Ystäväni, Kemijärvellä tunnettu kotiseutuaktiivi Helena Poikolainen nukkui pois muutama viikko sitten. Helenan muistoksi ja samalla joulutervehdyksenä julkaisen tässä hänen vanhan puheensa, jonka hän piti Kemijärven joulunavauksessa vuonna 2012.
 
* * *
 
Kaikki kauniit muistot joulusta ovat lapsuudessamme, kun meidät vihittiin satuun ja kaikki sen aistit yhteen kietoutuvaan tunnelmaan.
 
Joulu – se sana vaikuttaa meihin voimallisesti, tuoden mieleen, kinkuntuoksun, kynttilänliekin, aisakellonhelähdyksen, savusaunan mystisyyden, salaperäiset kääröt sekä kirkassilmäiset lapset jännityksen puna poskillaan.
 
Parhain muistoni liittyy omaan jouluuni, kun oli viisivuotias ja vietin viimeistä jouluani Hankasalmen mummolassa.
 
Olimme koko suku nauttineet jouluaterian, kun mummoni sanoi, että tänä jouluna hän ei ole hankkinut lainkaan joululahjoja, vaan toivon teidän päästävän seimenlapsen sydämiinne. Katselin silmät pyöreänä, olin ainoa lapsi sukuni parissa. Kysyin mummoltani, mikä on seimen lapsi? Mummo haki Raamatun tuvan hyllyltä ja luki minulle Luukkaan jouluevankeliumin. Kävi joulupukkikin ja toi toki lahjatkin. Mutta minua vaivasi se tallissa nukkuva seimenlapsi. Niinpä hipsuttelin illalla talliin sitä ihmettä katsomaan. Kuvittelin seimeksi sen suuren pärekorin, jolla kannettiin heinä hevosille.
 
Ja mikä ihme, siellä korissa nukkui jokin. Voi sitä riemua, siellä oli kissani Vatukka, joka oli ollut kadoksissa yli kaksi viikkoa. Jota olin itkenyt ja rukoillut kotiin. Iloisesti lähdin kertomaan ilouutista, pysähdyin pihalla kirkkaan tähtitaivaan alla ja huusin: Kiitos isä siellä taivaassa.
 
En tiedä kumpaa tarkoitin, Taivaallista isäämme, vai isääni, joka katseli minua sieltä tähtien takaa.
 
Joka joulu palaan tähän lapsuuteni tunnelmaan, jouluevankeliumin myötä. Muistakaa kaiken tämän hässäkän ja kaupallisuuden keskellä päästää seimenlapsi sydämiinne.