Eilen vietettiin itsenäisyyspäivää. Linnan juhlien teemoina olivat sovinto ja Itämeri. Erilaisia aiheita, molemmat tärkeitä. Sovinnolla tarkoitetaan kansallista sovintoa ja eheytymistä vuoden 1918 sisällissodan jäljiltä, Itämeri taas on esillä ympäristönsuojelun ja meille niin tärkeän vesialueen pilaantumisen estämisen vuoksi.

Kesti vuosisatoja ennen kuin Suomen alueella elänyt samaa kieltä puhuva, saman kulttuurin ja uskonnon jakava yhteisö käsitti olevansa oma kansa. Ruotsin vallan aikana saimme oman kirjakielen uskonpuhdistuksen välillisenä seurauksena. Venäjän vallan aikana Suomi nostettiin kansakuntien joukkoon autonomisena osana keisarikuntaa. Hyvän keisari Aleksanteri II:en aikana elettiin todella kansallisen heräämisen aikaa. Mutta sitten pimeät voimat saivat vallan Venäjällä ja Suomen kansa, kieli ja kulttuuri yritettiin tukahduttaa. Keisarivallan kaaduttua saattoi Suomen eduskunta julistaa isänmaamme itsenäiseksi valtioksi 6.12.1917.

Itsenäisyysjulistus ei syntynyt yksimielisesti, vaan eduskunnan vasemmistolaiset olisivat korostaa itsenäisyysjulistuksen sanamuodossa yhteistyötä Neuvosto-Venäjän kanssa. On myönnettävä, että porvarillinen Venäjä ei suvainnut Suomen itsenäistymistä, itsenäisyyden tunnustamisen allekirjoitti neuvostojohtaja Lenin. Vaikka hän ei tehnyt sitä varmaankaan hyvää hyvyyttään, on hänen nimensä kuitenkin mainitsemisen arvoinen aina, kun Suomen itsenäistymisestä puhutaan. Mutta kansallemme oli suuri onni, että emme seuranneet Neuvosto-Venäjän tietä. Suomi ei ehtinyt olla itsenäinen edes kahta kuukautta, kun osa kansasta nousi valhepropagandan yllyttämänä kapinaan laillista hallitusta ja demokraattisesti valittua eduskuntaa vastaan. Alkoi vapaussota.

Nykyään vuoden 1918 osapuolet yritetään asettaa jotenkin samalle viivalle, ajatellaan molempien olleen yhtä oikealla asialla. Toki työväestön elinoloissa oli monia epäkohtia, jotka saivat köyhän väestönosan mukaan epätoivoiseen kapinaan. Mutta silti on muistettava - punakaartit taistelivat kommunistisen järjestelmän puolesta. Jos punaiset olisivat voittaneet, olisimme tulleet osaksi neuvostokansojen perhettä. Mikä onni kansallemme onkaan ollut, että Suomen vakaan talonpoikaisväestön enemmistö ei lähtenyt mukaan tähän laittomaan kapinaan. Se kesti horjumatta myös Lapuan liikkeen kuohut. Suomen kansa ei halunnut sen enempää punaista kuin mustaakaan tyranniaa.

Vuonna 1939 toveri Stalin vyörytti puna-armeijansa rajan yli. Käytiin talvisota - kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kansa, joka turvasi elävään Jumalaan, selvisi elossa ylivoimaisen vihollisen kynsistä. Jatkosodassa Suomi joutui vaikeaan asemaan ja taistellessaan olemassaolostaan jouduttiin hakemaan saksalaiset aseveljiksi. Ratkaisu oli moraalisesti vaikea, mutta nähtävästi ainoa mahdollinen. Sodan jälkeen koitti vaikea rauha. Näinä vaikeina aikoina kansamme sai suuria johtajia, joiden luotsaamana valtiolaivamme ei ajanut karille ja uponnut. Heitä ovat ainakin Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen.

Kansa, jonka turvana on ikiaikojen Jumala, menestyy. Nyt Suomen kansa on luopumassa tästä peruskalliostaan. Se tuntuu pahalta. Uskonto menettää merkitystään, yksilöllisyys ja maallistuminen ovat tärkeämpiä kuin yhteisöllisyys ja kristillisyys. Lähetystyön tekemistä väheksytään, toisaalta vaaditaan suureen ääneen ei-kristityille erilaisia etuoikeuksia uskontonsa pohjalta. Kuuluisa Suvivirren kieltäminen on tästä yksi surullinen esimerkki.

Syytä epätoivoon ei silti ole. Maamme tulevaisuus voi olla valoisa. Ne perusarvot, joihin esivanhempamme nojasivat sukupolvien ajan, ovat yhtä oikeita tänään. Jeesus sanoi kauan sitten: "Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni." Se koskee myös Suomea ja myös tänä päivänä. Kristillisestä uskosta nousevat ne arvot, jotka kestävät maailman myrskyissä murtumattomana kalliona. Koti, uskonto ja isänmaa - niin kulunut fraasi, mutta niin tärkeä. Siinä on kaikki, millä todella on merkitystä.

Tutun virren 577 sanoin:

On isät täällä taistelleet
ja uskoneet ja toivoneet.
Me saimme saman asunnon,
ja samat vaiheet meidän on.

Ja meidän polkuamme saa
taas lapsemmekin taivaltaa.
He kyntää kerran peltomme
ja uskoo kuin me uskomme.

Suo, että sanas kirkkaana
saa keskellämme kaikua,
ja kautta sukupolvien
suo soida nimes kiitoksen.