Kerjään taas verta nenästäni ottamalla kantaa USA:n presidentinvaaleihin millään muulla tavalla kuin Trumpia haukkumalla. Mutta koska sananvapautta ei ole vielä Suomestakaan viety ja koska en ole koskaan isommin perustanut, mitä minusta ajatellaan, niin kirjoitan julki muutaman ajatukseni.

Muutama päivä sitten jaoin Facebook-seinälläni Seurakuntalainen-verkkolehden kirjoituksen, jossa kerrottiin Trumpin toiminnasta arabimaiden ja Israelin kansainvälisten suhteiden parantamiseksi. En ottanut päivityksessä muuten kantaa presidentinvaaleihin, ainoastaan jaoin tämän artikkelin.

Eräs luterilaisen kirkon työntekijä, jo vanhempi pappisnainen, kävi kommentoimassa päivitykseeni: ”Trump on hullu ja sinä vielä... Voi hyvä Jumala sentään!”

Ilmaus kuvastaa hyvin sitä henkistä ilmapiiriä, missä Amerikan presidentinvaaleista on mahdollista Suomessakaan keskustella.

Neljä vuotta sitten lähes kaikki vähänkään merkittävämpi media julisti, että Hillary Clintonin valinta on päivänselvä, niin meillä kuin Amerikassa. Järkytyksestä selvittyään uutisointi jatkui Trumpia kohtaan äärimmäisen vihamielisenä ja jatkuu edelleen. Myös Suomessa valtamedian uutisointi USA:n vaaleista on asenteellista ja puolueellista.

Toki niin kauan kuin jaksan muistaa, niin Suomessa on maalattu kuvaa, kuinka republikaanit ovat pahoja, vanhoillisia ja ääriuskonnollisia asehulluja tai ainakin ökymiljonäärejä, joiden ratkaisu terveydenhuollon ongelmiin on, että antaa köyhien kuolla. Demokraatit esitetään puolestaan edistyksellisinä, kaikkien kivojen ja mukavien asioiden edistäjänä, tarinan sankareina. Suomen ja Euroopan valtamedia palvoi Obamaa ennen kuin häntä oli edes valittu presidentiksi. Nobel-komitea intoutui antamaan vielä rauhanpalkinnon käytännössä ilman mitään merkittäviä maailmanpoliittisia saavutuksia.

Trumpin presidenttiyden – jonka valtamedia niin meillä kuin Atlantin tuolla puolen julisti etukäteen täysin mahdottomaksi asiaksi – myötä uutisointi on kuitenkin entisestäänkin yksipuolistunut. Trumpin kannattajien öyhäämistä paheksutaan, mutta äärivasemmiston väkivaltainen mellakointi kuvaillaan ”mielenosoituksina” ja ”ihmisoikeustaisteluna”. Mieluusti muistutetaan Trumpin puhumista törkeyksistä, mutta myös Joe Bidenin poliittinen historia on täynnä möläytyksiä, kyseenalaisia kommelluksia – eikä se, joka joutui taannoin pyytämään anteeksi naisten käpälöintiä, ollut suinkaan Trump. Kun senaattori John McCain ja entinen presidentti George Bush kuolivat, niin valtamedia – joka oli aiemmin suhtautunut heihin todella nuivasti – toi nyt ihailevaan sävyyn esille, kuinka he olivat Trumpin vastustajia. (Ikään kuin molempien suurten valtiomiesten elämän keskeinen ansio olisi ollut, että he viimeisinä vanhuusvuosinaan ajautuivat sanaharkkaan Trumpin kanssa.)

Itse en väitäkään olevani puolueeton. Olen seurannut Yhdysvaltain presidentinvaaleja vuodesta 1992 lähtien, USA:ssa asuvien omaisteni kautta. Muistan lapsuudestani, kuinka puhelimessa puhuttiin Clintonin ja Bushin kamppailusta. Edesmennyt setäni, jota muistan aina suurella lämmöllä ja kiitollisuudella, oli kova republikaani. Sukulaisteni ja heidän ystäviensä kautta minulle on auennut näköala Amerikkaan, joka on kovin toisennäköinen kuin mitä Suomessa Ylen tai iltapäivälehtien kautta tarjotaan. Molempien puolueiden kannattajissa on miljoonia kunnollisia, perhettään ja isänmaataan rakastavia ihmisiä. Ajattelen näin siitä huolimatta, että viime vuosina molemmissa puolueissa kehitys on kulkenut poliittisen kentän laitoja kohti.

