Senaattori John McCainin ruumis on saatettu viimeiselle matkalleen. Viestimet Suomessakin ovat esittäneet kuvia hänen hautajaistilaisuudestaan. Monia on koskettanut nähdä, miten järkähtämättömänä hänen vanhan äitinsä istui poikansa arkun ääressä ja lohdutti vuolaasti itkevää pojantytärtään. Olipa kyse miten rakastetusta tai vihatusta poliitikosta tahansa, niin hän oli kuitenkin myös ihminen ja perheenjäsen.

Viime päivinä olen huomannut, että hänen kuolemansa herättämät reaktiot kertovat jotakin synkeää tästä ajasta, jota elämme.

Äärimmäisen oikeiston sekä myös äärimmäisen vasemmiston parissa hänen kuolemaansa on monin paikoin juhlittu. Nettiin on laadittu ilkeitä kuvia ja kirjoituksia, joissa pilkataan hänen muistoaan ja tuodaan avoimesti julki iloa demokraattisesti suuren luottamuksen vaaleissa saaneen sotaveteraanin kuoleman johdosta. Tällainen kertoo tietysti enemmän tällaisten mielipiteiden ilmaisijoista kuin John McCainista.

Mutta omituinen on myös liberaalin valtamedian monien toimittajien tapa käydä läpi McCainin elämäntyötä. Huomio on keskittynyt McCainin viimeiseen kahteen elinvuoteen, jolloin hän arvosteli presidentti Trumpin eräitä toimenpiteitä. - Kun minä 10 vuotta sitten kannatin McCainia presidentiksi, monet suomalaiset ystäväni kauhistelivat ja irvailivat minua avoimesti. Nyt kun McCain on arvostellut Trumpia, niin hän muuttuikin pyhimykseksi heidän silmissään.

Oli vahinko Republikaaniselle puolueelle ja koko maalle, että McCain ja Trump eivät tulleet toimeen. Syytä oli varmasti molemmissa. Tämä ei kuitenkaan ole McCainin mittavan elämäntyön pääsisältö. Tuskinpa hän haluaisi tulla ensisijaisesti muistetuksi pitkän elämänsä viime metreillä tapahtuneesta riitelystä Trumpin kanssa.