Kävin tänään Kemijärven kirkossa kuuntelemassa gospel-kuoroa. On ollut ilahduttavaa nähdä, miten viime vuosina musiikkityö on kehittynyt, saanut mukaansa uusia toimijoita ja tuo ihmisiä kirkkoon. Etenkin sellaisia, jotka eivät muuten kovin paljon kirkossa käy.

Valitettavasti kuoron esiintyminen oli nykyisessä kokoonpanossaan viimeinen. Toivon, että löytyy kuitenkin ratkaisuja, joilla kuoron toiminta ja muutenkin monipuolinen hengellinen musiikkityö voi jatkua Kemijärvellä. Tavalliset seurakuntalaiset ovat olleet todella tyytyväisiä tähän toimintaan.

Sitä vastoin on ollut todella surullista kuluneen vuoden aikana nähdä ja kokea sitä järjestelmällistä arvostelua, nälvimistä, solvaamista ja omien argumenttien ylihengellistämistä, mitä musiikkityötä, sen parissa toimivia henkilöitä sekä kahden kanttorinviran säilyttämistä kannattaneita seurakunnan luottamushenkilöitä kohtaan on Kemijärvellä harjoitettu. Olen elämäni aikana mennyt monenlaisten kovien paikkojen läpi, niin poliittisessa toiminnassa kuin yksityiselämässäni, mutta harvoin olen ollut niin ahdistavissa ja ala-arvoisissa kokouksissa kuin mitä tänä vuonna pidetyt kirkkovaltuuston istunnot meillä ovat viime aikoina olleet.

En ole tästä erityisen yllättynyt, sillä jouduin itse vuosina 2009–10 samanlaisen prosessin kohteeksi, kun kirkkovaltuutettuna puutuin erääseen virantäyttöön, jossa seurakunnassa vaikuttava sisäpiiri halusi valita itselleen mieluisan henkilön tiettyyn seurakunnan virkaan. Operaatio ei kestänyt päivänvaloa ja sitä jouduttiinkin korjaamaan. Sen seurauksena minut leimattiin kristillisyyden vastustajaksi Kemijärvellä ja minusta levitettiin monenlaisia haukkuja ja jopa valheita. Paikallislehtikirjoituksissa uskoni ja toimintani kirkossa kyseenalaistettiin hyvinkin arvovaltaisilta tahoilta, ja selitettiin vain haluksi saada poliittista näkyvyyttä. Myönnän, että olen huono kristitty ja luonteeltani liian ylpeä, koska minun on ollut vaikea unohtaa. Kun suostuin viime talvena palaamaan Kemijärven seurakunnan luottamustoimeen, kirkkoneuvoston 2-vuotisen paikan tultua avoimeksi, niin luulin naiiviuttani, että meno hallinnossa olisi muuttunut. Olin väärässä, tai ainakin minulle vanhat haavat ovat nousseet kovasti pintaan.

Tuolloin aikanaan käydyissä vuoden 2010 seurakuntavaaleissa ryhmämme sai enimmät äänet ja minä tulin vieläpä koko Lapin ääniharavaksi. Se ei johtunut siitä, että minä olisin ollut jotenkin hyvä ehdokas, vaan äänet olivat uskoakseni tavallisten seurakuntalaisten protesti sisäpiirin vallankäyttöä vastaan Kemijärvellä. Kun jouduin sisäpiirin maalitauluksi, niin se nosti myös vastavaikutuksen. Vaalien jälkeiset neuvottelut luottamuspaikoista olivat vaikeat. Ryhmämme ehdokkaita seurakunnan luottamustehtäviin pidettiin toisen ryhmän puolelta epäkristillisinä ja muistan mm. kun toisen ryhmän edustaja karjui neuvottelussa: ”Eiväthän nämä käy edes kirkossa.” (Ei ole minunkaan tehtävä laskea kirkossa käymisiä enkä ole itse tässä asiassa kovinkaan esimerkillinen, mutta tätä karjujaa itseäänkin olen siellä kyllä aika harvoin nähnyt.) Kun meillä kuitenkin oli enemmistö, niin saimme haluamamme paikat. En usko, että tästä koitui seurakunnalle vahinkoa.

Voimasuhteet seurakunnan hallinnossa ovat kuitenkin sittemmin muuttuneet. Esim. tämä kanttoriasia, joka on ollut useita kertoja valtuustossa, on ratkennut kanttorin viran vähentämisen hyväksi muutamalla äänellä ja kerran tasatuloksella, jolloin koko prosessin ajan hyvin voimakkaasti toisen kannan (kanttori pois) puolesta toiminut kirkkovaltuuston puheenjohtaja pääsi ratkaisemaan asian äänellään.

Olen kuullut, että monet henkilöt ovat Kemijärvellä uhanneet erota kirkosta, kun ovat pahoittaneet mielensä tästä prosessista. Vetoan teihin kaikkiin – älkää erotko! Ja eronneetkin, liittykää takaisin kirkkoon! Suomen ev. lut. kirkko tekee tärkeää työtä yhteiskunnassamme. Kirkkoon kuuluminen on mielestäni jo kansalaisvelvollisuus, ellei sitten koe suurta vakaumusta johonkin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumiseksi.

