Viljon%20muistolle.jpg

Tänään olin saattamassa perheystäväämme, kotikyläni tukipylvästä, rehtiä suomalaista miestä ja puoluetoveria Viljo Väisästä hänen viimeisellä matkallaan. Viljo oli kuulemma vähän ennen poismenoaan sanonut: ”Olkaa iloisia, kun minä lähden.” Mutta ei mikään kyyneleitämme voinut pidättää.

Pidin muistotilaisuudessa pienen puheen. En kirjoittanut sitä etukäteen, joten puhe ei ole ihan sanatarkka. Halusin kuitenkin kirjoittaa tänne suunnilleen sen, mitä Viljon muistoksi puhuin.

* * *

Hyvä saattoväki!

Haluan lyhyesti kertoa tässä joitakin muistojani Viljosta ja myös niitä tuntoja, joita tänään on minussa herännyt.

Tunsin Viljon lapsuudestani saakka. Voin sanoa, että hän oli hyvä naapurimme, kun tutustuin häneen isovanhempieni naapurina ja perheystävänä. Viljo oli kannustava ja ystävällinen ihminen. Viljo oli kotikylämme keskeisiä hahmoja, hän oli mukana kylätoimikunnassa ja monissa yhteisissä riennoissa. Oltiinpa siellä rantapaviljongilla, tai jossain muussa tapahtumassa, niin harvat olivat ne kerrat, jolloin Viljoa ei sieltä tavannut.

Kun olen katsellut nyt valokuvia erilaisista kylämme tapahtumista, niin aina siellä jossakin Viljo näkyy – hänen tuttu, leppoisa, myhäilevä olemuksensa ja veitikkamainen hymynsä. On sellainen tuttu vertauskuva, että jollakin on ”pilke silmäkulmassa”. Niin voi sanoa, että Viljolla se kyllä oli. Kun kävin tapaamassa häntä sairaalassa muutama viikko ennen hänen poismenoaan, niin vaikka hän oli jo hyvin sairas ja poismenoa tiedettiin odottaa, niin siltikin hänen puheessaan kuulsi se sama ilo ja huumori kuin aina ennenkin.

Keskustelimme tuolloin Viljon kanssa myös yhteiskunnallisista asioista. Hän oli huolissaan isänmaamme kohtaloista. Hänhän sotaorpona, sankarina kuolleen isän poikana, sai itse kokea kouriintuntuvasti, mitä isänmaan vapaus voi meiltä vaatia.

Tuntuu aivan ihmeelliseltä ajatellakaan, että tuo Viljon väkevä, elinvoimainen olemus on poissa. Että en häntä tapaa kylämme yhteisissä riennoissa. Ei sitä oikein vielä osaa käsittääkään.

Kun katselin tuolla kappelissa Viljon kaunista arkkua, joka tuli kukkalaitteilla ympäröidyksi, niin ajattelin, että noin jokainen meistäkin päätyy kerran katafalkille arkussa. Ei ehkä juuri tuolla Honkakankaan kappelissa, jos ei asu Kemijärvellä, mutta jossakin kyllä. Jokaisen vuoro tulee lähteä.

Sanotaan, että meidän on nöyrryttävä Jumalan väkevän käden alle, jotta hän meidät aikanaan korottaa. Se nöyrtyminen ei ole aina meille suomalaisille helppoa. Me levärantalaiset olemme aika vahvatahtoista väkeä ja – ainakin omasta mielestämme – kotikylämme on ollut usein suunnannäyttäjä ja edelläkävijä kotipaikkakunnallamme. Me emme ole vaatimatonta väkeä. Tunnistan sen omaltakin kohdaltani. Mutta sittenkin meistä jokaisen on nöyrryttävä tunnustamaan, että tarvitsemme armoa ja anteeksiantoa.

Jokaisen meistä on tehtävä valinta. Uskommeko synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä?

Viljo valitsi hyvän osan. Viljo on nyt saavuttanut taivaallisen voiton, jota kukaan ei voi ottaa häneltä pois.

Minä luotan siihen, että jos ja kun minä Jumalan armosta saan kokea kerran sen päivän, jolloin minunkin heikko uskoni vaihtuu näkemiseksi, niin minä saan tavata Viljon siellä kristallivirran rannalla. Ja hänellä on se sama hymy kasvoilla ja pilke silmäkulmassa kuin oli täälläkin.

Kun kuulin, että Viljo on poissa, niin sanoin eräälle ystävälleni, että taivaassa on tänään juhlat. Ja Viljon tuntien - minä uskon, että ne ovat olleet aika kovat juhlat!