Olen joskus miettinyt, miten mahdotonta olisi noudattaa kaikkien ihmisten odotuksia ja neuvoja.

Ei saisi politikoida, kun on uskovainen. Ei saisi puhua uskonasioista, kun on poliitikko. Ei saisi sanoa ääneen omia mielipiteitään sen takia, että joku potentiaalinen työnantaja tulevaisuudessa olisikin erilaisella kannalla ja jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi. Tai joku sukulainen tai puolituttu loukkaantuu.

Ei saisi kulkea paikatuissa housunpolvissa tai ilmastointiteipillä korjailluissa sandaaleissa, ettei näytä liikaa ”kadunmieheltä” – mutta ei saisi pukeutua kalliisiin muotivaatteisiinkaan, jottei näyttäisi liian ”herraskaiselta”.

Ei saisi olla akateemisesti koulutettu – ”luuletko olevasi parempi ihminen, kun olet maisteri, ei äiti ja isä voineet minua lukioon laittaa!” – eikä saisi myöskään lopettaa akateemista uraansa – ”kyllä opintosi menevät hukkaan, kun ryhdyit huonolla palkalla eduskunta-avustajaksi etkä ala tehdä väitöskirjaa/ etsiä hyvätuloista virkaa!” jne. jne.

* * *

Tietenkään tahallaan ei pitäisi loukata toisia, mutta olen aikaa sitten kyllästynyt varomaan jokaista sanaani ja liikettäni. Omaa käytöstään ja tekemisiään on aina syytä tarkkailla ja virheistä pitää koettaa opiksi ottaa, mutta jokaisen neuvon tai arvostelun pohjalta ei kannata kattoon hypätä. Eri asia ovat tietysti suoranaiset ilkeämieliset solvaukset, humalassa lähetetyt törkyviestit ja levitetyt perättömät puheet, jotka kuuluvat julkisten tehtävien hoitamisen ”luontaisetuihin”. Tällaisten öykkäreiden kanssa ei kannata kuluttaa aikaa ja omia rajallisia voimiaan ollenkaan.

(Joku päivä sitten tuli mieleen, että aikanaan Kemijärvellä Keskustan valtuustoryhmässä vihjailtiin, että joku levittää Rovaniemellä perättömiä tietoja erään paikallisen vaaliehdokkaan yksityiselämästä. Tietysti tällä viitattiin minuun, joskaan nimeäni ei ollut ryhtiä sanoa suoraan näissä vihjailuissa. Tilanne oli hämmentävä. Myöhemmin minulle selvisi, että valheen oli erään tilaisuuden yhteydessä mitä todennäköisemmin kertonut Rovaniemeltä kemijärveläisille muuan vanha mies, jolla oli henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan.)

Asioista saa olla eri mieltä, vahvastikin. Omilla hyvillä argumenteilla voi saada vastapuolen, jos ei nyt muuttamaan mieltään, niin ainakin ymmärtämään paremmin vastapuolen näkemyksiä. Sellainen on kuitenkin turhauttavaa keskustelukulttuuria, että aletaan kauhistella, miten joku voi olla sitä mieltä kuin on – jos nyt kyse ei ole aivan äärimmäisyysmielipiteistä.

Ymmärrän hyvin, että monet ihmiset ovat näinä aikoina kyllästyneet ylivarovaiseen poliittisesti korrektiin puheeseen todellisten ongelmien edellä.

* * *

Lapsena erotuin monella tavalla koulutovereistani. Kyllä minua kiusattiinkin, mutta ei mitenkään järjestelmällisesti enkä ottanut sanomisia yleensä kovin pahasti. Opin aika pian sanomaan takaisinkin. Muistan kuitenkin hyvällä, kun yksi luokkakaveri kahden kesken ollessamme avautui minulle ja sanoi: ”Ihailen sinua, kun sinä et yhtään välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat.”

Iän myötä kuitenkin huomaan silloin tällöin sortuneeni siihen, että olen miettinyt liikaa muiden ihmisten reaktioita tekemisiini.

Lapsuudessani minulla oli ympärillä paljon erilaisia ihmisiä, jotka kaikki varmasti tahtoivat minulle hyvää, mutta joilla oli keskenään erilaiset arvot ja toimintatavat. Myös minuun kohdistuvat odotukset ja kunnianhimot olivat hyvin erilaisia ja se tuotiin ajoittain melko suorasukaisestikin esille. Opin tasapainottelemaan erilaisten maailmojen välillä, mutta ei se helppoa aina ollut.

* * *

Sillä vähäisellä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella, mikä minulla on, kannustan ihmisiä puhumaan suoraan ja rakentamaan elämänsä tosiasioiden varaan.

Ei tietenkään uhmamielisesti siten, että ensimmäinen reaktio eriävään mielipiteeseen olisi huuto: ”Minähän saan olla sitä mieltä kuin haluan.” – Ei toisen ihmisen eri mielipide tarkoita sitä, että vastustaisi vastapuolen oikeutta omaan mielipiteeseen tai olemassaoloonsa. Ei ainakaan pitäisi tarkoittaa, länsimaisen demokratian puitteissa.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu perinteisesti vaikeneminen ja puhumattomuus. Monen ihmisen selviytymiskeino on se, että kun ikävistä asioista ei puhuta, niin voi uskotella itselleen, ettei niitä ole olemassakaan.

