Olen pitkään miettinyt, kirjoitanko tätä kirjoitusta. Se herättää varmasti taas paljon mielipahaa. Kuitenkin nyt päätin kirjoittaa oman arvioni käydyistä vaaleista ja Keskusta-liikkeen tilanteesta.

Käydyissä eduskuntavaaleissa Keskusta sai sotienjälkeisen historiansa huonoimman vaalituloksen. On tuntunut todella hämmentävältä huomata, miten vähän puolueemme parista on esitetty syvällistä analyysiä vaalituloksen syistä. Niin paljon kuin Vihreitä puolueena vastustankin, niin olen lukenut monia todella hyviä Vihreiden puoluetoimijoiden kirjoittamia itsekriittisiä ja raadollisen rehellisiä arvioita siitä, miksi Vihreät hävisivät vaaleissa. Odotan sellaisia myös meiltä. Ehkäpä niitä vielä tulee.

Olen vuosien ajan varoittanut siitä, että Keskustan edessä on Ruotsin Keskustapuolueen tie. Ja kun kritiikkiä ja parannusehdotuksia on koettanut esittää, niin olen saanut säännönmukaisesti samoilta keskustalaisilta ankaraa palautetta, kuinka juuri minun kaltaiseni ihmiseni ovat syyllisiä Keskustan alamäkeen. Ajattelin kuitenkin, että niin hienoa kun onkin saada ystäviä politiikan parista ja niin rakas harrastus kuin järjestötyö meistä monille onkin, niin tämän kansanliikkeen tarkoitus ei ole olla kaverikerho, jossa meillä on kivaa ja mielenrauhaamme ei järkytetä kiusallisilla vaalianalyyseillä. Meidän on kyettävä katsomaan peiliin ja nähtävä tarvittaessa rumiakin asioita.

Kaikkia heitä, joita tekstini ärsyttävät, voin joka tapauksessa lohduttaa – minä ja kaltaiseni olemme mitättömiä tekijöitä tässä puolueessa. Esim. minä en tullut valituksi eduskuntaan enkä ole muutenkaan missään keskeisillä vaikuttamisen paikoilla. Luultavasti tämäkin kirjoitukseni jää samanlaiseksi huudoksi tuuleen kuin kaikki aikaisempani. Jos kriittisen keskustelun käyminen vahingoittaa puoluetta, niin pyydän sitä anteeksi. Se ei ole todellakaan tavoitteeni. Omantuntoni pakottamana kuitenkin kirjoitan. Meidän kriittisten äänten motiivina ei suinkaan ole tehdä kiusaa kulloisellekin puoluejohdolle tai halu hajottaa puoluetta, kuten jotkut väittävät, vaan suunnaton huoli ja pelko keskustalaisen kansanliikkeen kohtalosta. Sillä mekin uskomme, että vahva Keskusta on välttämätön suomalaiselle yhteiskunnalle, maakuntien tasapuoliselle kehitykselle, isänmaan onnelle ja menestykselle.

Rohkenen epäillä, että myös meidän joukossamme on ihmisiä, jotka ovat uhranneet vuosikymmenten ajan todella paljon aikaa, vaivaa ja varojaankin tämän puolueen eteen järjestötyössä ja vaalikampanjoissa. Ja heidän sydämensä itkee nähdessään, miten puolueen kannatus ja luottamus on romahtanut.

Jotkut sanovat, ettei pidä ”ruoskia itseään”, vaan täytyisi puhua positiivisesti ja katsoa luottavaisin mielin tulevaan. Että kyllä se tästä ja luotetaan itsemme ja tästä on hyvä jatkaa ja muita tyhjiä korulauseita. Olen eri mieltä. Keskustalainen kansanliike on oikeasti vaarassa tuhoutua, ja minusta on järkyttävää, miten kevytmielisesti moni keskustalainen tuntuu asiaan suhtautuvan. Jos seisoo kuilun partaalla, niin ei kannata huutaa että ”Eteenpäin!” – Emmekä me halua tuhkassa rypeä, mutta haluamme sellaisen kunnollisen tilinteon menneessen sekä aatteellisen syväpesun, jonka jälkeen pääsisimme rakentamaan rehelliseltä pohjalta Suomen Keskustaa jälleen kasvavana ja kukoistavana liikkeenä, joka palaa vaalivoittojen tielle.

Santeri Alkio näki Maalaisliiton ennen kaikkea itsekasvatusjärjestönä ja sivistysliikkeenä. Käsitän asian niin, että itsekasvatukseen kuuluu kyky itsekritiikkiin. Niin yksityisessä elämässämme kuin myös meihin yhteiskunnallisina toimijoina ja puolueena. Aina on pyrittävä parempaan ja kyettävä enempään. Olemmeko tehneet tarpeeksi alkiolaisen yhteiskunnan rakentamiseksi – olemmeko vastustaneet riittävästi keskittämispolitiikkaa ja niitä voimia, jotka haluavat näivettää maakuntien Suomen? Olemmeko todella puolueena antaneet kaikkemme? Tulevat mieleen Ison Kirjan sanat: ”Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa…”

On ollut surullista nähdä, kuinka kentältä tuleva kriitiikkiin on joskus vastattu siihen perehtymisen sijaan vain kiihkeällä todisteluna, kuinka kaikki on tehty hyvin ja madonlukujen lukemisena, kuinka kulloinenkin kiistelty päätös tai linjavalinta on ollut oikea. Gallupit ja vaalitulokset ovat kuitenkin kertoneet karua kieltään. Tiedän sen, että omia virheitä on vaikea myöntää ja käsitellä. Ylimielisyyteen meillä ei kuitenkaan enää ole varaa. Emme voi elää kuin olisimme suuri puolue. Keskustan selviäminen ei ole itsestäänselvyys. (Katri Kulmuni sanoi näin aikanaan Hesarin haastattelussa, ja monet suuttuivat siitä. Mutta tottahan sekin oli.)

