kirkolliskokous.jpg

Minä en ole saamelainen, vaikka suonissani vähän sitäkin verta on, mutta edustan täällä laajaa Lapinmaata, ja siinä roolissa haluan tuoda muutaman näkökohdan pohdittavaksi. Toivon myötämielistä käsittelyä ja laajaa ymmärrystä tälle edustaja-aloitteelle. Kyse on ainoasta saamelaisenemmistöisestä seurakunnasta maassa, ja näen sen olemassaololla erityistä merkitystä – ei vain utsjokilaisille tai edes nykyiselle viralliselle saamelaisalueelle – vaan laajemminkin niin Lapille kuin koko Suomelle.

Kyse on mielestäni myös kirkon kunniavelan maksamisesta. Lapin historia koostuu vuosisatojen ajan erilaisista toimista saamelaisen kielen ja kulttuurin hävittämiseksi. Siihen, että Suomessa on nykyään vain yksi saamelaisenemmistöinen seurakunta, kantavat kirkkomme menneet sukupolvet raskaan vastuun. Kun Lappia lähdettiin käännyttämään kristinuskoon – mikä tietysti oli sinällään oikein – yhdistettiin alueen alkuperäisen väestön kieli ja kulttuuri liian helposti pakanalliseen uskontoon. Oli pappeja ja katekeettoja, jotka opettivat ja saarnasivat lapinkielellä, mutta oli myös heitä, jotka yhdistivät alkuperäiskansan kielen ja kulttuurin sellaisenaan shamanismiin. Nämä asenteet levisivät vähitellen myös kansan pariin, joka osin alkoi vieroksua omia juuriaan.

Esimerkkinä mainitsen, kuinka kuulu Lapin pappi Jakob Fellman on kirjannut muistitietona tapauksen 1760-luvulta. Kemin kirkkoherra Zimmerman oli ollut tarkastusmatkalla Sodankylässä. Hän oli yöpynyt paikallisessa talossa ja herättyään kuullut, kuinka talon isäntä puhui lapsilleen lapin kieltä antaessaan ohjeita joissakin arkisissa asioissa. Kirkkoherra oli tuolloin hypännyt kiivastuneena sängystään ylös, siepannut halon lattialta ja uhannut lyödä isäntää halolla, jos tämä puhuisi ”pirunkieltä” ja vielä opettaisi sitä lapsilleenkin.

Minunkin kotiseudullani Itä-Lapissa dokumenttien mukaan eli vielä reilu vuosisata sitten kyläyhteisöjä, joissa puhuttiin muinaista keminsaamen kieltä. Muutamat henkilöt hallitsivat kieltä vielä sotien jälkeen. Yleiset asenteet kielen käyttöä kohtaan olivat kuitenkin edelleen kielteiset.  Tiedän mm. tapauksen, jossa 1950-luvulla savukoskelaisen perheen mummo koetti opettaa keminsaamen sanoja lapsenlapsilleen, mutta perheen uskovainen äiti kielsi tämän sanoen, ettei lapsille saa opettaa pakanoiden kieltä. Nyt kielen jäänteitä löytynee kotiseudullani lähinnä enää porotalouden sanastossa ja joissakin paikannimissä.

Minkälainen ratkaisu tähän Utsjoen seurakunnan tilanteeseen luodaan, vaatii varmasti pohtimista. mitään automaattia yhden seurakunnan ylläpitämiseksi voi olla vaikea synnyttää, mutta ymmärtääkseni Utsjoen seurakunnan nykyisten talousvaikeuksien taustalla ovat osittain Karigasniemen kappelihankkeen aiheuttamat poikkeukselliset ongelmat. Tämä kappeli ei kuitenkaan palvele ainoastaan yhden seurakunnan tarpeita, vaan sillä on Norjan-rajalla myös kansainvälinen yhteys. Saamelaisuus ylittää pohjoisessa valtakunnan rajat ja Utsjoen seurakunnan toimintapiiri ulottuu myös Norjan valtakunnan puolelle.

Tulevaisuudessa on huomioitava laajemminkin rajaseututyön ja pitkien välimatkojen alueiden toiminnan kustantamisen perusteet.

Valtiovallan puolella olen kohdannut usein asenteita, että pääkaupunkiseudulle sijoitettavia varoja kutsutaan valtakunnallisiksi hankkeiksi, mutta pohjoisen hankkeita nimitellään aluepolitiikaksi. Toivon, että täällä voimme nähdä saamelaiskulttuurin edistämiseen tähtäävät toimenpiteet koko kirkkomme ja jäsenistömme etuna. Saamelainen kulttuuri ei kosketa ainoastaan Suomen saamelaisia, vaan se on ainutlaatuinen jatkumo ja näköala koko kansamme yhteisiin juuriin.