Viime viikon olin kirkolliskokouksessa. Monien kokemusten sulattelu on vienyt tässä oman aikansa. Tunnen nöyrää kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka äänestämällä minua antoivat minulle etuoikeuden päästä työskentelemään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tärkeimpään toimielimeen. Kausi kestää neljä vuotta ja toivon voivani edes kohtuudella täyttää ne odotukset, joita äänestäjäni kenties minuun kohdistavat. Pyydän esirukouksiani työhöni.

Ensimmäinen istuntojakso oli monin tavoin opettavainen ja avartava kokemus. Sain tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin eri puolilta maatamme ja vaihtaa ajatuksia erilaisista seurakuntaoloista ja kirkkomme tulevaisuudesta. Huomioiden sen, miten paljon tiedotusvälineissä on mesottu kirkon sisäisistä ristiriidoista, saattoi ilmapiiriä pitää yllättävänkin sovinnollisena. Olen huomannut monien muidenkin kokousedustajien todenneen, että ainakin ensimmäinen istuntojakso oli kuunteleva.

Tähän mm. arkkipiispakin puuttui muistaakseni päättäjäispuheessaan. Hänkin piti täysistunnon keskusteluja aitoina keskusteluina. Sen sijaan, että jokainen olisi vain julistanut omaa sanomaansa, puheenvuoroissa kommentoitiin toisten näkemyksiä. Ehkä opittiinkin niistä jotain.

Kirkkomme on kansankirkko, joten siihen mahtuu monenlaisia painotuksia. Tämä on ollut aikojen saatossa kirkolle suuri rikkaus. Herätysliikkeet varsinkin ovat todella herätelleet kirkkoa ja kirkkokansaa, kun tapakristillisyys on vallannut alaa. Uutta herätyksen aikaa nytkin meillä on syytä rukoilla.

On selvää, että kirkon sisällä on virtauksia, joiden monia näkemyksiä esimerkiksi minun on mahdotonta hyväksyä. Pidän kuitenkin hyvin tärkeänä, että keskusteluyhteys välillämme säilyisi. Jos jo nuoret kirkon jäsenet kasvaisivat toistensa ymmärtämiseen tai edes sietämiseen, niin paljon olisi jo voitettu. Eräässä puheenvuorossani totesinkin, että kirkon eri piireissä toimintaohjeena on liiaksi: "mehukestejä samanmielisille". Luonnollisesti toimimme mieluiten niiden kanssa, jotka toimivat samalla tavoin kuin me, mutta kansankirkossa eläessämme on huomioitava, että katto on kohtuullisen korkealla ja seinät lavealla.

Tärkeintä olisi muistaa ja korostaa niitä asioita, jotka meitä yhdistävät. Tavoitehan meillä kaikilla on oltava yhteinen: voittaa sieluja Kristukselle.

Käytin kokouksen täysistuntosalissa nyt ensimmäisellä istuntokaudella kolme puheenvuoroa. En muista keneltä edustajalta tämän jutun kuulin, mutta joku muisteli pitkäaikaista kirkolliskokouksen edustajaa. Tältä muuan uusi edustaja oli kysynyt, että kannattaisiko täällä käyttää paljon puheenvuoroja. Vastaus oli ollut, että jos et puhu ollenkaan, niin voit vaikuttaa tyhmältä ja jos puhut koko ajan, niin voit paljastua sellaiseksi. Eli jossain välimaastossa lienee hyvä toimintatapa.