Tänään 24.8.2023 tuli kuluneeksi 50 vuotta Rovalan emännän, helmikuussa edesmenneen Heino-ukkini äidin Hilda Josefiina Kaisanlahden poismenosta. Mummini Else löysi anoppinsa ruumiin kotitilan kuistilta, kun sydänhalvaus oli kaatanut hänet suorilta jaloiltaan mustikkametsästä palatessaan, täysinäisen marjaämpärin viereen. Rovalan emäntä oli ainoa isomummeistani, jota en ehtinyt edes kertaakaan nähdä. Hänen vaikutuksensa on kuitenkin tuntunut voimakkaasti kasvuympäristössäni ja hänen tarinansa on antanut myös minulle voimaa selvitä omista, paljon pienemmistä vaikeuksistani, kuin mitä hän aikanaan koki.
Ensimmäinen valokuva esittää 21-vuotiasta hieman pelokaskatseista naista, joka oli juuri aloittamassa elämänuraansa tilanemäntänä Rovaniementien varrella. Toisessa kuvassa hän on 72-vuotias, paljon iloja ja suruja kokenut emäntä, jonka hiukset ovat edelleen lähes tummanruskeat ilman väriaineita. Nämä ovat tietääkseni aika lailla ensimmäinen ja viimeinen, tai ainakin viimeisimpiä valokuvia hänestä.
Hilda syntyi 4.9.1900 Kemijärven koillisnurkan erämaiden keskellä, Javaruksen kylässä. Lapsuudestaan hän ei juuri puhunut omille lapsilleen. Siihen vaikutti ehkä se, että kodissa väitetysti poltettiin ja myytiin viinaa, ja isä Pekka, joka oli omaksunut kommunistisen ideologian, joutui aikanaan vuodeksi kuritushuoneeseen Helsinkiin. Äiti Edla oli Rovaniemen Saarenkylästä ja väitetään hänen kovasti katuneen, että tuli lähdettyä emännäksi korpeen.
Nuorena Hilda jättikin lapsuuskotinsa, vaikka vaali kyllä yhteyksiä sukulaisiinsa läpi elämänsä. Hän meni palkolliseksi rikkaaseen Karannan taloon Kemijärven kirkonkylään. Talon emäntä oli hänen serkkunsa. Elämä oli toisenlaista kuin Javaruksella, väkeä liikkui paljon, talossa pidettiin kokouksia ja porotilana siellä kävi usein myös toisia porotilallisia. Hän oli tumma, suorapiirteinen nainen, jolle riitti kosijoita. Eräs paikallinen liikemies oli jo saamassa kilvassa voiton, kunnes isoukkini ja täyskaimani, Rovalan Janne, pääsi väliin. Väitetään, että tämä liikemies oli vanhana miehenä sanonut, että Rovalan Hilda on ainoa nainen, jota hän koskaan rakasti, vaikka toisen naisen lopulta joutuikin ottamaan vaimokseen.
Aluksi Hildan piti jakaa emännyys anoppinsa Sofian kanssa. Se oli kipeä kokemus, jota hän muisteli synkkään sävyyn vielä vanhoilla päivillään varoitellen, että samassa talossa ei kannata olla kahta emäntää. Elämä miniänä suvussa, jossa oli yrittäjähenkisyyden vastapainona paljon raskasta mieltä, ei ollut helppoa. Vuosien myötä hän kuitenkin kasvoi asemaansa maa- ja porotilan emäntänä ja suurperheen toimeliaana äitinä. Rovalan yhteydessä pidettiin myös kyläkauppaa ja aviomies välitti porotuotteita Rovaniemen kauppiaille.