Joskus asiat voivat olla sellaisia, että ihmisen käsitys itsestään tai läheisistään muuttuisi niiden käsittelyn yhteydessä niin radikaalisti, ettei rohkeutta sellaiseen ole. Peilistä paljastuva kuva voi olla hirveä. Jos sitä ei kuitenkaan pysy kaikessa karuudessaan katsomaan, niin paremmaksikaan se ei voi muuttua.

Harvoin valheen päälle kuitenkaan mitään kestävää voi rakentaa. Erityisen raskaaksi tämä käy niille läheisille, jotka joutuvat toisia suojellakseen miettimään jokaisen liikkeensä ja tekemisensä, jopa valehtelemaan vuosikausia. Lopulta kun voimat uupuvat tai mieli katkeroituu, johtaa tällainen usein perheiden rikkoontumiseen ja jopa välien täydelliseen katkeamiseen. Suomalaisten korkeat itsemurhaluvutkin kumpuavat luultavasti ainakin osittain jostain tällaisesta, kun vaikeudet kielletään, kunnes voimavarat eivät enää riitä kulissien ylläpitämiseen.

Joitakin päiviä sitten eräs suomalainen kirjailija kuvaili tuntojaan alkoholistiomaisen kuoleman jälkeen. Muu perhe oli teeskennellyt vuosikausia ikään kuin kaikki olisi hyvin eikä kukaan huomaisi mitään. Tietysti pelotti, että jos asioihin puuttuu, niin tilanne menee vain pahemmaksi. Kaikki elivät valheessa mukana. Kuolema ei ollut enää surullinen asia. Luopuminen ja surutyö oli tehty jo omaisen eläessä, kyyneleet olivat jo aikaa sitten loppuneet.

Tällaisia vaiettuja asioita, jotka ihmisiä ja heidän suhteitaan rikkovat, voi tietysti olla paljon muitakin asioita kuin päihde- ym. riippuvuudet. Uskon, että moni avioliitto olisi voitu pelastaa tai moni konkurssi jäänyt käymättä, jos ihmiset olisivat voineet kohdata ongelmakäyttäytymisensä ja aidosti tunnustaa tehdyt virheet ja luonteensa puutteet, ja pyrkiä muuttamaan niitä. Mutta jos asioista hyssytellään ja ne kielletään, niin ei tule muutosta parempaankaan.

Itseään säästääkseen ihmisen on joskus voitava tehdä kipeitäkin ratkaisuja, joissa huomioi myös oman hyvinvointinsa ja selviämisensä. Silloin voi pitkässä juoksussa paremmin auttaa muitakin. Ja saada ongelmia aiheuttavat läheiset kenties ymmärtämään, miten vakavasta asiasta on kyse. Valitettavasti on myös ihmisiä, joihin ei tunnu auttavan mikään. Lähimmäistähän pitäisi aina rakastaa, mutta joskus on parempi ottaa etäisyyttä ja tehdä se kauempaa.

* * *

Itsellenikään ei puhumattomuuden kulttuuri osana suomalaisuuden ja lappilaisuuden synkimpiä piirteitä ole vieras. Siksi oma luonteeni onkin vastavaikutuksena tälle rakentunut sellaiseksi, että puhun kipeät asiat auki ja ääneen. Tästäkin minua on usein arvosteltu. Jotkut jopa kuvittelevat tuntevansa elämäni paremmin kuin minä itse. Kun olen avautunut siitä, miten olen erinäisiä vaikeuksia elämässäni voittanut, mm. erään hengellisen radio-ohjelman haastattelussa, niin olen saanut vähättelevää suhtautumista osakseni: Eihän sinulla ole koskaan mikään oikeasti huonosti mennyt! Ymmärrän, ettei näiden puheiden tarkoituksena varmastikaan ole ollut loukata tahallisesti. Silti on joskus huokaistava, että vähänpä nämä ihmiset, läheisetkään, kaikkea aina tietävät. Tietenkin on oikein rohkaista ja kannustaa toisia, jos nämä vaipuvat liialliseen synkkyyteen ja koettaa saada heidät tajuamaan oman elämän ongelmat oikeissa mittasuhteissa. Kuitenkin ihmiset, läheisetkin, ovat voineet joutua, vieläpä ilman omaa syytään, kokemaan asioita, joista edes toiset perheenjäsenet eivät tiedä, tai halua tietää, mitään.

Onneksi minulle on annettu – Taivaan Isälle siitä kiitos – sellaisia luotettuja ystäviä, joiden kanssa olen voinut taakkaani elämäni eri vaiheissa keventää.

Sanotaan, että ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse.

Tulee tässä yhteydessä mieleen myös isoukkini Akseli Huttusen neuvo, että ei pidä alkaa vaikeissa tilanteissa synkistellä ja tuijottaa lattianrakoihin. Jos joku tilanne on ylitsepääsemätön, jos on parhaansa tehnyt eikä voi mitään, niin silloin on vain mentävä eteenpäin. Elämää on elettävä niin kauan kuin sitä annetaan ja jokaisella on kuitenkin oma elämänsä elettävänä. Huumorin lahjakin auttaa paljon.

Onhan Vapahtaja itsekin sanonut: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6:27)