Olin pääsiäissunnuntaina äitipuoleni isän, velipoikieni ukin hautajaisissa. Hän oli minullekin hyvä kaveri ja poismeno on ollut suuri järkytys. Kun elinvoimainen ihminen lähtee yhtäkkiä tästä maailmasta ehtimättä edes vanhuusvuosiin, sen käsittäminen vie aikaa. Mutta niin hirvittävä asia kuin täydellinen äkkikuolema omaisille onkin, on se lähtijälle varmasti paras. Kun hyväkuntoinen mies saa kirjaimellisesti kuolla suorilta jaloiltaan, omassa kotonaan oltuaan viimeiseen saakka elämässä kiinni.

Vasta hautajaisissa usein tajuaa lopullisesti poismenon todellisuuden kaikessa kaameudessaan. Mutta toisaalta siellä voi nähdä myös, miten rikas elämä on ollut, miten paljon vainajaa onkaan rakastettu ja miten paljon hän on rakastanut. Siellä hautausmaalla ystäväni hautakummun äärellä seisoi lähes puoli vuosisataa rinnalla kulkenut puoliso, lapset, lapsenlapset ja heidän lapsensa sekä vanha äiti, sisarukset, muut sukulaiset, ystävät, ammatti- ja järjestötoverit. Vaikka suomalainen mies ei mielellään tunteitaan osoita, niin tuskinpa yksikään silmäpari jäi siinä saattojoukossa kuivaksi.

Pääsiäisen ihme lupaa meille onneksi, että toivomme ei ole näkyvässä maailmassa ja biologisessa ruumiissa. Viimeistä sanaa ei sano kuolema, sen sanoo elämä. Kuoleman on Jeesus voittanut Golgatan ristillä.