Viimeinen valokuva isomummistani, Ämmistä, Hulda Kaisamatista (1915-2009)
Kiherin emäntä, Ämmimme ylväs
Sukumme mahtava graniittipylväs
Hän raivasi, rakensi, maatansa hoisi
Monet tarinat ainiaan säilyä soisi
Mikä turhaa on ollut, se mennäkin saa
Ämmin muisto ei unohdu milloinkaan
Talvella kerran tsaari Nikolain aikaan
Tyttösen itku alkoi talossa raikaan
Yksi taas lisää Laurilan laps’parvessa
Nimen Hulda sai Herran kastehessa
Oppi varhain hän arvon kodin ja työn
Ja ett’ Jeesus on voittanut kuoleman yön
Talossa seurojen tanssittiin illoin
Vaan kyökissä töissä Hulda ol’ silloin
Kiherin Jannen tie keittiöön kulki
Johdatus suuri elot yhtehen sulki
Pappilaan pian matka yhteinen vei
Mikä luvattiin pitää, sitä rikottu ei
Lehmiä antoi isä Huldalle mukaan
Mitä edessä on, sitä tiennyt ei kukaan
Kemijoen kalvoon vene kuvia piirsi
Rannalla vastaan jo Kiheri siinsi
Niin koittivat Huldalle vaimoisat vuodet
Äidin ja emännän onnet ja huolet
Oli elämä täynnä raskasta työtä
Aamusta iltaan, usein pitkälle yötä
Osa miniän ollut helppo ei siellä
Vuodet ankarat ehkä kovetti mieltä
Ahkeruus onneksi voimia antoi
Tonkat hän reippaasti navettaan kantoi
Yhteisiin rientoihin aikaa myös riitti
Kokouspaikkana tuttu oli Kiherin pirtti
Maaseudun aate paljon intoa loi
Pellot kun antoi viljan ja lehmät voin
Yhtä varmaan kuin kylvöä seuraa niitto
Heidän äänet sai vaaleissa Maalaisliitto
Kolmekin kertaa Suomi sotahan suistui
Evakkovuodet usein mielehen muistui
Isänmaan tähden kaatui suvusta moni
Kiitos heille – säilyi vapaana koti
Jälkeen sodan piti tuhkasta nostaa maa
Sitä milloinkaan ei saa unohtaa
Lapset kasvoivat, sukumme lisää jatkui
Jokaista meistä Ämmi muistaa tahtoi
Kerran päättyi puolison mainen matka
Sitä yksin täytyi vielä kauan jatkaa
Luokse ukin kaipasi kai joka ilta
Uskoi: kerran vie sinne viimeinen silta
Kutoi sukat ja leipoi tortut meille
Ja ohjeita antoi elämän teille
Viimein sairaus ruumiista voiman vei
Vahva tahto silloinkaan murtunut ei
Vaikka alati lisääntyi vaivojen taakka
Mieli kirkkaana säilyi loppuhun saakka
Paljon sai kärsiä Ämmimme täällä
Harvoin vain palkittiin kauniilla säällä
Mutt’ katkeruus koskaan ei yltänyt pintaan
Vaan onni ja rauha ne lämmitti rintaa
Surut ja tuskatkin jaksavi kantaa
Kun silmät jo tähyää Taivahan rantaa
Rukouksin kantoi hän sukua suurta
Ja tähdensi meille vain totuuden juurta
Te turvaksi ottakaa Elämän Herra
Hän nostaa ja kantaa, vie perille kerran
Näkemiin hetkeksi – tapaamme vielä
Taivahan juhlassa yhdessä siellä
Kuusi vuotta jäi Ämmillä sadasta vaille
Kun kuului kutsu iäisyyden maille
Nyt Jannen ja poikien vieressä lepää
Kunnes aamunkoittoon kirkkaaseen herää
Ajan saatossa niin paljon unholaan jää
Vaan Ämmin muiston tahdomme säilyttää