Arvoisa kokousväki!

Keskustelin jokin aika sitten erään ystäväni kanssa erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tämä ystäväni ei ole, ainakaan vielä, uskova kristitty. Perustelin tässä käymässäni eräitä näkemyksiä mm. Raamatusta ilmenevillä perusarvoilla. Keskustelukumppanini kysyi sen jälkeen minulta, miten voidaan olla varmoja Raamatun totuudellisuudesta? Ennen kuin ehdin vastata siihen mitään, hän vastasi itse omaan kysymykseensä, että sehän on kokemusperäinen asia – että omakohtaisesti, oman kokemuksen kautta, se kai täytyy hyväksyä ja ottaa vastaan.
Minulla oli tarkoitus alkaa luennoida niistä lukemattomista, kiistattomista faktoista, jotka puhuvat Raamatun totuudenmukaisuuden puolesta. Kertoa arkeologisista kaivauksista, jotka osoittavat Raamatun tapahtumapaikat todella olleiksi, kaikista niistä filosofisista ja luonnontieteellisistä päättelyketjuista, jotka edellyttävät Luojan olemassaoloa ja ennen kaikkea Raamatun ennustuksista, jotka ovat täydellisesti toteutuneet.
Kaikkea tätä – erityisesti sitä, mitä Raamattu sanoo – meidän onkin syytä pitää esillä. Väitteet siitä, että kristinusko perustuu muinaisen paimentolaiskansan satuihin, osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa täysin perusteettomiksi. Mutta viime kädessä kristinuskon sanoma on toki sellainen, että se on otettava omakohtaisesti uskon kautta vastaan. Ystäväni oli siis oikeassa.
Se ei riitä, että uskomme johonkin epämääräiseen korkeampaan voimaan. Hyvä tietysti sekin, että uskomme. Mutta Raamatun mukaan paholainenkin uskoo Jumalaan. Ei voi olla uskomatta, kun tietää olevan olemassa. Mutta kristinuskossa ei ole vain kyse siitä, vastaammeko myönteisesti kysymykseen, onko Jumalaa olemassa. Kristinuskossa on kyse armosta, anteeksiannosta, Golgatan rististä, jonka kautta syntiinlankeemuksen katkaisema yhteys Jumalaan on saavutettavissa takaisin jokaisen meidän omalla kohdalla.
Mutta kyllä Raamatun totuudellisuus on niin ihmeellistä, että ei sen puolesta puhuvia ”maallisiakaan” faktoja ei kannata piilottaa. Ehkäpä ne rohkaisevat jotakuta totuutta etsivää tarttumaan Pyhään Kirjaan ja lukemaan sitä rukoillen ja Pyhän Hengen kosketusta pyytäen.
Eräs vaikeimpia kysymyksiä, joihin kristinuskon kieltäjät joutuvat vastaamaan on se, että miksi Raamattu toimii meidän aikanamme, jos se on vain satukirja. Miksi sen ennustukset ovat toteutuneet ja toteutuvat yhä. Raamatun ominaisuudet ylittävät inhimilliset mahdollisuudet. Se on ihmisten kirjoittama kirja, mutta Jumalan johdatuksesta kirjoittama. Lukuisat vanhat ennustukset, joiden kirjoittamisajankohdan ateistiset tutkijatkin joutuvat myöntämään, ovat toteutuneet niiden kirjoittamisen jälkeen.
Vanhan Testamentin Daniel ennusti, että Messias aloittaa toimintansa 483 vuotta Jerusalemin jälleenrakentamismääräyksen jälkeen. Samoin hän ennusti, että Messias surmataan ennen Jerusalemin toista tuhoa. Nelisenkymmentä vuotta tämän ennustuksen jälkeen, vuonna 458 eKr., Persian kuningas antoi käskyn Jerusalemin uudelleenrakentamisesta – ja 483 vuotta myöhemmin Jeesus aloitti julkisen toimintansa. Jeesus myös surmattiin noin neljäkymmentä vuotta ennen Jerusalemin toista hävittämistä, vuonna 70 jKr.
Samoin Vanhassa Testamentissa ennustettiin myös mm. Jeesuksen syntymäpaikka, hänen kavaltamiseensa käytetty rahasumma ja jopa teloitustapa 400 vuotta ennen kuin ristiinnaulitsemista alettiin edes käyttää teloitustapana. Samoin Vanha Testamentti sisältää useita sittemmin toteutuneita tuolloiseen maailmanpolitiikkaan liittyviä tapahtumia.
Ja kenties eräs vakuuttavimpia, meidän päivinämme tapahtuneita ennustuksia, on Israelin valtion syntyminen. Lukuisat Raamatunkohdat kertovat, että juutalainen kansakunta voitetaan kahdesti ja levitetään maailman jalkoihin, mutta että he pysyvät omana kansanaan vieraiden kansakuntien parissa, kunnes kerran palaavat omaan maahansa. Vielä sata vuotta sitten moni piti ajatusta täysin mahdottomana. Mutta kaikkien vainojen, häväistysten ja viimein Hitlerin keskitysleirien jälkeen – vuonna 1948 perustettiin Israelin valtio, lähes 1900 vuoden hajaannuksen jälkeen – ja juuri sille paikalle, jonka Raamattu jo tuhansia vuosia sitten ennusti. Tässäkin kirkkovaltuustossa on monia ihmisiä, jotka ovat syntyneet ennen tätä tapahtumaa – ja tietääkseni myös monia ihmisiä, jotka ovat käyneet Israelissa, ja nähneet omin silmin tämän valtion olemassaolon.