Aiemmista vaalikausista

Keskusta koki kovan vaalitappion vuonna 2011. Tuolloinkin keskeisenä syynä oli se, että perinteinen Keskusta-aate ei tarpeeksi näkynyt hallituspolitiikan pyörteissä. Päätä hakattiin seinään mm. jätevesiasetuksella, josta tuli Keskustan tappion symboli. Myös Sipoon kunnan pilkkominen vastoin kuntademokratian periaatteita Itä-Helsingin asutuksen laajenemisen tarpeisiin kertoi omaa tarinaansa puolueen muuttuneesta suhteesta keskittämiseen. Presidentinvaaleissa 2012 puolueen kannatus lähti jälleen nousuun. Ollaan Paavo Väyrysen myöhemmistä puoluehankkeista mitä mieltä tahansa, niin noissa vaaleissa pidettiin keskiössä puolueen aatteellista ydintä.

Keskusta palasi hallitusvastuuseen 2015 eduskuntavaaleissa. Vaalikaudella Suomen taloutta pantiin kuntoon. Monet kipeät päätökset olivat välttämättömiä. Moni keskustalainen kysyi kuitenkin, oliko aluepolitiikka enää agendamme keskiössä, ihmetteli sairaaloiden keskittämisasetusta ym. päätöksiä ja pohti hiljaisessa mielessään, muistettiinko tarpeeksi Santeri Alkion testamenttia – ”Älä unohda köyhän ihmisen asiaa.” Katsottiinko kaikissa päätöksissä niiden vaikutuksia kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin? Oli monia sellaisia päätöksiä, joilla Suomen talous tuskin pelastui, mutta joilla oli kipeitä vaikutuksia monen pienen ihmisen arkeen (esim. diabeteskorvaukset tai keliakiakorvaukset).

Kesken vaalikauden kesällä 2017 Perussuomalaiset heitettiin ulos hallituksesta ja ilman hallituksen hajottamista tai uusia hallitusneuvotteluja jatkettiin hallitusta oman porukkansa pettäneiden ”Sinisten” kanssa. Kansan tuomio seurasi heitä, yksikään ei uusinut paikkaa eduskunnassa seuraavissa vaaleissa. Jos Perussuomalaiset olisi pidetty hallituksessa pidempään, luultavasti myös heidän kannatuksensa olisi jäänyt heikommaksi kevään 2019 eduskuntavaaleissa. Tehty päätös hallituspohjan vaihdosta oli paitsi asiallisesti, niin myös strategisesti huono. En ole kuitenkaan huomannut, että yksikään päätöstä tekemässä ollut keskustalainen olisi myöntänyt julkisesti virhettä. (Yksityisesti sitä moni on kyllä itkenyt.)

Entä mitä keskustalaisen kansanliikkeen sielulle teki se, että Keskustan mandaatilla toimi liikenneministeri, joka täysin vastoin puoluekokouksen päätöstä ajoi läpi taksiuudistuksen? Keskustan kenttä ei sitä halunnut eikä ollut antanut siihen mandaattia. Mutta silti olisi pitänyt mennä vaaliteltoille puolustamaan päätöstä – tai olet huonompi keskustalainen! Muistan hyvin, kun ihmettelin eräälle kansanedustajalle, että miksi valitsitte ministeriksi henkilön, jolla ei ole mitään kokemusta keskustalaisesta politiikanteosta. Sain vastaani kiihkeän vihanpurkauksen, että kuinka uskallat arvostella puoluejohdon valintoja. Tämä kuvasti laajemminkin henkeä puolueen ytimessä. Keskustan kannatukselle tämän ei-keskustalaisen käynti ministerinä tuli joka tapauksessa kalliiksi. Muutenkin ministerivalinnoissa olisi kannattanut arvostaa keskustalaista kokemusta ja keskustalaisten politiikanteon tradition tuntemusta.

Vaalikaudella 2015–19 Keskustan miellettiin lähestyneen Kokoomusta myös työmarkkinakysymyksissä. Olen itse pienyrittäjä ja tiedän nyt entistä konkreettisemmin, miten tärkeää on raivata esteitä yrittäjyyden tieltä Suomessa. Työviikkoa lyhentämällä Suomi ei nouse, vaan työllä, sisulla ja yrittämisellä. Mutta samalla on muistettava, että ay-liike ei ole lähtökohtaisesti meidän vihollisemme eikä Keskusta voi leimautua vain elinkeinoelämän ja työnantajien edustajaksi. Puolueen sisällä ay-toimintaa ei ole arvostettu tarpeeksi. Aikanaan tapahtunut työmarkkina-asian neuvottelukunnan lopettaminen herätti puolueen ay-väessä paljon mielipahaa. Keskustan pitäisi pyrkiä tehokkaammin ay-liikkeiden päätöksentekoon eikä nähdä sitä vain vasemmistolaisten asiana, mutta puolue on hoitanut esim. ay-liikkeen vaaleihin osallistumista joskus todella heikosti.

