Suomen Keskustan puheenjohtajavaali on herättänyt julkisuudessa paljon keskustelua, mikä on tietysti aivan luonnollista.
 
Ensin käytiin vääntöä siitä, järjestetäänkö jäsenvaali. Edellisessä puoluekokouksessa hyväksyttiin sääntömuutos, että puoluehallitus voi päättää neuvoa-antavan jäsenvaalin puheenjohtajasta. Tuolloin esitystä ei juuri vastustettu, vaan pidettiin järjestödemokratian kannalta viisaana. Täytyy jäsenistöäkin joskus kuulla. Tänä keväänä määrätyissä piireissä alkoi kuitenkin hillitön vastustus jäsenvaalia kohtaan.
 
Suorastaan naurettavaa oli se, että osittain samat tahot, jotka tekivät kaikkensa löytääkseen, jotta presidenttiehdokkaasta olisi järjestetty jäsenvaali viime syksynä, pyrkivät nyt estämään jäsenäänestyksen puheenjohtajasta. Epäjohdonmukaisuudelle on kyllä helppoa löytää yksi syy – Väyrysen pelko.  Presidenttiehdokkaasta haluttiin jäsenvaali, koska uskottiin, että Väyrynen ei siinä menesty. Puheenjohtajasta ei haluttu jäsenäänestystä, koska pelättiin Väyrysen pärjäävän siinä. Tällaisen kohtelun on saanut osakseen mies, joka on voimiaan säästämättä tehnyt työtä kannattajakuntamme luottamuksen palauttamiseksi ja Keskustan pelastamiseksi.
 
Eduskuntavaaleissa Väyrynen jäi itse jopa valitsematta eduskuntaan – sen poliittisen linjan uhrina, jota hän itse oli monin tavoin vastustanut. Mutta hän ei jäänyt sinne perunakellariin silloin, kun muut olivat vaalitappion masentamia, vaan hän lähti kiertämään kenttää.
 
Kun luen kaksi vuotta sitten, ennen Lahden puoluekokousta laatimiani kirjoituksia (jotka löytyvät myös tästä blogista), niin huomaan, että pahimmat pelkoni toteutuivat. Maakuntaväen luottamus menetettiin, Perussuomalaiset saivat ennätysmäisen vaalivoiton. Mari Kiviniemi ja useat muutkin Keskustan johtohenkilöt ovat mielellään korostaneet ns. vaalirahakohua Keskustan vaalitappion aiheuttajana. Oma käsitykseni on, että se oli vain pisara meressä. Media kyllä ryöpytti meitä kovasti ja osa omista toimijoistammekin heitti bensaa liekkeihin; mm. puoluesihteeriksi valittu Timo Laaninen ilmoitti Keskustassa toimivan "puolirikollisia kähmijöitä" jne.
 
Suurin syy vaalitappioon löytyy mielestäni kuitenkin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin poliittisen linjamme uskottavuudesta. Keskustaan ei enää luotettu koko Suomen puolustajana. Maakuntien ihmiset, jotka näkivät keskittymispolitiikan vain jatkuvan, vaikka Keskusta oli hallituksessa, eivät kokeneet saavansa enää vastinetta äänilleen. On selvää, että hallitustyöskentelyssä kaikkia omia tavoitteita ei saa läpi, mutta ihmiset eivät luottaneet, että me edes halusimme niin tehdä. Paavo Väyryseen on viitattu sanalla tahtopoliitikko. Sen jälkeen on lässytetty sovittelusta ja asiainhoidosta. Mutta kuten moni on sanonut - jos meillä on vain yhteistyökykyä ja muilla tahtoa, niin meidän tahtomme on toisten taskussa.
 
Keskustan ollessa pääministeripuolue esimerkiksi opettajankoulutus Kajaanissa lopetettiin, mikä oli taas yksi keskittämisideologian mukainen askel valtakunnallisesti kattavan - Maalaisliitto-Keskustan johdolla rakennetun - korkeakouluverkon alasajon suuntaan. Keskusta paheksui, mutta antoi asian tapahtua. (Muistan katkerasti, kuinka Keskustanuorten Kemijärvellä pidetty liittokokous ei rohjennut edes hyväksyä kannanottoa sen hyväksi, että päätös olisi kumottu.)
 
