Vaalit on käyty ja vaalitulosta on sulateltu muutama päivä. Keskusta sai koko Suomen itsenäisyyden historian huonoimman eduskuntavaalituloksen. Tilanne on todella vakava. Jos emme käy todella perusteellista keskustelua ja tee riittäviä johtopäätöksiä, niin koko keskustalaisen kansanliikkeen olemassaolo on uhattuna.

Kirjoitin vuosi sitten kirjan "Taisteluun desentralismin puolesta" ja koetin herättää aatteellista keskustelua puolueen linjasta. Valitettavasti vastauksena oli lähes täysi radiohiljaisuus ja tai syyttely, että ei saa arvostella puolueen johtoa. Tietenkin on kunnioitettava demokraattisia päätöksiä, joilla kulloisetkin vastuunkantajat on valittu, eivätkä ratkaisut ongelmiin ole mustavalkoisia, mutta totuus kuitenkin on se, että me Keskustan aktiivit olemme eläneet pitkälti omassa kuplassamme emmekä ole ottaneet vakavasti signaaleja äänestäjäkunnasta. Onkohan se sitten oikeaa alkiolaisuutta, että pitää olla hiljaa, ettei kenellekään tule paha mieli, vaikka näkee, mihin suuntaan ollaan menossa...?

Keskustan uuden puheenjohtajan valinnasta on pari päivää keskusteltu nyt kovasti. Keskustelisin itse mieluummin linjasta eikä henkilöistä. Vaalitappio ei ole yhden ihmisen syy eikä yksi ihminen puoluetta voi pidemmällä tähtäimellä nostaakaan. Kansanliike on muutakin kuin johtajat, jotka vuorollaan aina vaihtuvat, mikä on aivan luonnollista.

 

Se on kuitenkin selvää, että Keskusta menetti laajasti luottamuksensa kansan parissa.

 

Toivon, että Keskustan politiikassa näkyy jatkossa vahva aatteellisuus pelkän kokoomuslaisen talousretoriikan sijaan. Tietenkin valtion talous täytyy pitää kunnossa, mutta missä olivat avauksemme aluepolitiikan tai sivistyspolitiikan osalta? Moni meistä koetti vuosien ajan kiinnittää huomiota epäkohtiin ja varoittaa tulevasta katastrofituloksesta. Köyhän asia, puolueen rooli sivistysliikkeenä, aktiivinen ulkopolitiikka ja koko maan tasapuolinen kehittäminen – ne täytyy olla politiikkamme kärkenä.

 

Myös ministerivalinnat olisi syytä jatkossa tehdä tasapuolisesti puolueen eri virtaukset huomioiden ja miettiä, kannattaako valita ministereitä, joilla ei ole mitään kokemusta keskustalaisesta traditiosta. Tai mitä puoluedemokratialle merkitsee se, että hallituspolitiikassa ajetaan täysin puoluekokouksen päätösten vastaisia linjauksia, kuten esim. taksiuudistuksessa tehtiin.

 

Keskustan sisällä käydään usein keskustelua siitä, tulisiko mennä voimakkaasti suurkaupunkeihin vai ennemmin varmistaa maaseudun äänten säilyminen. Vaalituloksemme osoittavat kuitenkin, että kun häviämme, niin häviämme kaikkialla Suomessa. Kun voitamme, niin yleensä voitamme silloin niin Utsjoella kuin Helsingissä kautta linjan. Keskustalainen aate ja sanoma kyllä puree kaikkialla, jos se vain on kirkkaana politiikkamme ytimessä.

 

Se on kuitenkin selvää, että jos Keskustan johtaman hallituksen hallitusohjelmassa ei puhuta mitään aluepolitiikasta, niin suunta on väärä.