Tämän uusimman eli kevään 2023 vaalitappiomme taustalla on myös vuoden 2019 vaalitappio, joka oli sekin murskaava. Käytiinkö sen syitä koskaan kunnolla läpi? Ja tehtiinkö niistä johtopäätöksiä? Vai nilkutettiinko vain sen kummempia välittämättä vaan seuraavaan hallitukseen? Vuonna 2011 tehtiin puolueessa melko hyvää analyysiä silloisesta vaalitappiosta. Mutta tehtiinkö nyt oikein mitään analyysiä, laajojen tutkimusten ja kenttäkyselyiden ym. kautta?

Nyt moni tuntuu ajattelevan, että Keskustan kannatusromahduksen syy on siinä, että olimme punavihreässä hallituksessa mukana neljä vuotta. Ja kyllä – pahalta se usein tuntuikin olla Vihreiden kanssa samassa hallituksessa, kun he hyökkäsivät monesti meille juuri kaikkein tärkeimpiä asioita vastaan. Ja SDP:n luisuminen entistä enemmän vasemmalle oli varmasti pettymys monelle keskustalaiselle. Ei syntynyt oikeaa punamulta-akselia, jollaisen yhteistyön pohjalta aikanaan oikeasti kuitenkin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin. (Kokoomuksen johdolla ei olisi maakuntien yliopistoja perustettu.) Mutta jos kuvittelemme, että kannatuksemme automaattisesti säilyy, kun olemme mukana porvarihallituksissa, niin maamme poliittinen historia ei kyllä sen puolesta todista.

On tietysti luonnollista, että puolueiden kannatukset vaihtelevat ja pitkä hallitusvastuu syö kannatusta. Mutta se, että Keskusta on menettänyt lyhyessä ajassa puolet kansanedustajan paikoistaan, on historiallinen katastrofi. Jos siihen ei herätä, edessä on lopullinen tuho. En kirjoita tätä lietsoakseni paniikkia tai pahaa mieltä. Mutta meidän on herättävä.

Viime vaalikaudesta

Keskusta meni kesällä 2019 hallitukseen historiallisen vaalitappion jälkeen, ruhjottuna ja rampana ankkana. Keskustan eduskuntaryhmässä muutamat kansanedustajat vastustivat hallitukseen menoa, mutta enemmistö kannatti ja demokratiassa mennään enemmistön mukaan.

Hallituskausi ajoittui historiallisesti hyvin vaikeaan ajanjaksoon. Ensin koronapandemia pyyhkäisi planeetan yli, sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja alkoi sota Euroopan maaperällä. Suurissa kansallisissa kysymyksissä kykenimme yksimielisyyteen. Siitä väistyvä hallitus ansaitsee tunnustuksen. Myös soteuudistus saatiin vietyä eteenpäin, siinä missä moni aiempi hallitus epäonnistui, tämä hallitus onnistui. Aika näyttää, onko uudistus onnistunut kansalaistemme kannalta. Kaikki voitava toivottavasti tehdään, että näin olisi. Työ on vasta alussa.

Keskustan kannalta puolueena hallitustaivalta ei voi kuitenkaan pitää erityisen onnistuneena, jos katsoo vaalitulostamme. Miksi näin on? Esitän muutaman kysymyksen.

Näkyikö Keskustan oma yhteiskuntapoliittinen linja ja visio, näky alkiolaisesta yhteiskunnasta, lähiyhteisöjen ja lähidemokratian yhteisöllisestä Suomesta toimissamme ja linjauksissamme? Vai näyttäytyikö Keskustan linja liiaksi siinä, että olimme aina jonkun puolueen esityksiä vastaan – joko hallituskumppaniemme tai oppositiopuolueiden? Määrittelemmekö itseämme nykyään lähinnä sitä kautta, mitä me emme ole?

Oliko Antti Rinne oikeasti tarpeellista kaataa pääministerin paikalta? Oliko se Keskustan eduskuntaryhmältä strategisesti kannattava veto? Mitä sillä hyödyttiin, kun poliittinen vääntövoima käytettiin yhden demarin vaihtamiseen toiseen – ja vieläpä sellaiseen demariin, joka sai valtavan henkilökohtaisen suosion ja jätti Keskustan ministerit usein täysin varjoonsa. Nostiko se temppu pitkässä tai edes lyhyessä juoksussa kannatustamme?

Yksittäisistä asioista voimme kysyä kysymyksen, joka oli monelle viimeinen pisara jättää Keskusta ja siirtyä Perussuomalaisiin – teimmekö tarpeeksi kotimaisen turvetuotannon ja turveyrittäjien puolesta?

Entä miten on kohdeltu kentällä peruskannattajien parissa kunnioitettuja keskustalaisia kansanedustajia? Pekka Aittakumpu sai Keskustan eduskuntaryhmältä varoituksen, kun hän vastusti lakia, jonka perusteluissa todetaan, että äitiyden toteaminen ei edellytä sitä, että synnyttänyt henkilö on nainen. Hannu Hoskonen heitettiin pois ympäristövaliokunnan puheenjohtajan paikalta, kun hän uskalsi vastustaa EU:n elpymispakettia, jolla yhteisvastuuta muiden maiden ongelmista jälleen kasvatettiin suomalaisten kustannuksella. – Ovatko nämä toimenpiteet olleet omiaan lisäämään perinteisten keskustalaisten äänestäjien luottamusta Keskustaa kohtaan?