Keskustalaisen ympäristöministerin ajama jätevesiasetus eli ns. paskalaki ja varsinkin se tapa, millä asia hoidettiin, oli märkä rätti peruskannattajakuntamme kasvoja vastaan. Ja miten se kuntauudistus? Nyt oppositiosta Keskusta puolustaa kyllä lähidemokratiaa ja kuntien itsehallintoa, mutta kuntademokratian periaatteiden vastaisesti Keskustan johto oli pilkkomassa Sipoosta osaa Itä-Helsingiksi. Omalta alueeltani muistan hyvin, miten keskustalaisten ministereiden toimesta vaadittiin Pelkosenniemen kunnan liittämistä Kemijärveen, vastoin kuntalaisten valtavan enemmistön tahtoa. Hyvin tuntuu Pelkosenniemi edelleen pärjäävän.

EU-asioissa niin ikään olimme liian myöntyväisiä. Olimme hyväksymässä Lissabonin sopimusta ja olemme aika kritiikittömästi ottaneet askeleita liittovaltiota kohti. Monet Suomen itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta tärkeänä pitävät ihmiset eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin Perussuomalaiset.
 
Lisäksi monin tavoin perinteisiin arvoihin uskovan puolueväkemme enemmistön silmissä puoluejohto näyttäytyi liian arvoliberaalina. Länsimaiseen parisuhdekäsitykseen ja suomalaiseen kulttuuriin perustuva perinteinen avioliittoinstituutiokin haluttiin muuttaa, ja lähdettiin myötäilemään ääriliberaaleja linjauksia, vaikka meillä on jo laki rekisteröidystä parisuhteesta. Tämäkin kysymys osaltaan heikensi peruskannattajakunnan luottamusta ja levensi vuotoa Perussuomalaisiin.

Keskusta on laaja kansanliike, johon mahtuu monenlaisia virtauksia, mutta puoluejohdon tulisi edustaa kattavasti kenttää. Jokaisella puoluejohtoomme kuuluvalla henkilöllä on omat ansionsa, ja olisi typerää pistämään vaalitappio kenenkään yksittäinen henkilön vastuulle, mutta nyt kävi niin, että kärki ei ollut tarpeeksi leveä. Puoluejohtoon kuuluvat henkilöt näyttivät liian samanlaisilta.
 
Kun puoluejohtoa tässä arvostelen, niin samalla totean, että en ollenkaan väitä, etteivätkö vastuullisilla paikoilla olevat ihmiset olisi tehneet kovasti työtä ja monin tavoin hyvää työtä. Itse olen muuten järjestänyt useammankin tilaisuuden, jossa puolueen varapuheenjohtaja Annika Saarikko on ollut käymässä Lapissa. Vaikka ajattelemme monista asioista hyvin eri tavalla, niin arvostan suuresti sitä, että hän on halunnut käydä kanssani dialogia ja uskon, että se on ollut meille molemmille opettavaista.
 
Ongelma on myös se, että Keskustan asemaa kansanliikkeenä ei ole enää otettu vakavasti. Tästä tähän yhteyteen vain yksi esimerkki – nyt puoluehallituksessa tehdyt esitykset järjestödemokratian kaventamisesta, joihin sisältyy mm. täysin älytön esitys puoluesihteerin valinnan ottamisesta pois puoluekokoukselta. Keskustasta halutaan tehdä samanlainen johtajakeskeinen ja keskusjohdon asemaa korostava puolue kuin Kokoomuksesta.
 
Puolueeseen on lisäksi pesiytynyt ihmeellinen henkinen ilmapiiri, joka ei siedä ollenkaan kritiikkiä ja arvostelua. Kyllä kai viime eduskuntavaalien jälkimainingeista olisi jotain täytynyt oppia. Oli todella masentavaa osallistua vaalien jälkeiseen puoluevaltuustoon, jossa itsepetoksen ummehtunut henki suorastaan täytti salin. Itsepetoksen tilassa eläminen ei kuitenkaan pidemmän päälle rakenna.
 
Kun minä esiinnyin viime syksynä televisiossa ja aika maltillisesti sanoin, että city-liberaalit linjaukset ovat saaneet liikaa painoarvoa Keskustan politiikassa, niin jopahan älähdettiin. Surullisinta oli se, että muutamat sinällään fiksut tuntemani keskustalaiset (etelästä) ottivat minuun yhteyttä ja kauhistelivat, että ei noin saa televisiossa puhua, vaikka samalla myönsivätkin, että olin ollut kritiikissäni täysin oikeassa. Todettakoon, että lappilainen keskustalainen kenttäväki puolestaan voimakkaasti tuki minua. Ja ne ovat niitä ihmisiä, joiden äänitorvena minä tahdon toimia. Jos vaan hoetaan, että kaikki menee hyvin eikä arvostella ja pyritä muuttamaan sitä linjaa, jolla vaalit hävittiin, niin miten se äänestäjien luottamus sitten palautetaan?
 
