Suomessa presidentinvaalien äänestysvilkkaus on pysynyt korkealla, vaikka presidentin valtaoikeuksia on karsittu. Tämä on kulttuuriimme kuuluva piirre. Haluamme vahvan johtajan, isännän taloon.

Presidentinvaalit herättävät usein myös vahvoja tunteita. Sellaisissakin ihmisissä, jotka eivät ole itse muutoin poliittisesti aktiivisia. Ihminen samaistuu helpommin toiseen ihmiseen kuin puolueeseen tai aatteeseen, ihastuu ja vihastuu. Omallakin kohdalla olen tätä kokenut, kuinka joku sukulainen tai ystävä on voinut suuttua ja sanoa todella pahasti, kun olen kannattanut toista henkilöä presidentinvaaleissa, olipa kyse Suomen tai Amerikan vaaleista.

Siksi mietin vähän aikaa, kirjoitanko koko tätä blogia. Taas lähestyvät ne ajat, jolloin muutoin ihan mukavat ihmiset alkavat raivota toisilleen sen takia, että he tukevat eri ehdokasta kuin itse.

Muutama päivä sitten istuva presidentti Sauli Niinistö ilmoitti olevansa käytettävissä valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi. Tämä merkitsee, että päästäkseen ehdokkaaksi Niinistön on kerättävä vähintään 20.000 allekirjoitusta kansalaisilta. Hän ei suostunut siis lähtemään Kokoomuspuolueen ehdokkaaksi. Ratkaisu oli erikoinen, mutta taktisesti se saattoi olla hyvinkin nokkela veto.

En ole alkujaan ollut kovinkaan myönteinen suhteessa Niinistöön. En äänestänyt häntä vuoden 2006 presidentinvaaleissa, lukuisien keskustalaisten painostuksesta ja silloisen puoluejohdon erikoisesta Kokoomuksen johdon kanssa tekemästä tukisopimuksesta huolimatta. Presidentin ydintehtävä on ulkopolitiikka ja presidentti Tarja Halonen hoiti tämän tehtävän hyvin, etenkin suhteessa suureen itäiseen naapuriimme. Sauli Niinistö erottui tuolloin ennen kaikkea Nato-jäsenyyden kannattajien ehdokkaana.

Monissa arvo- ja aatekysymyksissä en ollut tietenkään Helsingin Kalliossa työväenliikkeen parissa varttuneen sosialidemokraatti Halosen linjalla. En kuitenkaan ole halunnut yhtyä Halosen vihaajien ja haukkujien kuoroon. Heitä on ollut ilman minuakin riittävästi. Eikä Niinistökään nyt varsinaisesti mikään arvokonservatiivi ole, ei ainakaan siinä määrässä kuin esim. Timo Soini tai Päivi Räsänen.

Vuoden 2006 vaaleissa minua myös närästi se, että kokoomuslaiset odottivat kuin itsestään selvänä, että keskustalaiset lähtevät toisella kierroksella tukemaan Sauli Niinistöä ja kaatamaan Halosta. Moni halusi unohtaa sen tosiasian, että pitkälti Sauli Niinistön ansiosta Tarja Halonen valittiin ylipäätään presidentiksi. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa toisella kierroksella olivat vastakkain Esko Aho ja Tarja Halonen. Kokoomuksen tuki Aholle oli vaisua. Sauli Niinistö, joka jo tuolloin nautti suurta kansansuosiota, oli hiljaa vaalien toisen kierroksen ajan. Jos hän olisi tullut näyttävästi kampanjoimaan Ahon puolesta ja valjastanut Kokoomuksen siihen mukaan, olisi Aho uskoakseni valittu presidentiksi.

Enkä ole unohtanut sitäkään, että Sauli Niinistö vei Paavo Lipposen kanssa Suomen euroalueen jäseneksi ilman, että kansalta edes kysyttiin asiasta. Ruotsissa ja Tanskassa kansa äänesti eurojäsenyyttä vastaan. Moni on ollut varmasti siellä päätökseen tyytyväinen sen jälkeen, kun Kreikkaan alettiin lappaa euromaiden rahaa saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastamiseksi.

Tultuaan presidentiksi Sauli Niinistö on kuitenkin kasvanut kokoomuspoliitikosta koko kansan presidentiksi. Jopa siinä määrin, että fanaattisimmat Nato-intoilijat syyttävät häntä petturiksi, kun Suomea ei vietykään sotilasliittoon. Niinistö on korostanut presidentin tärkeintä roolia, ulkopoliitikan johtamista, ja ylläpitänyt kahdenvälisiä suhteita maailman eri maihin. Vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa erityisen tärkeä on suorat suhteet Venäjän johtoon. Meillä täytyy olla itsenäinen ulkopolitiikka ja suhteet, vaikka kuinka EU:ssa olisimme.

Arvojohtajana Niinistö on puolustanut suomalaisia arvoja, etenkin työtä ja yrittäjyyttä. Hänen esiintymisensä sotaveteraanien perinnön kunnioittajana ansaitsee kaikkien kansalaispiirien arvostuksen.

Niinistön suosio on korkealla ja suurin osa kansasta on tyytyväinen hänen toimintaansa presidenttinä. Perustellusti voi kysyä, kannattiko muiden ei-sosialististen puolueiden asettaa omia ehdokkaita? Henkilökohtaisesti olisin pitänyt viisaana, että Keskusta olisi odottanut istuvan presidentin ratkaisua ja selvittänyt laajan kansanrintaman mahdollisuutta. Olennaisia eroja Keskustan ulkopoliittisen linjan ja presidentin ulkopolitiikan välillä ei pitäisi olla. Toisaalta ymmärrän senkin ajattelutavan, että jokaisen puolueen on asetettava oma ehdokas, jotta syntyy laaja ulkopoliittinen keskustelu ja että demokratiassa pitää tarjota vaihtoehtoja. Puolueille presidentinvaali on myös ainutlaatuinen paikka saada näkyvyyttä.

Kunnioitan oman puolueeni ratkaisua presidentinvaaliasiassa. Vaikka olen ollut viime vuosina monissa asioissa eri mieltä oman puolueeni johdon kanssa, niin sen verran "uskollista puolueen soturia" minulla on vielä jäljellä, etten lähde heiluttamaan lippua barrikaadeille oman puolueen ehdokkaita vastaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, ja puen sanoiksi uskoakseni lukuisien suomalaisten ajatukset, että Sauli Niinistön asettuminen ehdokkaaksi olisi myönteinen asia. Siksi on mielestäni luonnollista, jos Niinistön presidenttiyteen tyytyväiset allekirjoittavat valitsijayhdistyksen kannattajakortin. Kyseinen kortti ei tarkoita äänestyssitoutumista, vaan kannanottoa sen puolesta, että Sauli Niinistö voi päästä ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Ulkopolitiikka on Suomen kaltaisessa maassa vakava asia. Jos istuva presidentti hoitaa ulkopolitiikkaa vakaasti ja luotettavasti, täytyy hänen vaihtamiseensa olla todella painavat perusteet.