Jos ajatuksena on, että vaihdetaan Keskustan kannattajat, meidän junttien ja tuulipukukansan tilalle vihreitä lähellä olevia ihmisiä, joita ei asutuksen keskittäminen haittaa, niin sekin pitää sitten sanoa ääneen. Mutta se strategia ei vaan toimi. Tässä maassa on jo Vihreä liitto. Miksi joku äänestäisi sen halpaa kopiota? Sama pätee suhteessa kaikkiin puolueisiin. Joskus tuntui, että Keskustasta tehtiin nukkavierua versiota Kokoomuksesta. Huonosti sekin päättyi.

Entä olemmeko riittävän ajoissa havahtuneet maahanmuuttopolitiikan ongelmiin? Ja kyllä Keskustassa oli jo 10–15 v. sitten meitä, jotka varoittelimme maahanmuuttopolitiikan ongelmista ja Ruotsin tiestä palavine lähiöineen, mutta silloin meidät ohitettiin tai haukuttiin rasisteiksi. Vaikka keskustalainen maahanmuuttopolitiikka ei tietenkään voi olla rasistista. Aina Suomeen on tultu ja aina täältä on lähdetty, se on luonnollista. Ihmisarvo on jakamaton. Mutta ongelmilta ei pidä sulkea silmiään.

Eräs uskottavuuteemme varmasti vaikuttanut seikka olivat omituiset hallituskriisit, joissa vanhan kansansadun tavoin ”huudettiin sutta” turhaan, eli uhottiin hallituksella lähtemisestä ja seuraavana aamuna palattiin kiltisti ruotuun. Kun Katri Kulmuni kaadettiin puheenjohtajan paikalta, perusteltiin sitä mm. sillä, että pitää jatkossa tietää, millä päällä Keskusta on milloinkin. Mutta muuttuiko hallitusyhteistyö sen mukavammaksi? Viimeistään puoliväliriihessä olisi pitänyt lähteä kävelemään – tai sitten lopettaa uhoaminen.

Tiedän, että hallitusyhteistyö ei ollut helppoa. Kansanedustajat ja ministerit ovat toimineet kovassa paineessa ja uskon, että he ovat varmasti pyrkineet tekemään parhaansa. En väitä, että olisin itse osannut hoitaa tehtäviä sen menestyksellisemmin. Mutta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa vaalitappion syyt on voitava käydä juuria myöten. Avainkysymys on siinä, miksi menetimme äänestäjien luottamuksen?

Pitääkö mennä hallitukseen?

Huomaan, että nytkin käydään kiivasta keskustelua, tulisiko Keskustan mennä hallitukseen vai ei, samoin kuin vuoden 2019 hävittyjen vaalien jälkeen. Osittain vieläpä samoilla argumenteillakin, vaikka nähtävästi uusi hallituspohja olisi tyystin toisenlainen.

Haluan sanoa – samoin kuin neljä vuotta sitten – että puolueemme olemassaolon kannalta isoin kysymys ei ole se, koska olemme hallituksessa ja koska oppositiossa. Vaan se, että teemme keskustalaista politiikkaa, olimmepa hallituksessa tai oppositiossa, ja että kansa voi luottaa poliittiseen peruslinjaamme. Jos se hämärtyy, on kaikki muu turhaa.

Jotkut sanovat, että ”minun Keskustani on hallituksessa ja kantaa vastuuta yhteiskunnasta”. Ikään kuin Keskustan pitäisi aina pyrkiä hallitukseen, vaalituloksesta riippumatta. Toiset taas sanovat, että kun Keskusta menee oppositioon, niin se pääsee kirkastamaan aatteellista linjaansa, ja odottavat, että siellä kannatus nousee kuin itsestään.

Minulla ei olisi ongelmaa mennä Perussuomalaisten kanssa hallitukseen. Olinhan yksi niistä harvoista keskustalaisista, jotka julkisesti vastustivat Keskustan silloisen johdon ja eduskuntaryhmän yksimielistä päätöstä heittää Perussuomalaiset ulos hallituksesta kesällä 2017. (Kokoomuksen silloisesta ryhmästä kaksi kansanedustajaa vastusti.) Meidän ei kuitenkaan pidä lähteä siihen Perussuomalaisten virittämään ansaan mukaan, että velvollisuutemme olisi olla automaattisesti varmistamassa ”oikeistohallituksen syntyä” ja että oppositiossa meistä tulee osa ”vasemmisto-oppositiota” ja kannatuksemme loppukin sulaa. Eivät Perussuomalaiset meidän menestyksestämme siinä huolta kanna.

(Tästä huolimatta ihmettelen sitä, että Keskusta ei vastannut hallitustunnustelija Orpon kysymyksiin. Olisi niihin saanut vastata ja kertoa Keskustan poliittisen linjan. Vaikka olisikin todennut, että meidän tiemme menee nyt oppositioon.)

Johannes Virolaisen sanoin: ”Me olemme itsenäinen Keskustapuolue”. Ei meidän paikkamme ole missään blokissa. Oppositiostakin voimme tukea hyviä esityksiä, jos hallitus sellaisia tekee. Onhan viime vaalikaudellakin tehty todella suuria päätöksiä (korona-aikana ja uuden ulkopolitiikan suhteen) hyvin laajalla yhteisellä valmistelulla ja yhteisymmärryksellä yli hallitus-oppositio rajojen.

Eräitä muita kysymyksiä

Maalaisliitto-Keskusta on selvinnyt rakennemuutoksista nimenomaan aatteensa perustalle palaamalla tai ainakin aatetta kirkastamalla. Näin tapahtui erityisesti 1960-/1970-lukujen vaihteessa, kun silloinen nuori polvi löysi Alkion. Ei oltu vain asiainhoitajia, vaan oli kirkkaita ihanteita ja tavoitteita.

