Kunnioitettu herra piispa ja piispatar, arvoisa uusi kirkkoherra, hyvä kristikansa!

Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi tähän juhlaan.

Tänään uusi kirkkoherra on siunattu tehtäväänsä ja haluan meidän seurakuntalaisten puolesta toivottaa Sinulle onnea, menestystä ja Jumalan hyvää siunausta työhösi.

Kun nyt olen täällä puhumassa myös luottamushenkilöiden edustajana, niin toivon, että me luottamushenkilöt voimme osoittaa kirkkoherralle tukea tässä vaativassa tehtävässä, ja että me kaikki seurakuntalaiset kannamme häntä rukouksissamme.

Tehtävään valittu henkilö on toki jo aiemmin pitkään hoitanut viransijaisena tätä tehtävää, ja tehnyt muutoinkin jo pitkän työuran seurakunnan palveluksessa, joten seurakunnalle uudesta ja vieraasta ihmisestä ei toki ole kyse.

Kirkkoherrana Kari Yliräisänen nyt kuitenkin liittyy pitkään Rovaniemen alueen kirkollisesta työstä vastanneiden pappien ja sittemmin kirkkoherrojen ketjuun. Sen ketjun alkupää on niissä päivissä, jolloin palavasieluiset rohkeat sananjulistajat uskaltautuivat kaukaiseen Lappiin sytyttämään Jumalan tulta pakanuuden kaamosyöhön. Sen seurauksena lappalaiset vähitellen vaihtoivat noitarumpunsa Raamattuun ja Aapiskirjaan.

Ensimmäinen pastori, jolle Rovaniemi erillisenä alueena annettiin vastuulle, oli Varsinais-Suomesta tai Satakunnasta kotoisin ollut Christian Eerikinpoika Bonelius 1600-luvulla. Tähän ketjuun mahtuu vaikkapa paikallisen maanviljelyksen uranuurtajanakin tunnettu Esaias Fellman tai väkevä lestadiolaissaarnaaja Aatu Laitinen.

Joukkoon mahtuu myös 1700-luvulla elänyt ja Rovaniemen pitäjän elämänmenosta historiallisesti ainutlaatuisen, joskaan ei erityisen mairittelevan, kuvauksen laatinut Stefan Gisselkors, joka sattuu myös olemaan esi-isäni.

Näistä ikimuistoisista papeista kukin on johtanut Rovaniemen seurakuntaa erilaisten haasteiden ympäröiminä ja tuonut oman persoonallisen lisänsä seurakuntatyöhön.

Jokaisella heistä on ollut oman aikansa haasteet vastattavinaan. Kullakin ajalla on omat noitarumpunsa. Niin on myös tälläkin maailmanajalla. Elävä seurakunta elää maailmassa, mutta se ei ole maailmasta. Yhä tarvitaan sitä Jumalan tulta, joka syttyi myös esi-isiemme sydämiin täällä Lapissa vuosisatoja sitten.

Itse Vapahtaja sanoo: ”Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Uusi kirkkoherra valittiin perinteisellä suoralla kansanvaalilla, vaikka monissa seurakunnissa etelässä on siirrytty välilliseen vaaliin. Suora vaali on edessä kuitenkin myös vaikkapa Torniossa, eli Lapissa halutaan pitää kiinni seurakuntalaisten äänioikeudesta. Äänestysprosentti jäi meillä matalaksi, mutta kuitenkin ne, jotka halusivat, saivat äänestää ja suorittaa valinnan.

Siitä, että äänestyspaikka oli maantieteellisesti näin laajassa seurakunnassa vain täällä kirkonmäellä, on tullut aiheellista kritiikkiä. Jos Herran paluu viipyy, ja vielä joskus seurakuntavaaleja käydään, niin ottakaamme sitten tästä opiksi.

Niin hengellisellä kuin maallisella puolellakin henkilövalinnat herättävät vahvoja tunteita. Voittajankaan osa ei ole aina helppo. Hänen tulisi voittaa myös niiden luottamus, jotka eivät ole häntä alun perin tehtävään kannattaneet.

Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin kerrotaan sanoneen: ”Enkö voitakin viholliseni, kun teen heistä ystäviä”. – En sentään toki usko, että kirkkoherranvaali on tehnyt kenestäkään vihamiestä toiselle, mutta omastakin kokemuksesta poliittiselta puolelta tiedän henkilövalintoihin sisältyvän vahvoja latauksia.

Valintatilanteet kuuluvat myös kirkkojen elämään. Jo alkukirkon ensivaiheissa päädyttiin valintatilanteeseen, kun Juudaksen tilalla valittiin uutta apostolia. Eräiden kriteerien pohjalta noin 120 hengen kokous valitsi kaksi tehtävään sopivaa miestä, joiden kesken heitettiin arpaa, ”ja arpa lankesi Mattiakselle”. (Apt. 1:26) Näin tuli se kahdestoista apostolin paikka täytetyksi. Uskon, että sille toisellekin Herra osoitti aikanaan sopivan palvelustehtävän ja hänellekin kävi ihan hyvin.

Seurakunta kohtaa seurakuntalaiset etupäässä työntekijöittensä tai vapaaehtoisten työn ja kasvojen välityksellä. Piispamme puhui tuossa omassa puheessaan juuri seurakunnan kasvoista. Monelle seurakuntalaisille seurakunta näyttäytyykin juuri vaikkapa perhejuhlien pastorin, lasten päiväkerhon pitäjän tai kirkkokuoron laulajien kasvojen kautta. Näistä kohtaamisista tulee jäädä sellainen tunne, että kirkkoon kannattaa kuulua.

