Viimeinen valokuva isomummistani, Ämmistä, Hulda Kaisamatista (1915-2009)

 

Kiherin emäntä, Ämmimme ylväs

Sukumme mahtava graniittipylväs

Hän raivasi, rakensi, maatansa hoisi

Monet tarinat ainiaan säilyä soisi

Mikä turhaa on ollut, se mennäkin saa

Ämmin muisto ei unohdu milloinkaan

 

Talvella kerran tsaari Nikolain aikaan

Tyttösen itku alkoi talossa raikaan

Yksi taas lisää Laurilan laps’parvessa

Nimen Hulda sai Herran kastehessa

Oppi varhain hän arvon kodin ja työn

Ja ett’ Jeesus on voittanut kuoleman yön

 

Talossa seurojen tanssittiin illoin

Vaan kyökissä töissä Hulda ol’ silloin

Kiherin Jannen tie keittiöön kulki

Johdatus suuri elot yhtehen sulki

Pappilaan pian matka yhteinen vei

Mikä luvattiin pitää, sitä rikottu ei

 

Lehmiä antoi isä Huldalle mukaan

Mitä edessä on, sitä tiennyt ei kukaan

Kemijoen kalvoon vene kuvia piirsi

Rannalla vastaan jo Kiheri siinsi

Niin koittivat Huldalle vaimoisat vuodet

Äidin ja emännän onnet ja huolet

 

Oli elämä täynnä raskasta työtä

Aamusta iltaan, usein pitkälle yötä

Osa miniän ollut helppo ei siellä

Vuodet ankarat ehkä kovetti mieltä

Ahkeruus onneksi voimia antoi

Tonkat hän reippaasti navettaan kantoi

 

Yhteisiin rientoihin aikaa myös riitti

Kokouspaikkana tuttu oli Kiherin pirtti

Maaseudun aate paljon intoa loi

Pellot kun antoi viljan ja lehmät voin

Yhtä varmaan kuin kylvöä seuraa niitto

Heidän äänet sai vaaleissa Maalaisliitto

 

Kolmekin kertaa Suomi sotahan suistui

Evakkovuodet usein mielehen muistui

Isänmaan tähden kaatui suvusta moni

Kiitos heille – säilyi vapaana koti

Jälkeen sodan piti tuhkasta nostaa maa

Sitä milloinkaan ei saa unohtaa

 

Lapset kasvoivat, sukumme lisää jatkui

Jokaista meistä Ämmi muistaa tahtoi

Kerran päättyi puolison mainen matka

Sitä yksin täytyi vielä kauan jatkaa

Luokse ukin kaipasi kai joka ilta

Uskoi: kerran vie sinne viimeinen silta

 

Kutoi sukat ja leipoi tortut meille

Ja ohjeita antoi elämän teille

Viimein sairaus ruumiista voiman vei

Vahva tahto silloinkaan murtunut ei

Vaikka alati lisääntyi vaivojen taakka

Mieli kirkkaana säilyi loppuhun saakka

 

Paljon sai kärsiä Ämmimme täällä

Harvoin vain palkittiin kauniilla säällä

Mutt’ katkeruus koskaan ei yltänyt pintaan

Vaan onni ja rauha ne lämmitti rintaa

Surut ja tuskatkin jaksavi kantaa

Kun silmät jo tähyää Taivahan rantaa

 

Rukouksin kantoi hän sukua suurta

Ja tähdensi meille vain totuuden juurta

Te turvaksi ottakaa Elämän Herra

Hän nostaa ja kantaa, vie perille kerran

Näkemiin hetkeksi – tapaamme vielä

Taivahan juhlassa yhdessä siellä

 

Kuusi vuotta jäi Ämmillä sadasta vaille

Kun kuului kutsu iäisyyden maille

Nyt Jannen ja poikien vieressä lepää

Kunnes aamunkoittoon kirkkaaseen herää

Ajan saatossa niin paljon unholaan jää

Vaan Ämmin muiston tahdomme säilyttää