Jos katsotaan myös sitä, mistä kumpikin puolue saa ääniä, niin republikaanien vahvimpia alueita ovat juuri harvaan asutut, maaseutuvaltaiset alueet. Demokraatit saavat taas vahvinta kannatustaan suurkaupunkien kalliiden neliöiden alueilta. Republikaanien perusideologia on ollut vallan hajauttaminen pääkaupungista, kun demokraatit ovat korostaneet liittovaltion merkitystä. Nämä asiat luonnollisesti saavat minut myös pitämään republikaanista puoluetta itselleni läheisempänä. Unohtamatta republikaanisen puolueen kunniakasta historiaa. Se on kuitenkin suuren Abraham Lincolnin puolue – se on orjuuden lopettajien ja Yhdysvaltain sisällissodan raunioilta rakentaneiden ihmisten puolue. Ja puolue, joka kunnioittaa maan kristillistä arvoperintöä ja jonka presidentti uskaltaa toivottaa ”Merry Christmas” sen sijaan, että höpisee ”Happy Holidays”, jottei hyvänjouluntoivotus vain loukkaisi ateisteja.

Tottakai demokraattien voi nähdä olevan lähempänä vahvan valtion takaamaa hyvinvointiyhteiskunnan ideologiaa, jonka meillä Pohjoismaissa lähes kaikki puolueet tunnustavat. Epäilemättä myös monissa koulutukseen ja ympäristöön liittyvissä kysymyksissä tunnistan useiden demokraattipoliitikkojen ajattelua lähemmäksi omaani. Enkä minä Amerikan mallia ja yhteiskuntaa meille haluaisi. Mutta jokainen kansakunta on muodostunut sellaiseksi kuin se on oman historiallisen kehityksensä tuloksena. Se, mikä ei sovi meille, voi sopia jollekin toiselle.

Monissa keskusteluissa Trumpia syytetään erilaisista Yhdysvaltain sosiaalisista epäoikeudenmukaisuuksista ja epäinhimillisyyksistä. Puheenvuoroissa ohitetaan yleensä se, että samat ongelmat olivat olemassa jo silloin, kun Obama ja Biden johtivat maata. Ennen koronaa Yhdysvaltain talous ja työllisyys olivat huippulukemissa. Työ on parasta sosiaalipolitiikkaa ja Trumpin hallinnon toimenpiteillä työntekoa ja yrittäjyyttä on edistetty kiistattomasti.

Ei Trump toki ole presidenttinä kaikilta osin onnistunut. Presidenttinä hän ei ole onnistunut nousemaan kansakuntaa yhdistäväksi ja kokoavaksi voimaksi, eikä ilmeisesti ole sellaista yrittänytkään. Hänen esiintymisensä ja käytöksensä niin julkisissa tilaisuuksissa kuin sosiaalisessa mediassa on ollut usein hämmentävää ja poukkoilevaa. Impulsiivisen luonteensa mukaisesti hän sanoo epäkorrekteja ajatuksiaan ääneen. Mutta tämä ei tee hänestä hullua – korkeintaan se on typerää ja tahditonta. Trump on selkeästi keskittynyt ennen kaikkea miellyttämään omia kannattajiaan ja täyttämään heille antamiaan lupauksia. Onko tämä taktiikka ollut kannattava, se nähdään pian vaalituloksen myötä.

Toinen Trumpin suuri kompastuskivi on ollut koronakriisi. Epidemiaa ei otettu alussa riittävän vakavasti ja maskikieltoa ja muita rajoituksia tarkastellaan edelleen liiaksi yksilönvapauksien näkökulmasta. Moni kokee tämän edelleen taudin vaaran vähättelynä. Toki – jos katsoo vaikka suomalaisten poliitikkojen kommentteja muutama viikko ennen epidemian rantautumista antamia lausuntoja, niin aika vähätteleviä nekin olivat. Ei meistä kukaan ollut riittävästi varautunut. Mutta ihmisten on vaikea myöntää virheitään ja tämä pätee tietysti myös Yhdysvaltain presidenttiin. Luulen, että Trumpin uudelleenvalinta olisi ollut helppo juttu ilman koronaa. Nyt hän voi hyvinkin jäädä yhden kauden presidentiksi.