Nykyinen Keskustan periaateohjelma on valitettavasti toiveiden tynnyri, jossa on pitkä lista erilaisia itsestäänselvyyksiä, joita tuskin kukaan suomalainen vastustaisi – missä näkyy keskustalainen, desentralistinen yhteiskuntakäsitys ja meidän omaleimaisuutemme?

Viestintä – jokainen puolue sanoo hävittyään vaalit, että ”viesti ei mennyt perille”. Toisaalta paljon karumpaa on, että mitä jos se viesti menikin perille, mutta äänestäjien mielestä viesti oli väärä. Jos margariini maistuu pahalta, niin se maistuu, vaikka kauppias laittaisi kuinka isoja mainoksia ja vakuuttelisi asiakkaille, että kyllä se hyvää on.

Kuitenkin Keskustalla on suuria haasteita viestintänsä suhteen. Yksi syy on se, että etelän media on yleensä meitä vastaan, koska valtaosa toimittajista on aatteeltaan jotain muuta kuin keskustalaisia. Mutta niinhän se on ollut aina ja silti on pärjätty.

Silti kritiikki myös omaa viestintäämme kohtaan on paikallaan. Esim. puolueen edelliseltä viestintäpäälliköltä odotettiin paljon, näkyvimmäksi työksi jäi kuitenkin K-studion juontaminen ja sitä seurasivat lähinnä kaikkein uskollisimmat ydinkannattajat. Korona-aikana olisi voitu tehdä kunnon digiloikka ja valloittaa uusia somekanavia. Vaisuksi jäi. Meillä jokaisella on myös peiliin katsottavaa tässä. Katsokaa, miten monet muut puolueet ovat ottaneet somekanavat haltuun ja heidän edustajillaan on valtavia seuraajamääriä. Kuinka on meidän laitamme? Luotimmeko liikaa vain siihen, että pidämme ydinkannattajillemme tupailtoja ja juttelemme vaaliteltoilla toisillemme?

Talvella 2022 käytyjen aluevaalien kohtalaista menestystä rummutettiin paljon – ymmärrän, että sillä haluttiin luoda henkeä ja uskoa omaan väkeen, mutta samalla unohdettiin monta tosiasiaa ja tuudittauduttiin, että ”hyvin se menee”. Aluevaaleissa oli kyse sotesta (kun Perussuomalaiset puhuivat bensan hinnasta) ja Keskustalla oli hyvä ehdokasasettelu. Lisäksi kannatuksellemme vaikea pääkaupunki oli poissa kyseisistä vaaleista. Aluevaalien menestys ei ollut tae yhtään mistään muusta. Unohdimmeko tämän?

Vuoden 2020 puoluekokousvalinnat

Tunnettu on Johannes Virolaisen sanonta: ”Kansanvalta on puhunut – ja pulinat pois.” Näin hän todella sanoi hävittyään Keskustan puheenjohtajavaalin. Mutta usein unohdetaan, että kyllä hän tuossa samassa puheessaan analysoi käydyn vaalin ja myös vastaehdokkaansa tukijoukot hyvin pistävin sanoin. Ei se ollut vain nuo kuusi sanaa, mitä sieltä lavalta puhuttiin. Ehkäpä minäkin saan siis vielä hieman muistella. Jos sanotte, että happamia sanoi kettu, niin sanokaa. Happamalta se yhä maistuukin.

Katri Kulmuni tuli Keskustan puheenjohtajaksi puolue-eliitin ulkopuolelta. Olen varma, että jos puoluekokouksessa olisivat saaneet äänestää vain esim. kansanedustajat, ministerit, heidän avustajansa, eduskuntaryhmän työntekijät ja puoluetoimiston työntekijät, niin Katri ei olisi monta ääntä saanut. Keskustan kenttäväki valitsi kuitenkin vahvasti aatteellisen tahtopoliitikon. Mutta ”Operaatio Kaato” alkoi lähes saman tien. Katrin ei annettu toteuttaa ohjelmaa, jolle Kouvolan puoluekokous oli antanut luottamuksen.

Heikon gallupkannatuksen pelottamana saatiin aikaan vyörytys, jolla Keskustan puheenjohtajan vaihdon kuviteltiin nostavan kannatus pilviin. Lupaukset Oulun puoluekokouksessa olivat suuria. Muistan, kuinka joku vanha mies meni pönttöön ja vaati puheenjohtajan vaihtamista, koska Katri ei tule tarpeeksi hyvin toimeen Sanna Marinin kanssa. Ajattelin, että demarien mieliksikö pitää puoluejohto valita! Pohjoisen edustajana Katri oli myös ministerikaartissa alueellisen tasapuolisuuden edustaja, mutta niinpä moni lappilainenkin lähti vaihtamaan lappilaista puheenjohtajaa lappilaiseksi varapuheenjohtajaksi. Ei tullut takkia, tuli tuluskukkaro. Tekisi mieli kysyä tämän vaalituloksen valossa, että oletteko nyt tyytyväisiä?

Joku varmaan ajattelee, että kirjoitan tätä katkerana siksi, että olin hetken aikaa Katrin erityisavustaja tai että olen hänen vanha ystävänsä. Tähän voin vastata vain sen, että minut oli omasta pyynnöstäni nimetty (Sanna Marinin allekirjoittamalla päätöksellä) erityisavustajaksi vain määräajaksi elokuun 2020 loppuun. Riippumatta siitä, olisiko Katri jatkanut ministerinä kesällä 2020, olisi minun työni päättynyt. Ja mitä ystävyyteen tulee, niin jos ajattelisin asioita vain ystävyyden kautta, niin en ikinä olisi lähtenyt ketään ystävääni edes kannustamaan politiikan pariin. Sen verran ikävää peliä tämä on.

