Vuosi 2023 on kääntymässä lopuilleen. Monien muiden tavoin katson hetkeksi taaksepäin, millaiselta kulunut vuosi on vaikuttanut. Mistä on kiitettävää, mistä opiksi otettavaa.

* * *

Maailmanpolitiikan tapahtumat kuluneen vuoden aikana ovat olleet surullisia. Sota Ukrainassa on jatkunut. Hamasin hirvittävät terroristi-iskut Israeliin, ja sen aiheuttama sota Lähi-Idässä, ovat tuoneet sanomatonta inhimillistä kärsimystä. Ja monelta muultakin maailmankolkalta saamme kuulla uutisia hirmuteoista. Yhä on totta Kemijärven kirkkoherra Heikki Rosman vuonna 1958 kirjoittama ajatus: ”… kansoille ja yksilöille on tuntematon Rauhanruhtinas, Joulun Herra, joka yksin voi todellisen rauhan tuoda sekä kansojen että yksityisten ihmisten sydämiin.”

Osana maailmanpolitiikan kuohuja myös Suomi tarkisti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa linjaa ja liittyi sotilasliiton jäseneksi. Monilla on sen johdosta ollut kiihkeä tarve tehdä pesäeroa menneeseen. Minulla ainakaan ei ole. Paasikiven-Kekkosen linjalla saimme elää rauhassa yli 75 vuoden ajan. Siinä ei ole mitään hävettävää. Samalla säilytimme yleisen asevelvollisuuden ja panostimme maanpuolustukseen, toisten hallitusten aikana enemmän kuin toisten. Emme olleet sinisilmäisiä maailmanpolitiikan rumille realiteeteille.

Päätös liittyä Natoon oli toki nyt ymmärrettävä ja vastasi kansan enemmistön muuttunutta tahtoa. Mutta ilman Ukrainan sotaa ja itäisen naapurimme nykyhallituksen toimia tähän tuskin olisi päädytty. Toivottavasti tavalliset venäläiset ymmärtävät, kuka meidät Natoon puski, ja että emme ole heidän vihollisiaan. Hienoa olisi, että voisimme joskus palata normaaliin arkeen, taloudelliseen ja kulttuuriseen yhteistyöhön suuren naapurimaamme kanssa. Lähiaikoina tämä tuskin kuitenkaan toteutuu.

* * *

Keväällä käytiin eduskuntavaalit, joissa minäkin olin ensimmäistä kertaa toteuttamassa demokratiaa ehdokkaan roolissa. Olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka tekivät töitä tukiryhmässäni ja antoivat ainokaisensa äänensä juuri minulle Lapin asioiden ajamiseksi. Kampanjointi vähillä varoilla ja tilanteessa, jossa puolueen kannatus oli romahtanut, ei ollut erityisen miellyttävää. Toisaalta olihan se henkistä pääomaa antanut kokemus, ja sain tavata paljon lappilaisia ja kuulla heidän ajatuksiaan. Myös yhteishenki ehdokkaiden kesken oli verrattain hyvä (aina se ei ole ollut itsestään selvää). Vaikka kannatukseni jäi melko vaatimattomaksi, olivat nekin äänet rikkana puolueen rokassa.

Keskustan historiallinen vaalitappio ei tullut yllätyksenä. Olin pyydettynä mukana puolueen tappiota ruotineessa työryhmässä. Menneessä ei tarvitse rypeä, mutta uutta nousua ei tule ilman todellista menneen virheiden tunnustamista ja voimakasta kasvojen pesua. Kansan luottamus ei palaudu kosmeettisilla muutoksilla. Mutta se on kuitenkin välttämätöntä, sillä nykyisessä polarisoituneessa maailmanajassa tarvitaan vastuullista, kokoavaa ja rakentavaa Keskusta-liikettä, jonka perusta on alkiolaisessa aatteessa ja desentralistisessa yhteiskuntajärjestyksessä.

Kuluneen vuoden alussa minut valittiin Kemijärven kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hoidin aiemmin vuosina 2011–14. Olen toiminut edelleen ev. lut. kirkon kirkolliskokouksen ja kirkon lakivaliokunnan jäsenenä. Parhaani olen vajavaisena kristittynä yrittänyt, että kirkko voisi näinäkin maailmanaikoina yhä pysyä kirkkona ja toimia Raamatun perustalta – mutta että se samalla pitää kynnyksensä matalana.

Maallisella puolella keskeisenä luottamustehtävänäni ollut uuden Lapin hyvinvointialueen sekä pelastus- ja valmiuslautakunnan jäsenyys. Kovien leikkauspaineiden alla moni on huolissaan peruspalveluiden kohtalosta. Miten pääsy leikkaukseen jatkossa varmistuu? Tuleeko ensihoito ja paloauto ajoissa? Onko vanhainkotipaikkoja riittävästi joka kunnassa? On selvää, ettei näin suuri, historiallinen uudistus ole hetkessä valmis. Sen onnistuminen on kuitenkin välttämätöntä, jottei hyvinvointiyhteiskuntamme perusta ala rapautua.