Isomummini halusi elämässä eteenpäin ja opetti sitä myös perillisilleen. Itseä säälimätön työnteko oli hänen ja hänen aviomiehensä elämän keskeinen perusta. Hän itse nousi piikatytöstä huomattavan vauraaksi tilanemännäksi ja kannusti myös lapsiaan kovaan työntekoon uskoen, että työllä saa tuloksia aikaan. Pojista kaksi muutti aikanaan Amerikkaan toimien siellä liikemiehinä. Kolme pojista jatkoi isän porotalousammattia Kemijärvellä. Olen monesti kertonut tarinan, miten muuan köyhän perheen äiti tuli Rovalaan kerjäämään leipää. Emäntä oli pyytänyt tätä naista luuttuamaan pirtin lattian, ja sillä aikaa käskenyt lapsia pakkamaan naisen repun täyteen poronpaistia ja ruisleipää. Kun nainen oli lähtenyt tyytyväisenä kotiinsa, lapset ihmettelivät äitiään, miksi tämä oli pesettänyt lattian. Emäntä oli vastannut: ”Nyt hän lähti kotiin saatuaan palkan työstä, ei kerjäläisenä.”
Avioliitto Rovalan isännän kanssa kesti 28 vuotta ja siitä syntyi neljätoista lasta. Sotavuodet ja evakkoretketkin selvittiin. Aviomiehen äkillinen kuolema syksyllä 1949 sydänkohtaukseen, nuorimman pojan ollessa puolitoistavuotias, oli raskas koettelemus. Muutama kuukausi aikaisemmin heidän 23-vuotias poikansa oli menehtynyt traagisesti. Mutta kaikesta oli selvittävä eteenpäin. Kaikkiaan neljästi Hilda seisoi oman lapsensa haudalla. Yksi pojista kuoli vauvana ja toinen 36-vuotiaana sydänhalvaukseen. Erityisen vaikea oli Kerttu-tyttären menehtyminen lyhyessä ajassa aivokasvaimeen, niin ikään vain 23-vuotiaana. Kerttu oli ollut äidille läheinen eikä äiti olisi tahtonut oikein päästää tyttärestään irti. Kertun poikaystävä, sinällään kunnollinen mies, ei saanut varauksetonta vastaanottoa. Mutta sitten kaikki olikin hetkessä ohi.
Monet muistavat, kuinka Rovalan emäntä asteli navettaan laulaen kyynelten lävitse: ”Käy yrittitarhasta polku, vie Golgatalle se…” Kaikki oli jaksettava, kaikki oli kestettävä.
Ukkini Heino muisteli äitiään vielä vanhuuden päivinään suurella lämmöllä ja kunnioituksella. Moni hänet tuntenut piti häntä ylväänä, mutta ei ylpeänä, arvonsa tuntevana lappilaisen maaseudun naisena, joka oli kotonaan niin navetassa työvaatteissa kuin tyylikkäissä kävelypuvuissa lähtiessään ihmisten ilmoille. Hilda vaali terveellisiä elämäntapoja, hän oli aviomiehensä kanssa täysin raitis ja tupakoimaton. Uskonnosta hän ei kovin paljoa puhunut, mutta hän lauloi mielellään hengellisiä lauluja kauniilla äänellään ja osti lapsenlapsille kristillisiä lastenkirjoja. Poliittisesti hän oli oikealla, luultavasti enemmän kuin sen ajan lappilaisemännät keskimäärin.
Vuonna 1967 Hilda osti omakotitalon pääkaupunkiseudulta ja muutti sinne asumaan. Osa hänen lapsistaan oli muuttanut jo etelään ja karjatalous Rovalassa lopetettiin. Etelässä hän ei viihtynyt, vaan vietti kesät edelleen Kemijärvellä. Uutta ympäristöään Tikkurilassa hän kutsui ”Rapalaaksoksi” ja kauhisteli: ”Lapissa minä voin lähteä aamulla kävelemään yhteen suuntaan ja vielä illalla olen omilla maillani, mutta täällä voin hameenhelmallani peittää omat maat”, pahoitellen etupihan pienuutta vantaalaislähiössä. Viimeisenä kesänään hän päätti palata takaisin Kemijärvelle ja ostaa täältä kerrostalo-osakkeen (itse asiassa samoista taloista Särkilammentiellä, missä minä nyt asun). Hän päätti ilmoittaa asiasta syntymäpäivillään syyskuun alussa, mutta elokuun 24. päivä tulikin Taivaan Isältä kutsu isompiin juhliin.