Haluan vielä lopuksi korostaa, että tällä kaikella kirjoittamallani en halua arvostella Keskustan nykyistä puheenjohtajaa Annika Saarikkoa henkilönä millään muotoa. On luonnollista, että poliitikot pyrkivät urallaan eteenpäin, ja hän voitti sääntöjen mukaan pidetyssä laillisessa puoluekokouksen äänestyksessä Katri Kulmunin. Demokratiaa vastaan ei vaikuta valittaa. Olen aikanaan tukenut kahdesti Annika Saarikkoa hänen pyrkiessään Keskustan varapuheenjohtajaksi. Kaikki ne hyvät asiat, mitä hänestä esim. blogissani tuolloin kirjoitan, voin edelleen allekirjoittaa. Keskustan 2011 vaalitappion jälkeen Annika Saarikko kiersi todella ahkerasti puolueen kentällä, otti ihmisten itkut ja pahan olon vastaan. Uskon, että jo tuossa hänelle rakentui erityissuhde keskustaväkeen, mihin hänen aivan aito ja vilpitön kannatuksensa Keskustan järjestöväen parissa perustuu.

Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että tuo syksyn 2020 puheenjohtajavaali olisi ollut pitkässä juoksussa hyväksi puolueelle. Mitä jos olisimme käyttäneet tuonkin ajan puolueen yhtenäistämiseen ja sovinnon rakentamiseen sen sijaan, että valitsimme repivän henkilövaalin? Moni Katrin kannattaja on kokenut joutuneensa tuon syksyn jälkeen sivuraiteille puolueessa. Olipa tuo kokemus oikeutettu tahi ei, niin osansa sekin on puolueemme sisäiseen tilaan jättänyt.

Mitkä ovat Keskustan romahduksen suurimmat syyt?

Ensinnäkin se, että suuressa kuvassa keskittämispolitiikka maassa on jatkunut, oli kuka tahansa vallassa. On päivän selvää, ettemme yksin saa kaikkea aikaan, ja muista puolueista on ollut vaikea saada kavereita aluepolitiikan edistämiseen. Mutta mekään emme ole tehneet tarpeeksi.

Toinen Keskustan luottamusta keskeisellä tavalla rapauttanut tekijä ovat hyvin erikoiset strategiset valinnat, joiden toteuttajia ja motiiveja toivottavasti joku poliittisen historian tutkija aikanaan penkoo kunnolla. Eräs ystäväni sanoi mm. taannoiseen jätevesiasetukseen ja taksilakiin viitaten, että miksi Keskusta ottaa kärkihankkeikseen kansan vihaamia asioita ja ajaa niitä vuosien ajan korkealla profiililla. Tämä on ollut Keskustan kenttäväelle todella hämmentävää ja omalta osaltaan johtanut puolueen luottamuksen heikkenemiseen ja Perussuomalaisten kannatuksen kasvuun.

Maalla vai kaupungeissa?

On puhuttu paljon siitä, pitääkö Keskustan jotenkin päivittää sanomaansa tai muuttaa kurssiaan, että se pärjää kaupungistuneessa 2020-luvun Suomessa.

Vahvan aluepolitiikan puolustaminen ja keskittämispolitiikan vastustaminen on perinteisesti ollut Keskustan aatemaailman ydintä. Viime vuosina nämä asiat ovat jääneet meilläkin taka-alalle. Joskus on sanottukin, ettei niitä voi pitää kärjessä, koska sitten emme pärjää suurkaupungeissa. Siihen voi tietysti vastata, että kuinkas nyt on pärjätty? Ja kun Keskusta voittaa, se voittaa niin suurkaupungeissa kuin pienissä kylissä – ja kun se häviää, se häviää yleensä lähes kaikkialla. Se kertoo mielestäni siitä, että meidän sanomamme kyllä puree ympäri maata, silloin kun se puree.

Onhan Keskusta suomalaisuudesta siinnyt aate, se ei ole tuontitavaraa. ”Keskusta. Se kotimainen.” on hyvä slogan. Se pohjaa todellisuuteen ja sopii hyvin keskustalaisen kansanliikkeen vaalilauseeksi. Toisin kuin vanha kommunistien taisteluhuuto ”Eteenpäin”.

Arvelen, että Helsingin keskustaväen parissa on varmasti ihmisiä, jotka eivät pidä kaltaisestani konservatiivista ja haluaisivat muuttaa puoluetta suuntaan, jonka myötä minun ja kaltaisteni olisi entistä vaikeampaa olla tässä mukana. Tunnen kuitenkin suurta sympatiaa Helsingin keskustalaisia kohtaan. He tekevät todella kovassa paineessa ja vaikeassa toimintaympäristössä puoluetyötä. En kuulu niihin, jotka ajattelevat, että meidän pitäisi keskittyäkin vain peruskannatusalueisiin ja lopettaa suurkaupunkeihin pyrkiminen. Päinvastoin – ei se ole meille kunniaksi, että olemme pääkaupunkiseudulla aivan alamaissa. Mutta uskon, että sielläkin pitää olla vahva keskustalainen profiili. Kyllä sielläkin on ihmisiä, jotka eivät halua, että koko Suomi pakkautuu muutamaan keskukseen tukkien infran ja nostaen vuokratason pilviin. Ja jotka arvostavat sitä, että saavat syödä kotimaisella maaseudulla tuotettua puhdasta suomalaista ruokaa. Suurkaupunkien kattoterassien kasvimaat ja siirtolapuutarhat kertovat nekin ihmisen kaipuusta luonto-yhteyteen ja maankamaran kasvattamiseen.