Väyrystä on kyllä saanut haukkua ja pilkata. Muistan kuinka jätevesiasetuksella profiloitunut ministeri Lehtomäki nauraen ivasi Väyrystä Uutisvuoto-ohjelmassa sanomalla, että kaikki muut puolueet varmasti toivovat Paavosta Keskustan presidenttiehdokasta. Tällä hän tarkoitti sitä, että Väyrynen tulisi pärjäämään niin huonosti vaaleissa, ettei hänestä ole muille puolueille vastusta. Mitähän, jos Väyrynen olisi vääntänyt samanlaista pilkkaa jostakin Keskustan johtohenkilöstä?

Valitettavasti tuntuu olevan niin, että toisilla on oikeus haukkua ja mollata mielin määrin. Puhua virtahevoista ja vaikkapa kertoa häpeävänsä puolueen kunniapuheenjohtajaa. Mutta jos sitten tätä määrättyä porukkaa, tai edes heidän edustamaansa linjaa arvostelee, alkaa mieletön hurskastelu, kuinka pitää olla yhtenäinen tiimi ja käytetään urheilutermejä, joilla korostetaan joukkuepelin tärkeyttä.

Mari Kiviniemi ilmoitti eilen, ettei tavoittelekaan puheenjohtajuutta, vaikka vielä vähän aikaisemmin oli pyrkinyt voitontahtoisesti jatkokaudelle. Syyksi ilmoitettiin gallupluvut – vaikka hänen puheenjohtajakaudellaan on nähty paljon huonompiakin lukuja eivätkä ne ole johtaneet eroon. Eilen tv-lähetyksessä Kiviniemi kertoi uskovansa, että olisi voittanut niin Pekkarisen kuin Väyrysenkin, jos olisi ollut ehdokkaana. Tästä voinee moni olla eri mieltä.
 
Kiviniemi ilmoitti myös, ettei ota kantaa seuraajansa valintaan, puhuen kuitenkin samaan hengenvetoon "tulevaisuuteen katsomisesta", eli antaen ymmärtää, että Väyrynen ei ainakaan olisi hyvä valinta. Eikä varmaan mieluisa ole Pekkarinenkaan, eihän hän kelpuuttanut Pekkarista eduskuntaryhmän puheenjohtajaksikaan, mikä oli jälleen yksi puoluetta hajottava eikä kokoava teko.
 
Minä kannatan Suomen Keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi valtiotieteen tohtori, yrittäjä Paavo Väyrystä.
 
Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanja osoitti meille, minkälaisella linjalla äänestäjiemme luottamus voidaan palauttaa ja Keskustan kannatus nousee. Koska Sauli Niinistön valintaa pidettiin jo etukäteen varmana, niin uskon monen Keskustaa eduskuntavaaleissa äänestäneen tukeneen Niinistöä jo ensimmäisellä kierroksella. Näin ollen Paavo Väyrynen toi meille paljon sellaisia ääniä, jotka eivät eduskuntavaaleissa äänestäneet Keskustaa.
 
Nyt kuitenkin kannatuksemme on notkahtanut. Johtuuko se siitä, että kansa ei hyväksy oppositiopolitiikkaamme, vaan siis kannattaa nykyisen hallituksen ajamaa kuntien pakkoliitoslinjaa, keskittämisen ihannointia ja maakuntien alasajoa? Tätä on mahdotonta uskoa, kun saa kuulla, minkälaisen vastaanoton ministeri Virkkusen kuntauudistus on maakunnissa saanut. Ja mielestäni oppositiopolitiikka on ollut aika hyvää. Niin Mari Kiviniemi, muu puoluejohto kuin koko eduskuntaryhmä on tehnyt kovasti työtä ja pitänyt esillä isänmaan kannalta erittäin tärkeitä kysymyksiä.
 