* * *

Henkilökohtaisessa elämässäni vuosi on ollut suruvuosi. Ukkini, poromies Heino Kaisanlahden maanpäällinen matka päättyi helmikuun 21. päivänä iltana äkillisen sydänkohtauksen seurauksena. Joku voi ajatella, että eikö pitkään sairastelleen, lähes 95-vuotiaan miehen poismeno ole odotettu ja luonnollinen asia. Ja sitä se toki onkin. Mutta ukki oli hyvin tiiviisti mukana elämässäni, viimeisiin elintunteihinsa saakka – vielä ambulanssihoitajille hän ehti mainostaa ehdokkuuttani eduskuntavaaleissa. Kulunut vuosi on ollut minulle ja perheenjäsenilleni opettelua uuteen arkeen. Ukin vaikutus elämässäni on ollut hyvin suuri. Monet arvot ja elämäntavoitteet olivat meillä yhteiset. Mutta luonteiltamme olimme hyvin erilaisia, samoin tapamme käsitellä asioita, joten täysin jännitteetöntä elämämme ei toki aina ollut.

Olen elättänyt itseäni edelleen yksityisyrittäjänä (lakiasiaintoimisto). Aina ei ole ollut helppoa alvien ja yelien kanssa, mutta kaikki laskut ovat lopulta maksetuksi tulleet ja asuntolainaakin olen saanut lyhennettyä. Aiemminkin olen sanonut, että jokaisen politiikassa toimivan olisi hyvä kokeilla ainakin hetken aikaa elämää pienyrittäjänä. Minä en toki tätä uraa itse mistään kutsumuksesta valinnut, vaan ajauduin siihen pakosta, kun muualta ei rahaa tullut. Aina ei ole niin mukavaakaan ollut, mutta sangen opettavaista kyllä.

Hirveästi huvittelua vuoteeni ei ole mahtunut. Jonkun viikon olen ehtinyt viettää Helsingissä asunnolla käydessä ja väitöskirjamateriaalin parissa Kansalliskirjastossa. Mummia käytin ukin kuoltua Tallinnassa keväällä ja myöhemmin kesällä Tukholmassa. Kotimaassa olen jonkun verrain matkaillut. Aikaisemmin elämässäni kävin paljon ulkomailla (yli 40 maassa), mutta viime vuosina se on jäänyt, ei ole ollut oikein aikaa eikä haluakaan. Jospa innostus vielä joskus palaa, ja parempihan se oikeastaan onkin jättää vähät rahansa palveluihin kotimaassa.

Harrastustoiminnastani mainittakoon vielä tässä, että sain vuoden lopulla viimein kasaan kirjan Kemijärven seurakunnan entisen kirkkoherra Heikki Rosman elämästä. Aihe kirjaan tuli siitä, että niin monet seurakuntalaiset toivoivat hänen elämäntarinansa ja toimintansa kokoamista kirjaksi. Rosma jätti syvän jäljen Kemijärvelle ja laajemmallekin. Kirjan nimeksi otin hänen saarnapuheestaan sanat: ”Katsele perille saakka”.

Täytän tulevana vuonna 40 vuotta. Jos ajattelen elämääni vaikkapa 20 vuotta sitten, ja mitä silloin odotin elämältä tulevien 20 vuoden ajalta, niin olisin tuolloin 20-vuotiaana uskoakseni ollut hyvin pettynyt siihen, missä nyt olen ja mitä kaikkea on jäänyt saavuttamatta. Iän myötä olen kuitenkin oppinut edes hitusen sitä, että moni asia riippuu myös katsontokannastamme. Onko lasi puoliksi täysi vai tyhjä, sen voimme itse määritellä.

Vanhan sanonnan mukaan, ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse. Ystävien tuki myös kuluneen vuoden aikana on ollut hyvin tärkeää. Tästä kaikesta olen hyvin kiitollinen. Uusiakin ystäviä olen saanut ja jotkut aiemmat ystävyyssuhteet ovat syventyneet. Toivoa ja tulevaisuudenuskoa on antanut, kun olen saanut seurata kummityttöni Viljan ja muiden veljieni lasten kasvua ja kehitystä.

* * *

Jumalan hyvään johdatukseen luottaen voimme käydä myös alkavaan armon vuoteen 2024.

Vanhan virren sanoin totean jälleen uuden vuoden kynnyksellä:

Vuosi vanha vaipuu hautaan
riemuineen ja murheineen.
Ihmissydän puhkee nöyrään
rukoukseen, kiitokseen.
Oi, jos vuosi alkava
oisi Luojan siunaama!”