Ja yhteisöllisyyden sanomaa tarvitaan mitä kipeimmin juuri siellä, missä naapurit eivät luontaisesti tunne toisiaan ja monilta puuttuu vanhojen sukujen ja kyläyhteisöjen perintönä yhä edelleen maaseutupitäjissä vaikuttavat luontaiset turvaverkot.

Jos Keskusta olisi halunnut nostaa profiiliaan pääkaupunkiseudulla, se olisi voinut huomioida sen esim. ministerivalinnoissaan kuluneella kaudella, kun ministerivaihdoksia tehtiin. Helsingin Keskustan tulevaisuutta ei pidä laskea tulevaisuudessa tuontitavaran varaan. Toivon, että sieltä aikanaan nousee vielä kansanedustajia, jotka eivät ole muualta tulleita kansanedustajia, vaan jotka esim. Helsingin kunnallispolitiikassa keräävät kannuksensa ja rakentavat paikallisen vahvan henkilökannatuksen, jonka nojalla ponnistavat myös eduskuntaan.

Konservatiivit vastaan liberaalit?

Nykypäivänä erilainen identiteettipolitiikka, esim. ns. woke-kulttuurin muodossa, on saanut yhteiskunnallisessa toiminnassa entistä suurempaa huomiota. Tai ihmisen jaottelu konservatiivi-liberaali akselilla. Itse olen arvokonservatiivi. Ajattelen silti, että jos meillä on omantunnonvapaus tietyissä moraalikysymyksissä, voimme mahtua hyvin tähän kansanliikkeeseen, kun meillä on meille kaikille tärkeitä ja meitä kaikki yhdistäviä asioita. Olenhan itsekin tukenut monesti puolueessamme henkilöitä, jotka ovat monissa kysymyksissä minua liberaalimpia, mutta joiden kanssa on ollut silti jonkinlaista samaa ymmärrystä Keskusta-aatteen merkityksestä.

Ja jos puolueen ydinasiat – tasapuolinen aluekehitys, alkiolainen sivistyspolitiikka, yhteisöllisyyden edistäminen ja henkiset arvot kuluttamisen ja jatkuvan talouskasvun sijaan elämän perustana – olisivat politiikkamme ydintä, niin kestäisimme paremmin myös erimielisyydet joissakin muissa asioissa.

Keskustanuoret ovat monesti historiassamme olleet puolueessa aatteellisen keskustelun herättäjiä. Valitettavasti Keskustan nuorisokannatus on myös romahtanut kuluneiden kahden vuosikymmenten aikana, ja samoin nuorisoliikkeen vaikutusvalta. Keskustanuoret ovat toki edelleen pyrkineet olemaan piikkinä puolueen lihassa ja herättelemään ”ukkopuoluetta”. Lähtökohtaisesti tämä on tietysti hyvä asia.

Itse olisin kuitenkin toivonut, että nuoret olisivat lähteneet tekemään aatteellista herätystä puolueeseen nimenomaan puolueen yhteiskuntapoliittisen suuren linjan perustalta.

Valitettavasti ainakin minulle mieliin ovat jääneet etupäässä eräät yksittäiset kysymykset, jotka näen pyrkimyksinä viedä puoluetta entistä vihreämpään ja liberaalimpaan suuntaan. Viime vuosina Keskustanuoret ovat ottaneet kantaa mm. turkiselinkeinoa, turvetuotantoa ja uskonnonopetusta vastaan, puolustaneet kiihkeästi erilaisia sukupuoliasioita koskevia lainsäädännön liberalisointeja ja tuominneet yksipuolisesti Israelin toimet Lähi-Idän konfliktissa ja vaatineet israelilaisten tuotteiden boikotointia.

Joskus olen miettinyt, että missä tämä homma enää eroaa Vihreiden nuorten toiminnasta?

En väitä, etteikö Keskustanuorten parissa olisi paljon hyvää yhteiskuntapoliittista ajattelua ja monia todella lahjakkaita ja fiksuja nuoria, joilla on edessään loistava poliittinen tulevaisuus. Enkä sano, etteivätkö he saisi olla sitä mieltä kuin ovat. Mutta toivoisin, että puolueemme nuori polvi antaisi enemmän panosta nimenomaan meitä kaikkia keskustalaisia yhdistävien teemojen kehittämiseen. Mitä on hajautettu yhteiskunta ja pienyhteisöjen merkitys 2020-luvulla? Mitä on keskustalainen koulutus- ja sivistyspolitiikka? Miten yhteisöllisyyttä voidaan toteuttaa nyky-yhteiskunnassa?

Tai ehkä minä olen väärässä ja kun konservatiivit vaan ajetaan niin nurkkaan, että viimeinenkin heistä kyllästyy jättää äänestämättä Keskustaa, niin sitten kannatus räjähtää pilviin. Uskallan kuitenkin epäillä. Minulle ei ole ongelma, että meillä on erinäisissä arvokysymyksissä erilaisia näkemyksiä. Olen tehnyt hyvää yhteistyötä monien liberaalien kanssa. Mutta onko meillä konservatiiveilla kohta enää tilaa tässä liikkeessä? Puolueessa, jonka suuriin vaikuttajiin kuuluu monia hyvin perinteisesti uskoneita kristittyjä, kuten Kyösti Kallio tai Kerttu Saalasti.