Ei se siis siitä johdu, että linjamme olisi nyt oppositiossa huono. Olisipa se ollut yhtä selvä hallituksessakin. Kannatuksemme putoaminen ymmärtääkseni johtuu siitä, että presidentinvaaleista lähtenyt hyvä noste on vaarassa lässähtää. Asiaa on edesauttanut se, että hyvän kannatuksen kerännyttä Paavo Väyrystä on lähdetty jälleen polkemaan. Monta kannanottoa on nähty, joissa ei kyllä itsekään ole ilmoittauduttu ehdokkaaksi, mutta keskeinen sanoma on ollut "kuka vain paitsi Väyrynen." Ehkäpä moni presidentinvaaleissa palannut kannattaja alkaa miettiä, että eipä Keskusta sittenkään ole niillä linjoilla, joita vaaleissa tuotiin esille.
 
Mutta eikös tämä kuultu jo? "Kuka vain paitsi Väyrynen". Viime kesänä Keskustan kärkinimet kieltäytyivät kilpaa presidenttiehdokkuudesta, mutta toivoivat kuitenkin, että joku muu lähtisi tavoittelemaan ehdokkuutta kuin Paavo. Esille nostettiin jopa ulkopoliittisesti täysin kokemattomia ja suurelle yleisölle lähes tuntemattomia nimiä, kuten entinen valtiosihteeri Risto Volanen tai Kuopion piispa Wille Riekkinen.
 
Nyt on taas se sama. Kuka vain paitsi Väyrynen – Ja mistä tämä johtuu? Aidosta huolestako, että Väyrysen johdolla Keskusta menee alas ja aatteellisesti väärille teille. Että Väyrynen ei halua pitää koko Suomea asuttuna eikä taistele riittävästi keskittämispolitiikkaa vastaan? Vai sittenkin jostain muusta?
 
Aivan uskomattomalta tuntuu lukea kannanottoja puheenjohtajakisaan, joissa ei oteta kantaa kenenkään ehdokkaan puolesta, mutta haukutaan Väyrystä puoluetta hajottavasta toiminnasta jne. – Sitten kuitenkin Väyrynen on se, jota syytetään negatiivisesta kampanjoinnista, mutta nämä haukkujat puolestaan ovat niitä rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat tuoda syvän huolensa esiin. Huolensa mistä? Huolensa puolueesta? Vai huolensa omasta asemastaan?

Keskustan kenttä! Lahdessa toimittiin, kuten puolue-eliitti tahtoi ja etelän media masinoi. Oliko se Lahden kokouksen tulos niin hyvä, että meidän kannattaa Rovaniemellä menetellä samoin? Olen sanonut ennenkin ja sanon jälleen – tätä puoluetta ei ulkopuolelta, vieraiden aatteiden varassa toimivien liikkeiden toimesta voi tuhota, mutta sisältäpäin tämä järjestö voidaan mädättää.
 
Kun olen nyt katsellut ihmisten kommentteja sosiaalisessa mediassa, niin sieltä on löydettävissä parhaimmillaankaan kolme argumenttia Väyrystä vastaan. Ensinnäkin, että hän on liian vanha, mikä on mielestäni vastenmielistä ikärasismia. Väyrynen on hyväkuntoinen mies, jonka poikkeuksellisen laajaa kokemusta puolue tarvitsee enemmän kuin koskaan. Toiseksi, että kun hän ei ole eduskunnassa. Mutta hän kyllä tuntee niin ministeriöiden kuin eduskunnankin tavat ja puolueen puheenjohtajana on päätöksenteon ja informaationsaannin ytimessä. Sitä paitsi kun nykyistä puheenjohtajaa on arvosteltu, ettei hän liiku riittävästi kentällä, niin kun eduskunnan arkirutiini ei Väyrystä paina, olisi hän paremmin laajan kenttäväkemme tavoitettavissa. Kolmanneksi on sanottu sellainen epämääräinen väite, että ei Väyrysen naamalla enää ääniä kerätä. Presidentinvaalit osoittavat tämänkin väitteen vääräksi.

Etelän media antoi kovasti neuvoja ennen Lahden puoluekokousta, että kenet kannattaa valita. Neuvoja kuunneltiin ja kuinkas sitten kävikään? Nyt taas on alkanut median johdattelu. Paavo Väyrysen lauantaista, aivan maltillista tv-esiintymistä on uutisoitu ”Kiviniemen haukkumisena” ja että Paavo olisi pistänyt kaiken vastuun vaalitappiosta Kiviniemen syyksi. Näinhän se ei ollut. Katsokaa hyvät ihmiset se haastattelu ennen kuin alatte mesota. Nyt pää kylmänä eikä mennä jokaisen virtauksen mukaan!