Vielä tarkemmin todistettavissa ovat Uuden Testamentin historialliset tapahtumat. Uuden Testamentin kirjat kirjoitettiin nykymuotoonsa aikana, jolloin Jeesuksen maanpäällisten vaiheiden silminnäkijöitä oli vielä runsaasti elossa. Liberaaleimmatkin tutkijat myöntävät, että esimerkiksi Paavalin 1. Korinttolaiskirje on kirjoitettu jo vuonna 55–56. Eli reilut kaksikymmentä vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja arviolta noin kymmenen vuotta Marian kuoleman jälkeen, mikäli katolisen kirkon traditio Marian kuolinajasta pitää paikkansa. – Jos kirjeessä mainitut Jeesuksen elämään liittyvät tapahtumat olisivat olleet valhetta, olisi se ollut helppo kumota.
Ja ajatelkaapa, mitä Rooman valtakunta teki kristityille. Vainosi, tappoi, heitti leijonien syötäväksi. Apostoli Pietari, kallio, jolle Jeesus alkoi rakentaa kirkkoaan maan päällä, joutui ristiinnaulituksi. Hänen hautansa löytyi meidän päivinämme Roomassa tehdyissä kaivauksissa. – Mutta miksi roomalaiset tekivät tämän kaiken, kun he halusivat hävittää vaarallisena pitämänsä harhaopin? Hehän asettivat vartion Jeesuksen haudalle, jotta opetuslapset eivät olisi päässeet varastamaan Jeesuksen ruumista ja väittämään, että heidän Herransa oli ylösnoussut. Ristiinnaulitsemisen jälkeen Jeesuksen seuraajien toivo oli mennyttä. He olivat masentuneita ja epätoivoisia. Usko oli ollut turhaa. Ja sitten koitti pääsiäisaamu! Ei roomalaisten olisi tarvinnut vainota kristittyjä uskonnollisen liikkeen lopettaakseen. Heidän olisi vain tarvinnut osoittaa toteen, että ylösnousemusta ei tapahtunut. Heidän olisi vain tarvinnut tuoda Jeesuksen ruumis esiin ja sanoa, että katsokaa, että tässä on kuollut Herranne! Mutta sitä he eivät edes kunnolla yrittäneet. Eivät voineet, sillä tapahtumalla oli satoja silminnäkijöitä – ja kristityillä voimanaan helluntaina vuodatettu Pyhä Henki.
Skotlantilainen arkeologi sir William H. Ramsay uhrasi varallisuutensa ja asemansa osoittaakseen Raamatun epäluotettavaksi. Hän teki mitä perusteellisimmat tutkimukset Apostolien Tekojen kirjan suhteen. Lopulta hän ei voinut muuta kuin todeta: ”Apostolien tekojen historiallinen paikkansapitävyys on ehdotonta. Yritykset kiistää sen paikkansapitävyys on nyt osoitettu absurdeiksi, yksityiskohtia myöten.”
Jos erästä toista oppinutta tässä vielä lainaan, niin lainattakoon professori Peter W. Stoneria, joka laski yleisesti käytetyillä todennäköisyyslaskumenetelmillä, mikä on Jeesuksen elämässä toteutuneiden Vanhan Testamentin ennustusten satunnaisen toteutumisen mahdollisuus. Vanha Testamenttihan sisältää yli kolmesataa Jeesusta koskevaa ennustusta. Professori Stoner totesikin laskelmiensa lopuksi: ”Henkilö, joka ei hyväksy Jeesusta Kristusta Jumalan Poikana, hylkää faktan, joka on todistettu ehkä absoluuttisemmin kuin mikään muu fakta maailmassa.”
Kun tässä maailmassa käydään entistä kiivaammin sotaa kristinuskoa ja kristillisiä perusarvoja vastaan – mikä on sinällään ihan luonnollista, sillä jo Jeesus muistutti meitä, että maailmassa te olette ahtaalla, mutta älkää pelätkö, sillä minä olen voittanut maailman – niin tässä ajassa uskovat kristityt joutuvat puolustamaan uskoaan entistä voimakkaammin. Nimikristityssä ja arvoliberalismin syövyttämässä maassamme kristilliseltä arvopohjalta toimiminen käy jatkuvasti hankalammaksi. Siinä on monella sitten vaihtoehtona joko oman vakaumuksen piilottaminen ja periksi antaminen maallistumiselle yleisen mielipiteen pelon vuoksi tai sitten jyrkkyyteen vastaaminen jyrkkyydellä ja sellainen asennoituminen, että kaikki, jotka eivät ole juuri samaa mieltä kuin itse, ovat enemmän tai vähemmän vihollisia.
