Tänään on uutisoitu, että turvapaikanhakijat ovat mielenosoittaneet Oulussa vastaanottokeskuksen edessä. Heidän kerrotaan valittaneen majoitusoloistaan ja saamastaan ruoasta, joka on samaa tavallista ruokaa, jota on tarjolla mm. paikkakunnan kouluissa ja laitoksissa.

Toki vapaassa maassa on oikeus mielenosoittaa. Mutta kun monet ystävänikin ovat katsoneet tarpeelliseksi verrata nyt maahan tulevia irakilaisia ja somaleja sotalapsiin ja viime sotiemme omiin evakkoihin, niin mieleeni ovat tulleet monet isoäitini kertomukset omalta evakkotaipaleeltaan.

Isoäitini ja perheen muut lapset lähtivät evakkomatkalle sairasjunalla, sairas äiti kannettiin paareilla junaan, lapset kävivät vuorotellen kokeilemassa pulssia, että vieläkö äiti elää. Perhe oli köyhä ja eli kotiseudullaan pienessä mökissä, ei ollut varaa lähteä ulkomaille sotaa pakoon. Täysinäiseen evakkojunaan ahdettiin, pojat nukkuivat vaunun kattoon ripustetuissa verkkokeinuissa. Isä oli muiden miesten kanssa taistellut isänmaan vapauden ja lasten paremman tulevaisuuden puolesta ase kädessä.

Perhe oli evakuoituna asemarakennuksessa, koulujen lattioilla jne., olot olivat varmasti huonommat kuin näissä vastaanottokeskuksissa. Mutta ei ollut aikaa eikä varmasti edes voimia alkaa mielenosoittamaan, kun oli oikeasti pakon edessä pitänyt koti jättää. Oltiin kiitollisia kaikesta vähästäkin, mikä apu saatiin, kun sodan jaloista lähdettiin. Lopulta päädyttiin erään suomenruotsalaisen perheen piharakennukseen, siellä oli hyvä kohtelu. Heti, kun sota päättyi, lähdettiin takaisin Kemijärvelle ja alettiin rakentaa elämää siellä. Isoäitini on yhä kirjeenvaihdossa evakkoperheen tyttären kanssa.

Jos joku haluaa verrata näitä tänään verovaroistamme kustannettuja palveluja, suomalaisten armeliaisuudesta maahan tulleille annettuja, vastaan mielenosoittaneita nuoria arabimiehiä Suomen evakkoihin, sodan jaloista paenneisiin naisiin ja lapsiin, niin saa sen vapaasti tehdä. Minä en pysty sitä tekemään.