Luonnollisesti naiskorttikin on pitänyt löydä pöytään. Että vanhat sedät jyräävät puolueessa ja naisparka joutui lähtemään. Tässäkin totuus on aivan toinen. Jos Pekkarinen ja Väyrynen olisivat olleet oikeasti vahvassa asemassa puolueessa, ei tässä tilanteessa oltaisi. Mutta nyt ei ole edes haluttu rakentaa sovintoa. Kun Urho Kekkonen oli voittanut niukasti presidentinvaalit, hän teki vastaehdokkaastaan K.-A. Fagerholmista pääministerin. Mutta millaista sovinnonkättä tarjottiin Keskustan sisällä puoluekokouksen jälkeen? Mari Kiviniemi teki selväksi, että Mauri Pekkarinen ei kelpaa Keskustan eduskuntaryhmän johtoon.

Keskustanaiset ehtivät jo julistaa tukeaan Kiviniemelle, aivan vähän ennen ilmoitusta vetäytyä kisasta. Tietysti on luonnollista, että naisjärjestö tukee naisehdokasta, kuten myös se, että nuorisojärjestön puheenjohtaja voimakkaasti tukee nyt nuoria ehdokkaita ja maanittelee nykyiseen puoluejohtoon kuuluvaa nuorta Tuomo Puumalaa mukaan kisaan. Mutta onko ikä tai sukupuoli todella itseisarvo, kun kyse on niin vakavasti asiasta kuin koko kansanliikkeemme tulevaisuudesta?
 
Minä tein viime eduskuntavaaleissa todella aikaani ja voimiani säästelemättä työtä kahdelle naisehdokkaalle. En hakeutunut edes töihin, vaan ainakin kolme kuukautta elin omilla säästörahoillani ja tein ympärivuorokautista vaalityötä. Että en kovin sovinistina itseäni pidä, vaikka en olekaan voinut naispuolisen puheenjohtajan valintaa nyt kannattaa. Luulenpa tehneeni naiskansanedustajien saamiseksi eduskuntaan enemmän työtä kuin moni niistä naishenkilöistä, jotka tänään ovat vinkuneet ja itkeneet, kuinka naispuheenjohtaja ei ole saanut tukea ja naisia sorretaan.
 
Sitä, että Kiviniemelle tuli haastajia, on nyt pidetty epälojaaliutena puheenjohtajaa kohtaan. Mutta kun se puheenjohtajan kausi on kaksi vuotta ja sitten katkolla. Ei kai tämä mikään diktatuuri ole! Itärajan takaa voisi löytyä, useammastakin maasta, paremmin soveltuva järjestelmä sellaisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä, että vaalien käyminen on vain hyvä asia ja että niiden tuloksen ei tarvitse olla etukäteen selvillä.

Tarvitsemme suunnanmuutoksen. Tarvitsemme paluun aitovierille, vahvaksi maakuntien puolueeksi. Se on myös linja, jolla menestymme kaupungeissa, sillä eivät pääkaupunkilaisetkaan halua, että kaikki sinne ahtautuvat. Henkilövaihdoksia tärkeämpi on linjanmuutos. Mutta sen osoittamiseksi vastuulliset henkilöt on usein syytä vaihtaa.
 
Paavo Väyrynen on toki vain ihminen, kuten me kaikki. En minäkään ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä ja ymmärrän hyvin, jos hänen tapansa esiintyä hyvin itsevarmasti ei meidän huonosta itsetunnosta kärsivien suomalaisten luonnetta miellytä. Mutta mikä on meidän voimamme ja perustamme? Se on maalaisliitto-keskustalainen aatepohja, alkiolais-kekkoslainen ideologia, jolta ponnistamme. Voiko joku väittää, että Paavo Väyrynen ei tätä pohjaa tuntisi, ja vain siltä murtumattomalta voi tämän puolueen rakentaa uuteen kukoistukseen kansan ja maan parhaaksi.
 
”Kuka vain paitsi Väyrynen!” Se on ollut määrättyjen henkilöiden sotahuutona jo pitkän aikaa. Mutta sen tahdissa marssimalla ei ole moniakaan taisteluja voitettu.
 
Rovaniemellä tämä taisteluhuuto voitaisiin puheenjohtajavaalin osalta monin, monin perustein muuttaa sentään muotoon – ”Ei kukaan muu kuin Väyrynen!”