Onneksi tässäkään ajassa meidän ei tarvitse toimia omin voimin. Raamattu antaa meille tähänkin vastauksen. Ensimmäisen Pietarin kirjeen kolmannessa luvussa todetaan: ”Ja vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. ’Älkää pelätkö älkääkä hämmentykö’, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana – silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat.”
En malta olla toteamatta tässä lopuksi pienenä kevennyksenä, että kun viime seurakuntavaalien jälkeen uutisoitiin siitä, että oma valtuustoryhmäni on aikeissa esittää minua kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi, niin sain kuulla sellaistakin palautetta, että miten sitä Jannea nyt voisi valita tuollaiseen tehtävään. Kun kirkkovaltuuston puheenjohtajan täytyy pitää kokouksissa alkuhartaus, ja eihän se osaa muuta kuin puhua politiikkaa. – Niin politikoidaanpas nyt sitten vähän!
Voin kertoa teille nimittäin pienen tapauksen, joka sattui, kun minut aikoinaan valittiin erääseen poliittiseen luottamustehtävään. Tässä yhteisössä, jonka tehtävään minut valittiin, oli ollut aikaisemmin henkilöristiriitoja, jotka olivat vaikuttaneet kielteisellä tavalla koko yhteisön toimintaan. Kun minut oli sitten valittu tähän tehtävään, sain pian sen jälkeen puhelinsoiton eräältä ystävältäni. Hän onnitteli minua ja heti ensi sanoikseen onnittelun jälkeen tokaisi: ”Lupaa minulle Janne yksi asia.” – Vastasin, että en lupaa mitään ennen kuin kuulen, mitä luvata. Hän jatkoi tällöin: ”Lupaa, ettet ala riidellä ihmisten kanssa.”
En muista, lupasinko olla riitelemättä. Mutta sen muistan, että loukkaannuin syvästi tuosta pyynnöstä. Ajattelin, että eikö ystäväni voisi olla iloinen valinnastani, ja että olenko minä todella niin hirveä ihminen, että ensimmäisenä varsinaisena asiana muodollisten onnittelujen jälkeen on huolen kantaminen siitä, että en kenties kykenekään suoriutumaan tehtävästäni. Meidän on helppo sanoa, että otamme mielellämme vastaan myös kriittistä palautetta, mutta suurin osa meistä on pohjimmiltaan aika huono käsittelemään sitä. Mieluummin alamme pohtia niitä puutteita, joita mahdollisesti näemme kritiikinantajassa ja käymme, ainakin ajatuksissamme, vastahyökkäykseen, että miten tuolla nyt on varaa minua arvostella. Mutta tuolla perusteella arvioidessamme emme voisi ottaa kritiikkiä vastaan keneltäkään, sillä Raamatun mukaan virheetön, synnitön, ei ole yksikään ihminen.
Puhelinkeskustelumme aikana puhuimme paljosta muustakin, mutta kun keksin mielestäni nokkelan vastauksen puhelun alussa esitettyyn pyyntöön, niin johdatin keskustelun vielä samaan aiheeseen. Totesin sitten – ”enhän minä riitele niiden muiden kanssa, mutta mitä jos ne muut alkavat riidellä minun kanssani?” ”No sitten et mene siihen mukaan”, vastasi keskustelukumppanini. Puhelumme päättyi sinällään ihan ystävällisessä hengessä.
Koko ilta meni minulta kumminkin pilalle. En osannut yhtään iloita siitä luottamuksesta, joka minun osakseni oli tullut, kun ajattelin sitä, että ystäväni loukkasi minua leimaamalla minut riitelijäksi. Mieleni teki palata vielä samaan aiheeseen ja suunnittelin jo lähettäväni hänelle tekstiviestejä, että olisitte valinneet sitten minua paremman ihmisen sinne, tai jotain muuta sellaista.
Sitten työpöydältäni käteen osui Raamattu, jonka avasin umpimähkäisesti, ihan vain ajankuluksi, ja aloin lukea. Toisen Timoteuksen kirjeen toisen luvun lopusta minulle avautuivat sanat: ”Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät Paholaisen ansasta, johon tämä on heidät vanginnut pakottaakseen heidät tahtoonsa.”
Jos minä nyt kuolisin, niin tuskin paikallislehdessä muistokirjoituksessa minua kuvattaisiin tuollaisilla adjektiiveilla. Mutta joka tapauksessa, kun tuon luin, niin eipä siinä auttanut muuta kuin katua rumia ajatuksiaan. Lähetin sähköpostia tälle ystävälleni ja kerroin hänelle, että olin ajatellut hänestä erittäin ilkeästi hänen puhelinsoittonsa johdosta. Mutta ne ajatukseni tulivat omasta lihastani. Se Vanha Aatami meissä kun tahtoo aina nostaa päätään. Sen sijaan Raamattu osoittaa, että ystäväni oli puhunut juuri niitä samoja neuvoja, joita Jumala Raamatun kautta meille haluaa antaa. Kiitin ystävääni siitä, että hän oli, kenties tietämättään, ollut Jumalan asialla.