 

Kritiikki Keskustaa kohtaan kuitataan nyt helposti sillä, että vaikeat ajat vaativat vaikeita päätöksiä. Ja pakko niitä olikin tehdä ja hyviä tuloksia on saatu aikaan. Mutta silti osa päätöksistä on ollut todella vaikeita meille ja joista perustellusti voi kysyä, olisiko säästöt saatu aikaan muilla tavoin? Olivatko esim. keliakiaa sairastavien ruokavaliokorvausten poisto tai diabeteslääkkeiden korvauskäytännön muuttaminen välttämättömiä päätöksiä? Pelastuiko valtiontalous juuri näiden leikkausten ansiosta, vai olisiko nämä kaikkein vähäosaisimpiin kohdistuneet säästöt voitu hakea muualta?

 

Urho Kekkonen sanoi: ”Pitäkää puolueen linja sellaisena, ettei kukaan voi syyttää, että Maalaisliitto on unohtanut köyhän ihmisen asian.”

 

Haluan vielä muistuttaa, että elävä keskustalainen kansanliike ei ole mikään maailmanloppua odottava uskonlahko, jossa varovainenkin harjoitetun politiikan arvostelu saa aikaan raivoisat reaktiot ja haukkumiset, että kritiikin esittäjä ei ole oikea keskustalainen. Ei ainakaan saisi olla. Santeri Alkio kannusti puolueväkeään jatkuvaan itsekritiikkiin ja virheistä oppimiseen.

 

Esimerkiksi Keskustan entinen puoluesihteeri Pekka Perttula on myös käyttänyt hyviä puheenvuoroja julkisuudessa vaatiessaan vakavaa pohdintaa ja itsekritiikkiä.

 

Tietysti pitää olla lojaali omaa puoluetta kohtaan ja rakentaa sitä. Toimin aikanaan vuosia yhteistyössä Paavo Väyrysen kanssa. Minulle oli kuitenkin päivänselvää, kun hän lähti Keskustasta, että minä jään enkä lähde mihinkään uusiin puoluevirityksiin mukaan. Mutta hiljaa oleminen – ettei puolue-eliitille tule paha mieli tai itse joudu hankalan ihmisen maineeseen – silloin, kun oma äänestäjäkuntamme menettää luottamustaan meihin, se on pahinta puolueen pettämistä.

 

Me keskustalaiset puhumme mieluusti Kallion punavihreästä kuplasta, mutta helposti menemme itsekin kuplaan.

 

Vaalitulokseen vaikuttaa myös hallituspohjan vaihtuminen kesken hallituskauden. Kesällä 2017 olin yksin niitä harvoja keskustalaisia, jotka julkisesti vastustivat Perussuomalaisten heittämistä hallituksesta ja uuden hallituksen muodostamista Sinisten kanssa. Tuolloin oli jo selvää, etteivät Siniset tule saamaan kansalta mandaattia ja Perussuomalaisten kannattajat pysyvät pääosin Jussi Halla-Ahon johtamassa puolueessa. Hallituksen hajottaminen oli ruma temppu, joka kostautui nyt Keskustalle. Perussuomalaisten kannatuskaan ei olisi ollut vaaleissa tätä luokkaa, jos puolue olisi istunut hallituksessa koko kauden loppuun saakka.

 

Ja tämä kansanliike kasvaa vain juuriltaan. On ollut suorastaan järkyttävää, kuinka jotkut minua paljon vanhemmat aktiivikeskustalaiset ovat huutaneet, että Kekkosen aika on ollut ja mennyt, ja nyt on uuden Keskustan aika. Tietenkin ajat muuttuvat ja yhteiskunnallinen toimintaympäristö, mutta ne tavoitteet ja ihanteet, joita Alkio, Kallio, Saalasti, Kekkonen ym. puolueemme suuret hahmot ajoivat, ovat edelleen todella tärkeitä ja ajankohtaisia. On palattava aatteen juurille, ja selvitettävä, millä tavoin aatepohjaltamme voimme vastata tämän päivän haasteisiin. Ne asiat, jotka yhdistävät kaikkia keskustalaisia – kaupunkilaisia ja maalaisia, konservatiiveja ja liberaaleja jne. – ne asiat tulee saada politiikkamme kärjeksi, kokoamaan erilaiset ihmiset yhteisten tavoitteiden taakse.