalla. Emme vastusta tietenkään maanpuolustusta ja sotilaallista toimintaa, joka on jokaisen itsenäisen valtion kulmakiviä, mutta myös alueen asukkaiden, mökkiläisten, maanomistajien, virkistyskäyttäjien ym. on voitava sopia alueelle.

Monen kohdalla kyse on vieläpä suvuista, joiden edustajat asuneet ja toimineet alueella yli vuosisadan, kauemminkin, ja kiinnittyneet sinne veren siten.

Muistan, kun kauhistelin vuonna 2006 uutista pakkolunastusuhasta ja sanoin, että kyse on ukkini perintömaista ja lapsuusmaisemista, niin eräs tuttavani totesi minulle tähän, että eihän ukkisi ole enää vuonna 2020 kuitenkaan elossa, jolloin maat pakkolunastetaan. Ukkini on edelleen elossa, tämä tuttavani puolestaan ei.

Moni on toki myynyt maansa valtiolle tarjouksen saatuaan. Siihen on tietysti jokaisella oikeus. Kuitenkin on meitä, jotka emme tule sitä tekemään, emme mistään hinnasta. On arvoja, joita ei voi mitata rahassa. Ja lähdemme vain, jos valtio maat ryöstää. Ja luulen, että en ole ainoa, joka näin ajattelee.