Vanha Keskustanuorten aikojen ystäväni, kainuulainen aateveljeni Ilmari Pokela kirjoitti somessa: ”Keskusta hävisi, koska hylkäsimme kolme asiaa: maahanmuutto, hajauttaminen ja kulttuurinen konservatiivismi. Me yritimme olla leikki kokoomus tai leikki demari. Meidän ainoa vaihtoehtomme on ymmärtää esi-isiemme sanoma. On vain pari tietä. Oikella pääoman kahleet. Vasemmalla sosialismin pakkovalta. Keskellä vapaan kansan suora tie.”

Tähän ajatukseen voin yhtyä.

Kaikesta huolimatta myönteisiä näköaloja

Tästä pitkästä artikkelistani tuli varmaankin liian synkkä, mutta se kuvastaa todellisia tuntojani enkä viitsi niitä kaunistella. Tästä huolimatta olen jatkossakin Keskustan jäsen ja toivon muidenkin olevan. Miksi näin? Siksi, että uskon aatteellisen perustamme olevan hyvä Suomelle ja suomalaisille. Juuriltaan kasvava kansanliike on ennenkin voittanut vaikeudet.

Toivon, että me kykenemme menneiden virheiden tunnustamiseen, aatteelliseen syväpesuun ja vahvasti aatteelliselta perustalta tapahtuvaan jälleenrakennustyöhön. Varmasti puoluejohdossa koetaan myös henkilövaihdoksia. Uusi aika tarvitsee uusia kasvoja. Mutta olisi lapsellista ajatella, että henkilövaihdokset sellaisenaan nostaisivat puolueen kannatuksen. Ongelmat ovat syvemmällä eivätkä korjausliikkeet saa olla vain pintapuolisia.

Mitä konkreettisia toimia Keskustan järjestökoneiston kehittämiseksi pitäisi tehdä? Riittää, kun viittaan tässä vuosien 2019 ja 2020 Katri Kulmunin puheenjohtajakampanjanssa tehtyihin pamfletteihin. Sieltä on paljon hyviä ideoita ja olisi edelleenkin paljon ammennettavaa, jos ajatukset kelpaavat – johtivatpa puolueorganisaatiota ketkä tahansa.

Meillä on lisäksi suuri voimavara monissa todella kokeneissa poliitikoissa, kuten Pekkarinen, Kääriäinen, Vanhanen, Anttila, Isohookana-Asunmaa ja monia, monia muita. Kuunnellaan heitä ja hyödynnetään heitä enemmän, kun romahtanutta puoluetta rakennetaan raunioilta.

Edessämme ovat presidentinvaalit, joihin suomalaiset perinteisesti osallistuvat vilkkaammin kuin muihin vaaleihin. Toivon, että Keskusta pitää jäsenvaalin ehdokkaasta. Se aktivoisi väkisinkin järjestökoneistoa. Presidentinvaaleissa keskustalaista maailmankuvaa voitaisiin kirkastaa koko maalle. Tarvitsemme presidenttiehdokkaan, joka voi innostaa ja yhdistää paitsi omaa kenttäväkeämme, mutta kerätä laajaa kannatusta myös puolueen ulkopuolelta. Minun ei varmaankaan kannata ottaa kantaa tässä eri ehdokkaisiin, meillä on monia mitat täyttäviä henkilöitä, mutta olen huomannut, että monet hyvin erilaiset keskustalaiset ovat tuoneet esiin nykyisen puolustusministerin nimen ja muistuttaneet, miten vastuullista tehtävää hän on vaikeana aikana hoitanut.

Jos ja kun Keskusta menee oppositioon, niin toivon, että sitä aikaa ei käytetä odotteluun, että kannatus nousee itsestään. Terävää, mutta vastuullista oppositiopolitiikkaa tekemällä, vahvan keskustalaisen, muusta oppositiota erottuvan vaihtoehdon tarjoaminen on siinä keskeistä. Sotealueilla työ on kesken ja lähipalveluita ja etenkin heikompiosaisten asemaa on sielläkin puolustettava. Keskustan aluevaltuustoryhmien on kaikkialla maassa toimittava korkealla profiililla ja panostettava myös omaan tiedottamiseen ja keskustalaisen sanoman esiin tuomiseen. Mutta ennen kaikkea on mentävä nöyrin mielin kansan pariin ja aidosti kuultava kansan tunnot.

Kun Kiinan vanha leskikeisarinna ei suostunut Kiinan antautumiseen länsivalloille lähes mahdottomalta näyttävässä sotatilanteessa, perusteli hän sitä ministereilleen: ”Kuinka voisin kuolla ja mennä esi-isieni eteen tietoisena siitä, etten tehnyt kaikkea voitavaa Kiinan pelastamiseksi.” – Meidänkin on tehtävä kaikki voitava Keskustan pelastamiseksi. Olemme sen velkaa niin historialle kuin tulevaisuudelle.

Kirjoitin vuonna 2016 kirjan ”Taisteluun desentralismin puolesta”. Lainasin siinä Aaro Hellaakosken runoa, jota silloinen pääministeri Urho Kekkosen käytti peräti kahteen kertaan Maaseudun Nuorten Liiton suvijuhlilla Torniossa juhannuksena 1954 pitämässään puheessa:

"Juuremme kunhan kestää,
mikään ei voi estää
nousua uudelleen,
kasvua yhä esiin
satoisampiin kesiin,
valoon ja vapauteen."