Tänään minulla oli hautajaispäivä. Äitipuoleni mummo haudattiin tänään odottamaan ylösnousemuksen aamunkoittoa. Isäni ja hänen vaimonsa yhteiselämää on kestänyt jo reilusti yli 20 vuotta. Minulla ja äitipuolella on ollut alusta saakka hyvät välit, minulle hän on samalla tavalla perheenjäsen kuin isäni ja veljeni, joten myös hänen vanhempansa, velipoikieni isovanhemmat ovat ehtineet luonnollisesti tulla tutuksi. Poikien ukki kuoli kuusi vuotta sitten, mummo elää Rovaniemellä, ja nyt haudattu Saimi oli hänen äitinsä. Hän eli viimeiset vuotensa Kemijärvellä Puistolassa, samassa palvelukeskuksessa, jossa oma isomummini Hulda Kaisamatti vietti maanpäällisen vaelluksensa lopun.

Hulda-mummini kärsi vaikeista sairauksista viimeiset elinvuotensa, mutta hänen mielensä pysyi pääasiallisesti kirkkaana. Kun hän joutui sitten pysyvästi vuoteenomaksi, vakuuttivat hoitajat, että sitä vaihetta ei kestä kauan, sillä mummini sydänsairaus ei mahdollista hänelle pitkää vaihetta kroonikkopotilaana. Sitä vaihetta kestikin sitten onneksi vain kolmisen viikkoa. Tänään haudatun äitipuolen mummon kohtalo oli toinen. On varmasti raskasta seurata omaisena vierestä rakkaan ihmisen hiipumista. Kuitenkin on mitä kunniakkainta olla mukana sellaisessa saattohoitotyössä.

Moni pelkää omaa kuolemaansa niin paljon, että haluaa sulkea sairaat ja kuolevat lähiomaisetkin pois tietoisuudestaan. Se ei muuta kuitenkaan sitä tosiasiaa, että jokaisen meistä on täältä kerran lähdettävä. Eikä sitä lähtöä kannata tehdä valmistautumatta. Jeesuksen sovitustyön kautta on tarjolla tie iankaikkiseen elämään. Muistan hyvin toisen Hulda-nimisen isomummini, Hulda Huttusen, hautajaiset helmikuussa 1990. Silloin Eila-tätini lukemassa seppelenauhassa oli teksti: "Ei elämä pääty kuolemaan, vaan jatkuu uuteen, ja vielä parempaan." - Ja se on totta. Me voimme ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja turvautua Hänen armoonsa tai sitten torjua sen ja koettaa selvitä omin voimin, niin tässä elämässä kuin viimeisellä tuomiolla.

Kun ihminen on pitkään sairaana, on vaara, että päällimmäisiksi muistoiksi jäävät päivät viimeisestä laitoshoitovaiheesta. Äitipuoleni piti tänään mummonsa hautajaisissa puheen, jossa hän muisteli muisteli mummoaan näiden viimeisten, raskaiden päivien takaa. Sieltä kantautui monta onnellista ja jälkipolville opettavaista muistoa. Puheessa tuotiin kauniisti esiin lyhyt kuvaus yhden talonpoikaisnaisen, lappilaisen maatilan emännän, 94. ikävuodelleen ehtineen sotalesken elämäntyöstä. Julkaisen puheen tässä.

Äitipuoleni Marja-Riitta Kaisamatin puhe emäntä Saimi Pirttijärven hautajaisissa

Arvoisat hautajaisvieraat,

Olemme kokoontuneet tänne muistamaan rakasta äitiä, mummoa, isomummoa, Saimia!

Olin äitini kanssa valvomassa mummon kuolinvuoteen äärellä. Mummo oli pitkään sairaana ja kuten runossa sanotaan, "kaipuu kaikesta oli hälvennyt". Kun nyt muistelen mummoa, en ajattele viimeisiä vuosia, vaan muistan terveen ja touhukkaan mummon. Kasvimaallaan porkkanoiden, mansikoiden ja perunanvarsien seassa, huivi päässä touhuavan mummon.

Lapsena sain olla mukana laskemassa verkkoja ja päästelemässä kaloja mummon kanssa. Joskus minua ei tosin raskittu herättää, vaan jätettiin nukkumaan, kun mummo ja Matti lähtivät kahdestaan kalaan. Kerran silmälasit tipahtivat verkkoja kokeneen mummon päästä Misijärveen. Muistan kun näin mummon seuraavan kerran lähdössä verkoille, tuolloin hän oli teipannut lasit päähänsä kiinni.

Mummo oli työteliäs ja ahkera. Kotitilan töiden lisäksi hän teki paljon käsitöitä, kutoi mattoja ja ompeli vaatteita. Kansanopiston käyneenä hän laittoi hyvää ruokaa. Muistan erityisesti mummon leipomat rieskat, jonka päälle hän leikkasi suolakalaa toisen aviomiehensä Veikon Viipurissa tekemällä veitsellä.

Lapsena Niemelän mummola oli minulle mieluista paikka. Paljon serkkuja kokoontui sinne loma-aikoina. Joskus innostuimme juoksemaan pirtti-keittiö-eteinen -rinkiä, kunnes mummo komensi että "älkääpä tytöt juosko ja rytätkö mattoja".

Mummo ei paljon kertonut omista tunteistaan, mutta ei hänellä aina helppoa ollut. Mummo oli sotaleski, ensimmäinen aviomies kaatui talvisodassa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Äitini syntyi yksitoista päivää myöhemmin. Mummon toinen aviomies kuoli myös nuorena, sairaskohtaukseen, ja mummo jäi lapsikatraan kanssa yksin. Mummon yhdeksästä lapsesta neljä kuoli hänen eläessään. Minä en tavannut omaa ukkiani, mutta muistan hyvin Matin, joka oli mummon elämänkumppani. Kirjeenvaihdosta alkoi hyvä toveruus ja minulla on jäänyt Matista mukavat muistot.

Mummo uskoi perinteisiin arvoihin. Isänmaallisuudesta kertoi marsalkka Mannerheimin kuva seinällä. Mummolla oli terveet elämäntavat. Hän oli raitis ja piti kuntoaan yllä hyötyliikunnalla. Tänään olemme laulaneet monia virsiä. Mummo lauloi niitä muulloinkin kuin hautajaisissa. Työt sujuivat usein hengellisten laulujen tahtiin.

Mummon viimeiset vuodet olivat surullisia seurata vaikean sairauden vuoksi. Mutta kun nyt ajattelen, mitä haluan mummosta muistaa, haluan muistaa hänet voimiensa päivinä. Hänen arvoistaan, työteliäisyydestään ja elämänasenteestaan meillä on paljon opittavaa.

Saimi-mummoon sopivat seuraavat säkeet:

"Kulje mummu kerallamme
voimanlähteenä lähellä.
Elä muistoissa mukanamme,
sävelinä sieluissamme,
elämämme enkelinä,
taivaan portinkin takana."

Enkeli tarttui hänen hauraaseen käteensä ja sanoi: "Tule, minä vien sinut kotiin."

Mummo on nyt päässyt kotiin.