Tänään tuli 66 vuotta kuluneeksi Suomen Marsalkan kuolemasta. Vaikka hänen ajallisen matkansa päättymisestä on jo näin kauan, niin yhä Mannerheim ratsastaa kansamme parissa. Siitä kertoo mm. se vilkas julkinen keskustelu, jota hänen historiallisesta merkityksestään edelleen käydään kiivaasti. Uskoakseni hyvin monessa suomalaisessa kodissa on edelleen esillä Mannerheimin muotokuva. Hänen jälkeensä ainoastaan ehkä presidentit Paasikivi ja Kekkonen ovat voineet kohota jossain määrin vastaaviksi kansakunnan symboleiksi. Heitäkin kuitenkin rasittaa heidän "poliittisuutensa". Mannerheim muistetaan ennen kaikkea Suomen ensimmäisenä sotilaana.

Vapaaherra Mannerheim on kansallinen ikoni, mutta hän ei ollut pyhimys. Hänen monia poliittisia tai sotilaallisia tekojaan tai luonteenpiirteitään voi perustellusti arvostella. Kuitenkin tuntuu vastenmieliseltä se lokaaminen, mitä viime vuosina on harjoitettu. Mahdollisista puutteistaankin - kenellä niitä ei olisi - huolimatta Mannerheim jää historiaan miehenä, jonka johdolla Suomen kansa säilytti itsenäisyytensä, kotimaansa, vapautensa ja elämänsä. Kirkolliskokouksessa paheksuttiin, kun kenttäpiispaa puolustaessani luin puheenvuorossani pätkän omasta runostani, jossa mainitsin, kuinka Suomen kansa luotti Jumalaan ja Mannerheimiin talvisodan koittaessa. Henkilökohtaisesti pidä sitä parhaana kirkolliskokousurani puheena!

Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 Mannerheim lausui päiväkäskyssään: "Luottamus päällikköön on onnistumisen ensimmäinen ehto. Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti. Tämä sota ei ole mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös. Me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta."