"Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät." (1. Piet. 5:6)

Tämä lause avautui Raamatusta, jota luen aivan liian harvoin. Mutta lause on melko tuttu. Olen toistellut sitä itselleni silloin tällöin.

Polveudun suvuista, joissa nöyryys ja vaatimattomuus eivät ole olleet kovin suuria hyveitä. Kun kirjoitin Levärannan kyläkirjaa, niin otin sen alkulehdelle lainauksen Niskavuoren Hetan repliikistä: "Rukoilkaa vaan rovasti, kyllä mun sydämeni puolesta kannattaakin rukoilla. Mutta nöyryyttä siihen ei tule!"

Minun on ollut vaikea nöyrtyä ihmisten edessä. Varsinkin jos on kokenut kohdanneensa vääryyttä tai tullut loukatuksi. Osaan antaa takaisin samalla mitalla, joskus enemmänkin. Vaikea on ollut nöyrtyä myöskään sen edessä, jos on joutunut toteamaan, että omat toiveet, odotukset ja suunnitelmat eivät toteudu. Omassa elämässäni olen usein kohdannut, että haluamani asiat eivät ole tapahtuneet. Koko elämäni on kulkenut aivan eri tavalla kuin vaikka 18-vuotiaana olisi odottanut ja toivonut sen menevän. En sano, että olisi mennyt huonosti. Olen saanut elää monin tavoin tapahtumarikasta elämää, minulla ei ole ollut juuri tylsiä päiviä. Mutta sen hyväksyminen, että niin moni asia on mennyt toisin kuin on tahtonut, ei ole helppoa. Pettymyksillä on vaara katkeroittaa.

Viimeisessä kirjeessään ennen kuolemaansa suuri suomalainen kirjailija Minna Canth kirjoitti eräälle ystävättärelleen: "Helpommin olisin kantanut onnettomuuteni elämässä, jos aina olisin ollut täydellisesti vakuutettu siitä, että ne tulivat rakastavalta Isältä, eivätkä johtuneet kovasta kohtalosta eli sattumuksesta. Kenties sinulla, rakas ystävä, on lujempi usko, ja onnellinen olet, jos niin on. Silloin myöskin tiedät, että se, joka koettelemuksen lähettää, se myöskin auttaa sitä kantamaan. ... Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin."

Jotain tällaista tuo lainaamani Raamatun Pietarin kirjeen kohtakin osaltaan uskoakseni tarkoittaa. Hän, joka on kaikkeuden luonut, tietää, mikä meille on parasta. Kärsivällisesti ja kuuliaisesti on nöyrryttävä etsimään Hänen tahtoaan ja tyytymään siihen, niin vaikeaa kuin se olisikin. Oman ylpeän luonnon on sen alle painuttava. Kapinointi ei tuo rauhaa sydämeen. Ja tuo Raamatun kohtahan sisältää myös lupauksen: "...niin hän ajan tullen korottaa teidät". Jos ei aina tässä elämässä, niin viimeistään tulevassa.