Myös kirkkoherra on monessa mielessä seurakunnan kasvot ja tärkein käyntikortti.

Kun siteerasin tuossa äsken Yhdysvaltain kuulua presidenttiä, orjien vapauttajaa Abraham Lincolnia, niin haluan tähän loppuun kertoa pienen tarinan hänestä.

Elettiin 1860-lukua. Yhdysvalloissa riehui sisällissota. Presidentiksi oli valittu orjuuden vastustaja Abraham Lincoln. Hän oli päättänyt lopettaa orjuuden maasta, minkä seurauksena etelävaltiot erosivat Yhdysvaltain liittovaltiosta. Sotaan oli toki muitakin syitä, mutta tämä oli niistä tärkein.

Presidentti Lincolnilla oli tuolloin kovat hermopaineet. Sota oli julmaa. Presidentti oli rauhan mies, mutta hän oli johtanut maansa sotaan. Kaiken tämän keskellä hänen 11-vuotias poikansa sairastui johonkin tulehdukseen ja aikana ennen antibioottien keksimistä hän sitten kuoli. Hän ei ollut selvitä siitä.

Presidentti ei ollut uskovainen. Hän kyllä kunnioitti kristittyjä ja tunsi Raamatun hyvin. Mutta hän oli rehellinen ihminen eikä hän halunnut teeskennellä uskovaa, kun ei sellainen ollut. Jotkut varmaan ajattelivatkin, että hänen kannattaisi sanoa olevansa uskova, niin saisi vaaleissa paremmin ääniä. Hän kuitenkin sanoi vain: ”Minä kyllä haluaisin olla kristitty, mutta en voi valehdella.” – Oli hyvä, että hän oli rehellinen. Sellaiselle pohjalle voi aina jotakin kestävää rakentaa.

Kaiken tämän keskellä presidentti joskus kiinnitti huomiota erääseen vanhempaan naiseen, joka työskenteli jonkinlaisena siivoojana tai taloustöissä presidentin linnassa, Valkoisessa Talossa. Tämä nainen usein hyräili hengellisiä lauluja ja vaikutti hyväntuuliselta. Ehkä presidentti kiinnitti huomionsa hyväntuuliseen naiseen siksikin, että hänen oma vaimonsa oli kuulemma usein pahantuulinen, ja oli kertoman mukaan kerran heittänyt jopa täysinäisen kahvikupin aamukahvipöydässä miehensä päälle.

Presidentti kysyi tältä siivoojanaiselta, että miten sinä voit olla aina noin hyväntuulinen, vaikka elämme tällaista vaikeaa sota-aikaa. Presidentti pyysi naista kertomaan tarinansa. Nainen vastasi: ”Minä olen ollut naimisissa ja nyt olen leski. Meillä on ollut viisi poikaa. Kun tämä sota alkoi, niin poikani lähtivät taistelemaan orjuutta vastaan ja isänmaan vapauden puolesta. Ja yksi toisensa jälkeen kaikki poikani kaatuivat. Kun minulla ei sitten ollut enää antaa poikia isänmaalle, niin ilmoittauduin minä itse palvelukseen, ja minut lähetettiin valtion rakennuksiin siivoustyöhön.”

Kun presidentti kuuli tämän kertomuksen, hän liikuttui syvästi ja kysyi naiselta, kuinka tämä saattoi olla niin rauhallinen ja hyväntuulinen, vaikka hän oli kokenut niin kauheita asioita. Presidentillä kun oli itsellään vielä kaksi poikaa elossa, mutta hän oli murtua surunsa alle – ja nainen oli menettänyt kaikki poikansa! Nainen vastasi: ”Minä olen antanut elämäni Jeesukselle!” Silloin presidentti purskahti itkuun ja sanoi: ”Minäkin haluaisin antaa elämäni sille Jeesukselle!” – Ja niin tämä maailman mahtavimman valtion johtaja ja tavallinen siivoojanainen laskeutuivat polvilleen sinne työhuoneen lattialle ja he rukoilivat yhdessä presidentin sielun pelastuksen puolesta.

Ja sama tuli, joka syttyi tuossa kertomuksessa siellä Yhdysvalloissa presidentin sydämeen, paloi myös meidän esivanhempiemme sydämissä, kun he tätä Lapinmaata meille asuttivat. Kovalla työllä pellot kuokittiin ja mökit nousivat, kun nostettiin hirsikerta toisensa päälle, usein kyynelten kostuttama ja rukousten siunaamina. Kiitos Herralle, että tässä maassa on vuosisatojen ajan siltä tulta voitu levittää lämmittämään meitä synnin yössä palelevia – eikä sitä tulta ole sammumaan saatu! Sammuttajia kyllä on riittänyt, ja riittää edelleen, mutta suokoon Jumala, että Rovaniemen seurakuntakin voi vielä aikojen päästä kirkkain äänin laulaa virren (165) sanoin:

On suuri ihme seurakunta Herran!
Maailman muoto vaikka katoaa,
on Jeesus Kristus sama ikuisesti,
hän itse seurakuntaa rakentaa.
Kun vallat vaipuu, kirkko yhä elää
ja kohti täyttä päivää vaeltaa.

Toivon uudelle kirkkoherralle voimia tähän edessä olevaan työsarkaan. Otetaan kirkkoherra Kari ja hänen työnsä iltarukouksiemme yhdeksi aiheeksi ja siunatkaamme häntä tässä tehtävässä.