IMG_0922-normal.jpg

Kirkolliskokouksen istuntokausi käynnistyy jälleen. Kyse on tämän vaalikauden viidennestä jaksosta, jonka täällä Turussa Kristillisellä opistolla pidämme. Suomen ev.-lut. kirkon kirkolliskokoushan kokoontuu kahdesti vuodesta, viikon toukokuussa ja viikon joulukuussa. Matkan Turkuun tein Tampereen kautta, jossa osallistuin lauantaina mielenkiintoiseen kirkon nuorten seminaariin.

Tulin valituksi kirkolliskokouksen yhdeksi kahdeksasta Oulun hiippakuntaa edustavasta maallikkojäsenestä talvella 2012 pidetyissä vaaleissa. Tarvitsen nytkin kristittyjen esirukouksia työni puolesta. Olen ottanut tehtävän vastaan puutteeni tiedostaen ja luottaen Jumalan johdatukseen, että hän on toiminut ennenkin meidän vajavaisten työkalujen välityksellä.

Kirkolliskokous on kansankirkon läpileikkaus. On naisia ja miehiä eri puolilta maata, eri-ikäisiä, eri ammatti- ja koulutustaustoista sekä erilaisista poliittisista vakaumuksista. Edustettuna ovat eri herätysliikkeet ja myös muita kirkossa toimivia ryhmittymiä. Näkemyserojakin riittää, kuten julkisesta keskustelustakin huomataan. Yhteisymmärrystä kirkon liberaalien ja konservatiivien välillä on yhtä vähemmän. Kirkon jäsenmäärä laskee ja mediassa lietsotaan tätä kehitystä. Kansankirkon yhtenäisyys ja olemassaolo on uhattuna kenties vakavammin kuin koskaan maamme historiassa. Ja yhdessä pitäisi eteenpäin mennä ja pitää kirkko kasassa. Joskus se tuntuu mahdottomalta. Mutta mikä on ihmiselle mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.

Jos ja kun pidämme katseemme Golgatan ristissä ja rukoilemme herätyksen aikoja maahan, voi Herra kääntää monet vaikeutemme voitoksi. Kunpa kirkkomme muistaisi, mikä on sen tärkein tehtävä. Kaikki muu kyllä sitten hoituu!

Pidän arvokkaana myös sitä, että olen saanut tehdä yhteistyötä yksittäisten kysymysten tiimoilla myös sellaisten ihmisten kanssa, joihin nähden minulla on hyvin erilainen teologinen linja. Olisi tärkeää, että voimme ymmärtää paremmin toisiamme.

Kirkolliskokousta moni voi pitää kokoontumisena, jossa käsitellään ensisijaisesti dogmaattisia kysymyksiä. Itsellänikin sana kirkolliskokous tuo yhä ensimmäiseksi mieleen alkukirkon mahtavat istunnot, joissa joukko arvovaltaisia kirkko-isiä pohti syvällisiä kristinuskon peruskysymyksiä, määritteli uskontunnustukset ja teki pesäeroa erilaisiin harhaoppeihin.

Kirkolliskokouksella on myös meidän luterilaisessa kirkossamme hyvin tärkeä tehtävä kirkon uskoon ja oppiin liittyvien kysymysten määrittelyssä. Kuluvalla kirkolliskokouskaudella eniten työtä ovat vaatineet kuitenkin kirkon keskushallintoon sekä seurakuntarakenteeseen liittyvät hankkeet.

Nämäkään eivät toki ole kirkon hengellisestä olemuksesta irrallisia asioita. Kaikessa kirkon päätöksenteossa, myös hallintorakenteita koskevassa sääntelyssä, on pidettävä kirkkaana mielessä kirkon perustehtävä – evankeliumin julistaminen. Jeesuksen lähetyskäskyn täyttäminen on edelleen kesken! Kansankirkon toiminta toki pitää sisällään paljon ”maallisiakin” tehtäviä, mutta kirkon kaiken toiminnan tulee nousta kristillisen perussanoman luota, Golgatan ristiltä, Jeesus-kalliolta. Silloin kirkko kestää.

Minkälaisissa hallintorakenteissa tämä tehtävä, jonka varaan kaikki muu kirkon toiminta rakentuu, on sitten parhaiten toteutettavissa? Tämä kysymys on keskeinen kirkon hallinnollistakin sääntelyä laadittaessa.

Seurakuntajakomme on pysynyt nykyisellään lähes koko kirjoitetun historiamme ajan. Keisari Aleksanteri II:n aikana kuntien ja seurakuntien tehtävät eriytettiin, mutta maantieteelliset rajat pysyivät pitkään samoina, monin paikoin yhä tänä päivänä.

Nyt vireillä on todella perustavanlaatuinen seurakuntarakenteen muutoshanke. Seurakunnista itsenäisinä yksikköinä tultaisiin luopumaan, jos esitys menisi tällaisenaan läpi. Seurakunnat jäisivät edelleen olemaan lähiyhteisöinä, mutta kaikkien seurakuntien tulisi kuulua seurakuntayhtymään, jolle nykyisten seurakuntien omaisuus ja taloudellinen päätösvalta siirtyisi.

Missä päätetään taloudesta, siellä on myös valta. Olemmeko valmiita näin olennaiseen päätösvallan keskittämiseen kirkossa? Monessa seurakunnassa muutos tulisi olemaan raskas. Se, mikä toimii yhdellä alueella, ei välttämättä toimi toisella. Ja onko pakolla saatu koskaan mitään hyvää aikaan?

Asutuksen keskittymisessä ja kirkon jäsenmäärän lasku, molemmat valitettavaa kehitystä, vaatii meitä toki tarkastelemaan rakenteita uusiksi. Em. hanke sai kirkossa alkusysäyksen kuitenkin maallisen vallan puolella käynnistyneestä ns. suurkuntahankkeesta. Kun tämä hanke kaatui, niin kirkonkaan puolella ei ole painetta kiirehtiä omia ratkaisujaan.

Ainakin olisi syytä katsoa yksi vaalikausi uuteen yhtymämalliin siirtymistä ensin vapaaehtoisuuden pohjalta ja tehdä siitä sitten tarvittavat johtopäätökset.

Laajaa valmistelutyötä ei toki tarvitse heittää hukkaan, vaan sen pohjalta seurakunnat voisivat halutessaan tehdä ratkaisuja. Monien suurten kaupunkien alueella toimii jo nyt seurakuntayhtymiä. Vapaaehtoisia uusia seurakuntayhtymiä voisi syntyä lähivuosina joka tapauksessa lisää.