Kemijärven kaltaisessa pienessä, juurevassa pohjoisen pitäjässä seurakunnalla on tärkeä rooli paitsi uskonnollisen elämän toimintakenttänä, niin myös kulttuuriperimän ja kotiseutuhengen vaalijana. Joskus olen itsekin miettinyt, että olisiko parempi palata vaikka Rovaniemen seurakunnan jäseneksi (minulla on asunto myös Rovaniemellä ja olen aikanaan toiminut myös siellä mm. kirkkovaltuuston pj:na). Mutta minun ja monen muun suvut ovat olleet Kemijärven seurakunnan toiminnassa mukana vuosisatojen ajan. Mekö täältä lähtisimme? Minä olen käynyt Kemijärven kirkossa jumalanpalveluksissa lapsuusvuosistani saakka, kuten monet esipolvet ennen minua. Siksikö, että jotkut muualta Kemijärvelle tulleet tulevat meitä moittimaan, niin pois jäisin? Tämä ajatus on antanut minulle motivaatiota pysyä jatkossakin tämän seurakunnan jäsenenä.

Ensi syksynä käydään seurakuntavaalit. Niissä voidaan vaikuttaa siihen, minkälaisten periaatteiden ja toimintatapojen mukaan seurakunnan hallintoa seuraavalla kaudella hoidetaan. Minä en ole vaaleissa ehdokkaana ja enkä ole käytettävissä vuoden 2022 lopun jälkeen mihinkään Kemijärven seurakunnan luottamustoimiin. (Huoli pois siis, jotka sitä pelkäsitte.) Mutta kuulun kirkkoon jatkossakin ja mielelläni tuen sellaisia ehdokkaita, jotka hyväksyvät perinteisen kristillisen opetuksen ja ymmärtävät kirkon ydintehtävän, mutta samalla käsittävät, että seurakunnan kynnystä ei pidä nostaa tarpeettoman korkeaksi ja jotka iloitsevat eivät koe uhaksi sitä, että kirkossa käy joskus sellaisiakin, jotka eivät kuulu vain samoihin saunaseurapiireihin.

Minä olen arvokonservatiivi, kannatan perinteistä kristillistä opetusta ja konservatiivisia arvoja niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Toisin kuin kenties jotkut pelkäsivät, niin olen kirkolliskokousedustajana uskoakseni edustanut monissa kysymyksissä hyvin vanhoillista linjaa. Jokainen voi tarkistaa minun puheeni kirkolliskokouksessa ja miten olen äänestänyt (pöytäkirjat julkisia). Monet ystäväni etelässä ovat huvittuneet kuullessaan, että minun kaltaistani patakonservatiivia voidaan Kemijärvellä pitää jotenkin liian liberaalina. Mutta en voi ymmärtää ajatusmaailmaa, että kaikki uudet toimintatavat koetaan automaattisesti uhaksi, ja ihmisiä, jotka eivät jossain seurakunnan budjettiratkaisussa, pitää alkaa haukkua, ivaten ja nauraen väheksyä, ja heidän uskoaan kyseenalaistaa, jos he eivät ole kaikessa samaa mieltä.

Jos kirkkoon tulee uusia ihmisiä gospel-kuoroa kuuntelemaan, niin onko oikein, että seurakunnan luottamushenkilö soittelee ihmisille, haukkuu heidän toimintaansa ja käskee ”painukoot kapakkaan laulamaan”. Onko oikein väheksyä sitä tosiasiaa, että monesti hautajaiset ovat tavalliselle suomalaiselle vuodessa ainoa tilaisuus, missä seurakunta kohdataan, ja että siellä musiikkipalvelut täytyy hoitua? Jopa niin, että kanttori ehtisi myös muistotilaisuuksiin mukaan. – Toivon, että ensi syksyn seurakuntavaaleissa tilanne Kemijärvellä voisi tervehtyä.

P.S. Tätäkin kirjoitustani tullaan uskoakseni väittämään tyhjäksi sanomalla, että kyse ei ole ollut minkään työmuodon vastustamisesta, vaan siitä, että lapsityö on tärkeämpää ja siihen haluttiin resursseja. Hyvin tunnepitoisia puheenvuorojahan on kirkkovaltuuston kokouksissa ja muuallakin käyty, kuinka tarvitsemme enemmän voimia lapsityöhön. Tästä on toki saatu korrekti peruste vastustaa musiikkityön resursseja. Että ei tässä musiikkityötä vastusteta, vaan on vaan pakko priorisoida. Ja kaikkihan me lapsista hellymme. Kuitenkin kun asia oli tällä viikolla kirkkovaltuuston äänestyksessä, niin vastapuoli ei lopulta tehnytkään esitystä lapsityöntekijästä, vaan äänestettiin ainoastaan kanttorista ja toisen kanttorin poistamisesta.