Edellä kuvaamani eivät poista hänen hallituksensa aikaansaannoksia. Kun Trump valittiin presidentiksi, monet ystäväni sanoivat, että ”se hullu aloittaa maailmansodan”, mutta todellisuudessa hänen ensimmäinen presidenttikautensa on ollut kovasta retoriikasta huolimatta maailmanpolitiikassa enemmän rauhanrakentamista kuin sodanlietsontaa.

Korean niemimaalle tehtiin vuosikymmenten jälkeen rauhansopimus ja kolme arabivaltiota on solminut normaalit suhteet Israeliin. Serbia ja Kosovo saatiin neuvottelupöytään. Tämä kaikki on tapahtunut Trumpin kätilöimänä. Trumpilla oli myös ryhtiä siirtää Yhdysvaltain Israelin-suurlähetystö Jerusalemiin, joka on maan oikea pääkaupunki. Tämän oli moni aiempikin presidentti luvannut tehdä, mutta rohkeus ei palestiinalaisterroristien pelossa riittänyt.

Mainittakoon vielä jotain presidentin rouvasta. Olen aivan varma, että jos rouva Trump olisi demokraattipoliitikon vaimo, hänen hyväntekeväisyystyönsä lasten ja koululaisten parissa saisi suurta huomiota ja ihailua osakseen. Naistenlehdet tekisivät juttuja hänen pukeutumisestaan ja tyylistään kuin Jackie Kennedystä aikoinaan! Sen sijaan häneen liittyvistä myönteisistä asioista vaietaan lähes kokonaan ja jos jonkun poliitikon puolisoa halutaan hehkuttaa, niin media kaivaa Michelle Obaman esiin. Koomikot kyllä pilkkaavat hänen esiintymistään ja puhetapaansa, josta kuultaa läpi vahva vieraskielinen aksentti. (Miettikääpä, jos jonkun liberaalipoliitikon maahanmuuttajapuolison kielitaitoa pilkattaisiin? Kyllä rasismisyytökset lentelisivät!)

Trumpilla on paljon kiihkeitä kannattajia, joiden reaktioita mahdollisen vaalitappion tullessa pelätään. Neljä vuotta sitten kaduilla mellastivat kyllä aivan toiset henkilöt. Toivon, että Yhdysvaltain demokratia kestää tämän vaalin, olipa tulos mikä tahansa.

Historia antakoon aikanaan tuomionsa, mutta oma käsitykseni on, että presidentti Trump jää aikakirjoihin monien ansioiden miehenä. Hän ei ole sellainen Washingtonin ja Lincolnin kaltainen jättiläinen tai pyhimys, jollaiseksi hänen fanaattisimmat kannattajansa häntä maalaavat. Mutta hän ei ole myöskään sellainen hirviö, jollaisena itseään mieluusti suvaitsevaisina ja avarakatseisina itseään pitävät ihmiset nyt hänet haluavat esittää.

Trumpin valinta vuonna 2016 oli tietyn yhteiskunnallisen kehityksen tulosta. Se kumpusi siitä pelosta, mitä moni amerikkalainen koki oman turvallisuutensa, työllisyytensä ja perinteisten kristillisten ja isänmaallisten arvojen horjumisen suhteen. Historian lahjomaton vaaka aikanaan punnitkoon, oliko Trumpin valinta oikea vastaus näihin huoliin. Mutta jos Obama ja Biden olisivat hoitaneet hommansa hyvin, ei tavallinen, kunnollinen, kovaa työtä tekevä amerikkalainen olisi ikinä Trumpin kaltaista ehdokasta edes päätynyt äänestämään.

p.s. Valittiinpa kumpi tahansa, niin raittiusmies voittaa aina. Sekä presidentti Trump että vastaehdokas, entinen varapresidentti Biden ovat molemmat olleet nuoruudestaan saakka ehdottoman raittiuden miehiä.